Maa: Yhdysvallat
Genre: Toiminta, komedia
Ohjaus: Rodney Amateau
Käsikirjoitus: William Raynor
Kuvaus: Per Spall
Leikkaus: Per Spall
Sävellys: Hank Williams, Elvis Costello
Näyttelijät: Tom Selleck, Chow Yun-fat, Brian Blessed, Sidney Poitier, Kathleen Turner, Lance Kinsey, Anthony Quinn, James Hong, George Takei, Cheech Marin, Tommy Chong, Dolly Parton, Henry Winkler
Aasia alkoi kiinnostaa amerikkalaista valtavirtaelokuvaa 80-luvun alkupuolella. Pienet kung fu –elokuvia näyttävät teatterit olivat nousseet etenkin vähemmistöjen suosioon, joten Hollywood-studiot alkoivat sisällyttää elokuviinsa enemmän aasialaisia näyttelijöitä sidekick-rooleihin joko kohkaavina hassuttelijoina tai mielipuolisina taistelukoneina. Nykyisin suuren suosion saavuttaneet tähdet, kuten Jackie Chan, kävivät pienissä sivuosarooleissa jo ennen varsinaista supertähteyttään Hongkongissa. Myös yksi Hongkongin kaikkien aikojen suosituimmista näyttelijöistä, Chow Yun-fat, yritti läpimurtoaan Hollywoodissa jo reilusti ennen yhteistyötään John Woon kanssa, josta hänet parhaiten muistetaan.
Pienellä budjetilla tehty, verrattain tuntemattoman ohjaaja Rodney Amateaun, 80-luvun omituisuus The Mousse and the Pinky kertoo kahdesta veijarista, jotka päätyvät typerien kommellusten myötä melkoiselle seikkailulle USA:n halki. Elokuvan alussa Tom Selleckin esittämä Mousse on petipuuhissa Kathleen Turnerin esittämän exänsä kanssa, kun kesken aktin Turnerin nykyinen siippa ilmestyy pilaamaan kaiken. Selleck joutuu pakenemaan vihaista aviomiestä housut kintuissa läheiselle parkkipaikalle, jossa hänen ainoa pakokeinonsa on varastaa auto ja lähteä karkuun.
Rikosta tehdessään Mousse törmää samaa autoa varastamassa olleeseen Chow Yun-fatin esittämään Pinkyyn. Pinkyn perhe on matkustanut kiinalaismafian salakuljettamana USA:han, mutta James Honginupeasti tulkitsema, kaikkia länsimaalaisia pakkomielteisesti vakoilusta epäilevä, perheenisä on ajautunut ongelmiin mafian legendaarisen johtajan, George Takein esittämän Guang-Hon, kanssa. Tämän seurauksena Pinkyllä on 72 tuntia aikaa päästä toiselle puolelle USA:ta maksamaan mafian vaatimat 10 000 dollarin lunnaat. Parivaljakko päätyy kiireessä yhdistämään voimansa ja aloittaa matkansa elokuvan kolmannella päähenkilöllä, pinkillä vuoden 1971 Plymouth Barracudalla. Tässä vaiheessa parivaljakkomme on vielä autuaan tietämätön siitä, että autoa käytettiin Brian Blessedin johtaman rikollisjärjestön huumekuljetuksissa, joten sen tavaratilasta löytyvä salaluukku on täynnä kokaiinia.
Ilkeät rikolliset totta kai lähtevät sankareidemme perään renkaat ulvoen. Mousse ja Pinky luulevat heitä jahtaavien miesten olevan Moussen exän miehen kavereita, joten he päättävät kaahata karkuun samalla, kun he miettivät, miten ratkaisisivat Pinkyn ongelman lunnaiden kanssa. Tästä alkaa myös päähenkilöiden kulttuurienvälinen male bonding, jota luodaan esimerkiksi muistettavalla musikaalisella kohtauksella, jossa Selleck soittaa Chow’lle kasetilta Hank Williamsia harmitellen samalla, kuinka tämä kuoli aivan liian nuorena. Chow vastaa tähän laittamalla kasetilta kiinalaista tanssipoppia kertoen samalla vastaavan tarinan kotimaastaan. Selleckin vähätellessä kiinalaisia artisteja etenee keskustelu buddy cop –elokuvien tyyliseksi kinasteluksi, johon liittyy paljon huutamista .
Lisäksi miehet myös hassuttelevat nykyisin hyvinkin loukkaavilla stereotypioilla. Eräässä kohtauksessa Mousse laittaa silmiinsä pyykkipojat ja puhuu lässyttäen. Pinky taas pelleilee hulvattoman kokoisilla tekoviiksillä selittäen samalla, että hänen kotikylässään isot viikset ovat merkki seksuaalisesta kyvyttömyydestä. Ilme Tom Selleckin naamalla on näkemisen arvoinen. Viiksiepisodi huipentuu siihen, että parivaljakko ajaa poliisiauton ohi, ja poliisit jostain syystä luulevat tekoviiksiä suukapulaksi. Tästä käynnistyy yksi takaa-ajo lisää, kun Mousse ja Pinky saavat peräänsä Sidney Poitierin esittämän äkäisen poliisipäällikön. Apulaisena tällä on Poliisiopistoissa Proctorina pelleillyt Lance Kinsey.
Leffan ehkä hävyttömin cameo-vyörytys nähdään noin 20 minuuttia kestävässä baarikohtauksessa, jossa parivaljakko pysähtyy Dolly Partonin pyörittämään räkälään. Siellä Chow Yun-Fat laulaa Henry Winklerin esittämän Elvis-imitaattorin kanssa The Supremesin Stop! In the Name of Loven sombrero päässä. Tämä suututtaa lähes jokaisen baarissa olijan, mistä seuraa massiivinen kapakkatappelukohtaus, jossa Tom Selleck heilauttelee itseään kapakan poikki kattokruunusta roikkuen ja punaniskoja naamaan potkien. Samaan aikaan Chow’n lauluesityksestä loukkaantuneet Cheech Marin ja Tommy Chong käyvät piilottamassa päähenkilöiden autoon haisunäädän. Koko operaation ajan nämä kaksi laukovat hauskoja vitsejä huumeista, vaikka eivät edes tiedä auton olevan täynnä niitä.
Ihastuttavan kornia musiikinkäyttöä nähdään myös takaa-ajokohtauksessa, jossa Pinkyn heittäessä vettä gangsterit saapuvat paikalle. Pinky kiipeilee housut kintuissa Barracudan päällä kantrin soidessa. Aina kun kuva keskittyy auton katolla tapahtuvaan pelleilyyn, saa kantri kiinalaisia soittimia tuekseen. Autokohtaukset ovat muutenkin äärimmäisen viihdyttävää katsottavaa, ja elokuvan puolivälissä nähtävä huikea stunttihyppy nousevan laskusillan yli todella näyttävä. Stuntin jälkeen nähtävä kohtaus, jossa Sidney Poitier ja Lance Kinsey istuvat puoliksi uponneessa poliisiautossa ja apulaisen taskusta tipahtaa silakka, summaa melkoisen hyvin 80-lukulaisen toimintakomedian.
Amateau on sisällyttänyt elokuvaansa myös entisen Hollywood-supertähti Anthony Quinnin, joka on urallaan esittänyt luultavasti jokaista etnistä vähemmistöä. The Mousse and the Pinkyssä hän palaa eskimon rooliinsa The Savage Innocentsin jalanjäljissä. Tosin nyt hän on alkoholisoitunut eskimo keskellä erämaata. Mousse ja Pinky poimivat tämän kyytiin, ja Quinn kertoo parivaljakolle elämänviisauksia ennen traagista kuolemaansa. Tekijöiden suhtautumista elokuvaansa kuvastaa hyvin lause, jossa Quinn viimeisillä sanoillaan siunaa parivaljakon Suuren Manitoun hengellä. Päähenkilömme hautaavat Quinnin ruumiin autiomaahan eskimoseremonialla, josta kummallakaan ei ole mitään käsitystä, mutta The Mousse and the Pinkyn tapauksessa sillä ei ole niin väliä.
Loppua kohden poliisit saavat Moussen kiinni vain huomatakseen, että Pinkyn paikalla on ollut jonkin aikaa jekuttamismielessä siihen laitettu nukke. Pinky on tällä välin matkannut taksilla lentokentälle, jossa hänen perhettään pidetään. Tässä vaiheessa kukaan ei tunnu enää muistavan, miksi poliisit edes jahtasivat päähenkilöitämme, mutta joka tapauksessa kaikki lähtevät nyt kohti lentokenttää, jonne saapuvat myös Blessed ja hänen gangsterinsa. Chow yrittää itkunsekainen virne naamallaan vedota Guang-Hon tunteisiin samalla, kun osoittaa tätä haulikolla. Pattitilanne loppuu siihen, kun Blessedin limusiini törmää Guang-Hon konnien autoihin, ja gangsterit alkavat tapella keskenään.
Nyt Selleck karauttaa lentokentän porteista läpi, ja kiinalaiset pysäyttävät tämän. Guang-Ho poimii autosta lentäneen kokaiinipussin käteensä, ja Brian Blessed alkaa huutaa kovaäänisesti, että se on hänen kokaiiniaan. Tämä onkin kaikki, mitä paikalle osuneet poliisit tarvitsevat, ja parivaljakkomme vapautetaan kaikista syytteistä. Televisiosta takaa-ajoa seurannut Kathleen Turner saapuu paikalle luvaten jättää miehensä, ja Chow Yun-Fat pääsee syleilemään isäänsä, joka väittää Poitierin esittämää poliisipäällikköä vakoojaksi. Lopulta Poitier tokaisee ”aika vekkuleita” ja päästää elokuvan ensimmäisen hymynsä.
Viimeinen hauska kommellus sattuu, kun poliisipäällikön tunariapulainen avaa auton takakontin yrittäessään todistaa Moussen ja Pinkyn syyllisyyttä ja saakin vain päälleen haisunäädän ruiskuttamaa pahanhajuista nestettä. Kaikki muut nauravat paitsi idiootti, ja elokuva loppuu Elvis Costellon coveriin Hank Williamsin kappaleesta Hey Good Lookin’.
The Mousse and the Pinky on niin turboahdettu täyteen tyhmää, että sitä ei voi katsoa ilman leveää virnettä naamalla. Kaikki on joko tietämättömän loukkaavaa tai muuten vain jollain tavalla käsittämätöntä. Elokuvan näyttelijäkaartin huomioiden on melkein mahdotonta uskoa, että tällainen elokuva on oikeasti olemassa. Valitettavasti The Mousse and the Pinkyn kohtaloksi jäi 80-luvulla ajautua useamman levitysyhtiön jaettuun omistukseen, jonka vuoksi sitä esitettiin hyvin harvoissa teattereissa. Videolevitykseen elokuva on julkaistu vain kerran, ja kreikkalaisen General Videon julkaiseman ultraharvinaisen nauhan hinta nousee helposti eBayssä useampaan sataseen.