Tunnetaan myös nimillä: Tôkyô nagaremono; Tokion rakkikoira; 東京流れ者
Maa: Japani
Genre: Rikos, toiminta
Ohjaus: Seijun Suzuki
Käsikirjoitus: Kôhan Kawauchi
Kuvaus: Shigeyoshi Mine
Leikkaus: Shinya Inoue
Sävellys: Hajime Kaburagi
Näyttelijät: Tetsuya Watari, Chieko Matsubara, Hideaki Nitani, Ryûji Kita, Tsuyoshi Yoshida, Eimei Esumi
Ennen tämän tekstin kirjoittamista kävin seuraavanlaisen dialogin tyttöystäväni kanssa:
”Mistä aiot kirjottaa seuraavaks?”
”Tokyo Drifteristä.”
”Mä oon kuullu ton!”
”Seijun Suzuki, Japani, 1966, et oo.”
”Ai no en mä sitte, mutta mikäs semmonen toinen on?”
”Tokyo Drift.”
”Nii, just se!”
Kuulostaa kohtalaisen typerältä, mutta tästäkin dialogista käy hyvin ilmi, miten loppujen lopuksi tuntematonta aasialainen elokuva on ihmisten keskuudessa. Tunnetuin japanilainen ohjaaja on varmasti Akira Kurosawa. Toisena lienee luontaista mainita Yasujirô Ozu. Valitettavaa on, että hieman kokeneemmankin elokuvaharrastajan tietämys japanilaisesta tai ylipäätään aasialaisesta elokuvasta loppuu tähän. Tämä johtaa siihen, että huomiotta jäävät monet elokuvahistoriallisesti merkittävät ohjaajat, jotka ovat tehtailleet elokuvia kenties vieläkin suuremmalla antaumuksella kuin nämä tunnetuimmat ohjaajatapaukset, ja tehden sen kenties jollain mittareilla mitattuna paremmin kuin nämä suurinta mainetta niittäneet ohjaajamaestrot. Tokyo Drifterin ohjannut Seijun Suzuki on yksi näistä täysin syyttä valitettavan tuntemattomiksi jääneistä elokuvantekijöistä.
Tokyo Drifter kertoo tarinan yakuza-maailmasta pomonsa kanssa erkaantuneesta Tetsuya Hondosta (Tetsuya Watari), jolla on kuitenkin edelleen asioita selvitettävänään rikosmaailmassa. Tai oikeastaan rikosmaailmalla on selvitettäviä asioita hänen kanssaan. Tetsuya, joka kantaa elokuvassa lempinimeä Phoenix Tetsu on heti elokuvan alusta lähtien yllättävän vaikea hahmo tulkita. Ei sillä, että hänestä ei saisi irti vaan oikeastaan siksi, että hänestä saa irti enemmän kuin tarpeeksi. Tetsuya on kovassa maineessa rikollispiireissä. Häntä pidetään jonkinlaisena ylivoimaisena koneena, joka on valmis tappamaan kylmähermoisesti kaikki, jotka ovat valmiita satuttamaan häntä tai hänen läheisiään. Japanilaiseen tapaan Tetsuya painottaa toiminnassaan ennen kaikkea uskollisuutta, jonka eteen hän onkin valmis kärsimään.
Tetsuya onnistuu olemaan myös todella lempeä mies. Hän on uskomattoman lojaali, minkä takia hänestä on hyvin vaikea uskoa sitä, miten paha hän tarvittaessa kykenee olemaan. Tetsuyan toimia on helppo kyseenalaistaa läpi elokuvan. Suurimman osan ajasta häntä kohtaan tuntee sympatiaa yakuzajengin varjostaessa ja yrittäessä toistuvasti satuttaa häntä meni hän minne päin kotimaataan tahansa. Joissain kohtauksissa kuitenkin pitää myös ihmetellä, kuinka hän pystyykään olemaan noin omahyväinen. Elokuvan loppu toimii tästä mainiona esimerkkinä, mikä onkin hyvin, noh, tetsuyamainen kun mies tyytyy jatkamaan elämäänsä yksin. Ehkä hän välittääkin kanssaihmisistään niin paljon, että tietää aiheuttavansa heille vain hallaa rikollisen menneisyytensä kanssa. Tai ehkä hän vain on kusipää, joka on vihdoin hyväksynyt sen, että ehkä yksin onkin paras olla.
Teemoiltaan Tokyo Drifter käsittelee yllättävänkin suuria asioita ollessaan samalla kuitenkin perinteistä ja jollain tasolla myös kevyttä rikoselokuvaa. Se käsittelee menneisyyttä ja syntejä kysyen, onko näistä ikinä mahdollista päästä eroon. Elokuva antaa toivoa siitä, että suurin osa myös näennäisesti pahoista ihmisistä on myös hyviä ja sympaattisia. Suurimmaksi kysymykseksi nousee kuitenkin, että kannattaako keneenkään loppujen lopuksi luottaa. Tässä mielessä Tokyo Drifter on yllättävän toivoton ja karu elokuvatapaus, sillä se kuvaa ennen kaikkea yksilöä ja sitä, miten yksin ihminen loppujen lopuksi on maailmassa, joka kuvataan jopa ehkä kohtuuttomankin karuna paikkana. Suzukin maailmassa rakkaudella ei näytä olevan sijaa.
Visuaaliselta ilmeeltään elokuva on huikeaa katseltavaa. Se on suurimman osan ajastaan suorastaan graafisen kaunis kaikkine ihmeellisine, ei niin perusteltujen pastellisävyjensä kanssa. Välillä tuntuu, että värit ovat ikään kuin yhdessä roolissa tässä elokuvassa vaikka pääasiassa ne ovatkin vain tukemassa esimerkiksi hahmojen persoonallisuuksia ja ohjaamassa katsojan huomiota. Nykyään aivan liian harvoin nähtävä niin sanottu perustelematon valo, minkä lähdettä ei pystytä järjellä perustelemaan, pääsee lähes poikkeukselliseen loistoon tässä elokuvassa tehden siitä ajoittain hyvin maalauksellisen. Tokyo Drifterin tekijäjoukot ovat selkeästi ymmärtäneet, että myös elokuvalla voi olla selkeitä taiteellisia päämääriä eikä kaiken loppujen lopuksi tarvitse olla niin loogisesti selitettävissä. Nykyään tehtävissä elokuvissa tällaisista ansioista pääsee mainitsemaan aivan liian harvoin, mikä onkin mielestäni oiva peruste tutustua laaja-alaisemmin elokuvan historiaan eri mantereilla.
Jos elokuvasta hakee suoranaisia ongelmia, tulee esille nostaa tarinan eteenpäin kuljettaminen. Elokuva kestää 82minuuttia, mistä johtuen kerronta on todella vauhdikasta eikä ihan joka hetki välttämättä pysykään mukana tarinan kaikissa koukeroissa etenkin kun hahmojakin elokuvassa on suhteellisen paljon. Tällainen melkoista pikavauhtia eteenpäin kelaaminenkaan ei kuitenkaan onnistu tätä elokuvaa pilaamaan vaan leikkauksen tahti on pysynyt juuri oikeissa paikoissa tarpeeksi rauhallisina, jotta katsojana kerkeää hieman pureutumaankin siihen, mitä kaikkea merkityksellisempää tällä haetaan. Samalla tämä antaa myös lisäaikaa uppoutua maalauksellisiin kuviin, mikä muodostaakin yhdessä mielenkiintoisen ja paljon kuultavan soundtrackin kanssa filmin selkärangan.
Jotta Tokyo Drifter ei olisi liian vakava elokuva, nousee hymy huulille kaikissa toiminnallisimmissa kohtauksissa. Aseiden suuliekit ovat lähinnä fuksianpunaisia, eli hyvin vahvoja violetin ja vaaleanpunaisen sävyjä yhdisteleviä valorakettimaisia välähdyksiä. Koreografioissa on myös hyvin paljon komediallisen kohelluksen piirteitä miesten karjuessa ja muka mätkiessä toisiaan niin kovaa kuin suinkin pystyvät. Kamera ei aina anna anteeksi sitä, että eihän ne iskut oikeasti osu – eivät edes lähelle. Puolin ja toisin vaihdettavat ammukset löytävät myöskin tiensä perille vielä elokuville yleensä tavallista tapaa huonommin ja suojautumaan pystyykin lähes missä tahansa ja miten tahansa. Tai oikeastaan vain Tetsuya pystyy, vaikka laakealla kivilattialla makaamalla. Muut tavalliset miehet sitten kaatuvatkin tuon tuosta Tetsun luoteihin. Helposti voisi luulla, että tällainen suoranainen perseily veisi pohjaa itse elokuvalta ja sen pinnan alta kaivettavalta vakavuudelta. Näin ei kuitenkaan ole. Kuin ihmeen kaupalla kaiken tämän katselee läpi ilolla ja ennen kaikkea typerä virne naamallaan. Tilanteet kuitenkin palautuvat poikkeuksetta ennalleen kun Tetsuya alkaa jälleen rypemään yksinäisyydessään melankolisuuden vallatessa maan.
Elokuvana Tokyo Driftiä on vaikea lokeroida. Periaatteessa se on täysin klassisia polkuja kulkeva, sumuisen jatsin sävyttämä rikoselokuva, mutta taas toisaalta se esittää katsojalleen kysymyksiä ja näkökulmia siitä, mikä oma paikka elämässä onkaan ja keneen voi luottaa ja keneen ei. Miten olla oikealla tavalla itsekäs, jotta selviää maailman lohduttomuuksista niin, ettei ainakaan satuta muita. Itsellä kun ei niin väliä tunnu olevan. Anteeksianto on myös yksi keskeisimmistä kysymyksistä; kenelle antaa anteeksi ja kenelle ei. Mitä voi tehdä, että voi vielä saada oikeasti anteeksi. Mitä edes on anteeksianto? Tämä kysymys nouseekin yhdeksi elokuvan ja ennen kaikkea Tetsuyan hahmon kannalta merkittäväksi asiaksi. Pakoillessaan Tetsuya ottaa luodista osuman käteensä ja saakin apua yllättävältä taholta, entiseltä viholliseltaan Hideaki Nitanilta (Kenji Aizawa), joka on niin ikään päätynyt yksinäiselle pakomatkalle. Heidän sotaisasta menneisyydestään huolimatta Tetsuya kutsuu Hideakia elokuvan lopussa veljekseen, mikä tuo ilmi sen hyvyyden, joka myös kyynisissä, pahoissa ja petetyissä ihmisissä asuu. Ilman tätä kommenttia Tetsuya olisi jäänyt etäisemmäksi ja kenties täysin vastenmieliseksi pahan ruumiillistumaksi.
Erityisen uskollinen Tetsuya on entistä pomoaan Kurataa (Ryûji Kita) kohtaa. Heidän välinen suhteensa on lähes isä-poikamainen tapaamisien ollessa lempeitä, ja puheenaiheiden ollessa yhteistä päämäärää tavoittelevia. He molemmat haluavat jättää rikollisen maailman taakseen. Yakuzajengin ajaessa Tetsuayaa yhä ahtaammalle myös Kurata päätyy pettämään Tetsun luottamuksen. Kurata olettaa, että nuoren miehen kuollessa myös hän pääsisi vihdoin irti menneisyydestään. Näin ei kuitenkaan ole. Elokuvan lopputaistelun tiimellyksessä Tetsulla on täysi mahdollisuus tappaa myös Kurata, ihminen, johon hän luotti ja jota taisi myös rakastaa, mutta joka kuitenkin petti hänen luottamuksensa pahemman kerran. Tässä vaiheessa Tetsuyan hyvän ihmisen puolet astuvat esiin eikä hän surmaakaan entistä pomoaan koska tietää sen olevan väärin. Hän ei halua olla yhtä paha kuin pomonsa. Tämä ajaakin Kuratan tunnontuskissaan itsemurhaan kun hän tajuaa tehneensä virheen, mikä koituukin vain hänen itsensä kohtaloksi.
Kaikki tämä edellä mainittu, jopa filosofinen pohdinta on kuitenkin myös helppoa syrjäyttää, jos on valmis tulkitsemaan Tetsuyan hahmoa vain pääpiirteittään ja pitämään häntä hollywoodilaiseen tapaan täysin pinnallisena tappokoneena. Tässä tapauksessa Tokyo Drifter voi alkaa tuntua vain tavallista enemmän tyylitellyltä toiminnalta, mitä on sävytetty ylimenevillä toimintakohelluksilla ja huutamisella. Onneksi se on kuitenkin paljon enemmän.
Tokyo Drifter on selkeästi yksi niistä harvoista elokuvista, jotka tarjoavat katsojalleen enemmän ja monipuolisemmin katseltavaa ja ajateltavaa, mitä ennakkoon voisi olettaa. Se on yhtä aikaa ja parhaimmillaan äärimmäisen tyylikästä rikoselokuvaa, joka tarjoilee kuitenkin myös valtavan määrän pohdittavaa ja ajateltavaa myös elokuvan loppumisen jälkeen. Elokuvan maailma on karu, suorastaan uskomattoman kyyninen. Jopa siihen pisteeseen, että se alkaa melkein vieraannuttamaan, sillä harva jaksaa elää elämäänsä jos ajattelee sen koko ajan olevan tällaista lasinsirujen päällä kävelemistä. Välillä kuitenkin lienee järkevää pysähtyä ajattelemaan, mitä on jättänyt pyytämättä anteeksi tai onko antanut anteeksi jotain sellaista, mitä ei ole kuitenkaan pystynyt unohtamaan. Ehkä pessimistisyys ja tietynlainen kyynisyyskin ovatkin jonkinlaisia tasapainoisen elämän elinehtoja.
Elokuvan, joka puhuttelee näin syvällisesti jo puhuttelevan ulkokuorensakin alla on oltava yksinkertaisesti hyvä elokuva.