Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia edustaa samaa toisen maailmansodan laukaisemaa eksistentialismin uutta tulemista kuin Jean-Paul Sartren Likaiset kädet tai Albert Camus’n Sivullinen. Kaikki kolme teosta edustavat kertovan taiteen eri lajeja; Wajdan teos on elokuva, Sartren näytelmä ja Camus’n romaani. Tärkein ero sisarteosten ja Wajdan elokuvan välillä on kuitenkin se, että sodan sytyttämää ihmisyyden kriisiä ei kuvaa länsieurooppalainen filosofi vaan taiteilijanalku Itäblokista.
Wajda sovitti Tuhkaa ja timanttia -elokuvan romaanista yhdessä sen kirjoittajan Jerzy Andrzejewskin kanssa. Lähdeteos ei ole kuitenkaan koskaan saanut osakseen samaa mainetta ja arvostusta kuin poikimansa elokuva, sillä Wajda teki tarinaan dramaturgillisesti merkittäviä muutoksia, jotka ovat tärkeimpiä lenkkejä teoksen klassikoksi muodostumisessa. Ohjaaja tiivisti romaanin tapahtumat yhteen vuorokauteen ja vaihtoi sivuhahmosta päähenkilöksi nuoren vallankumouksellisen, Maciekin, jonka rooli annettiin Puolan James Deaniksi tituleeratulle Zbigniew Cybulskille.
Elokuva alkaa kirkon pihamaalta, jonka nurmikolla makoilee kolme puolalaisen kotiarmeijan sotilasta. Miehet odottavat kommunistikomissaari Szczukaa, joka heidän on määrä salamurhata. Kaksi kohteiksi epäiltyä miestä ajaa autolla kirkon ohi ja saa surmansa sotilaiden rynnäkkökivääritulituksessa. Sotilaiden siirryttyä kaupunkiin, heille selviää välittömästi hotelli Monopolin aulassa, että kuolleet miehet ovatkin vain paikallisen tehtaan työntekijöitä, ja oikea komissaari Szczuka viettää samassa hotellissa iltaa merkittävässä poliittisessa juhlassa. On nimittäin kahdeksas toukokuuta vuonna 1945 – päivä, jona Saksa virallisesti antautui. Ryhmän nuorin jäsen Maciek lupaa ystävälleen ja ylemmälle upseerilleen suorittaa tehtävän loppuun kaikesta huolimatta.
Maciekin lupauksen myötä Wajda päästää valloilleen eksistentialistisen filosofian. Tuhkaa ja timanttia valottaa päähenkilön avulla sukupolvea, jota Andrzej Wajda itsekin edustaa. Runneltu nuoriso, joka juuri aikuisiän kynnyksellä joutui osaksi vallankumousta ja tarttui aseisiin, kohtaa rauhan käsitteen ja sen tuomat mahdollisuudet oikeastaan ensimmäistä kertaa. Maciekille nämä ajatukset aukeavat hänen rakastuessaan poikamaisen äkillisesti rauhan yönä hotellin baarin tarjoilijaan. Hän alkaa epäröidä ja katua päätöstään saattaa loppuun attentaatti, joka palauttaisi hänet takaisin maanalaiseen elämään valoisamman tulevaisuudesta sijaan.
Wajda käsitteli sot
aa ja omia ikätovereitaan jo teemallisen trilogiansa kahdessa edellisessä osassa, Sukupolvi (Pokolenie, 1955) ja Kanal, kirottujen tie (Kanal, 1956), mutta trilogian päätös on hänen ehdoton pääteoksensa. Elokuvaa hallitsee ilmapiiri, joka antaa täydelliset puitteet vastakkainasettelusta ammentavalle montaasikerronnalle. Samalla kun kommunistipuolueen johtohahmot ryyppäävät porvarillisessa kabinetissaan, nuori vallankumouksellinen painii päätöksen kanssa murhata yksi heistä. Puolueen juhlissa on mukana umpihumalainen kaksoisagentti, jonka todellinen uskollisuuden kohde muuttuu hetki hetkeltä epäselvemmäksi sekä hahmoille että yleisölle. Myös komissaarin teini-ikäinen poika latistaa juhlatunnelmaa tultuaan pidätetyksi epäiltynä sissisotilaaksi. Nuoret rakastavaiset pakenevat hälinää hetkeksi hautausmaalle, jossa he kohtaavat menneisyyden kouriintuntuvan konkreettisesti, kun suntion lakanan alta paljastuvat aiemmin päivällä kuolleet viattomat työläiset.
Ovelasti kudottu käsikirjoitus saa myös kuolemattoman lopullisen muodon elokuvana, sillä Wajda on suurenmoinen kameran ohjaaja. Elokuva viljelee suunnattoman määrän ikimuistoisia kuvia ja harkittuja visuaalisia yksityiskohtia. Laukausten uhrien palavat takit, joille ohjaaja löytää symbolisen vastineen myöhemmin liekehtivistä snapsilaseista, ja entiselle sotilaalle piilona toimivat vereen tahriutuvat valkoiset lakanat ovat jääneet oikeutetusti merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa.
Tuhkaa ja timanttia on lainannut nimensä Cyprian Norwidin runosta, jonka tematiikka kulkee käsi kädessä elokuvan ristiriitojen kanssa; jääkö jäljelle vain tuhkaa vai nouseeko tuhkasta timantti? Yksi historiallinen metafora monien joukossa on elokuvan lopetus. Aatteiden kaatopaikalla nuori mies käpertyy sikiömäiseen asentoon kohtaamaan kuoleman samalla, kun ympäröivä kaupunki herää uuteen aikakauteen.