”Teen mieluummin elokuvia kuin siivoan vessoja” – Klaus Kinskin vuosisata

Joonatan Nikkinen, heinäkuu 2026, nro 2

Tämän vuoden lokakuun kahdeksantenatoista päivänä tulee kuluneeksi pyöreät sata vuotta siitä, kun Nikolus Günther Nakszynski syntyi nelilapsisen ydinperheen esikoisena nykyisin puolalaisena Sopotin kaupunkina tunnetussa Zoppotissa, joka oli tuolloin osa Danzigin vapaakaupunkia. Nakszynski tuli paremmin tunnetuksi nimellä Klaus Kinski, jonka taide-elokuvapiirit oppivat yhdistämään Werner Herzogin viiteen kauniiseen – ja enemmän tai vähemmän mestarilliseen – teokseen.

Kolikon kääntöpuolena Kinskin nimi tarkoittaa eksploitaatioelokuvien ystäville jotain muuta, runsaan filmografian loihtineen näyttelijän naaman tultua tutuksi lukemattomien roskaelokuvien selluloidikuvastosta. Neljänkymmenen aktiivivuotensa aikana Kinski nähtiin 137 tuotannossa (osa nekrologeista tosin mainitsee summaksi parisensataa), joista suurin osa on nykyiselle valtavirralle tuntemattomia, jotkut myös allekirjoittaneen tyystin unohtamia.

Korkeaotsainen, omituisilla huulilla ja pistävillä silmillä siunattu Kinski oli hahmo, jolla oli legendaarinen maine täyshulluna sekopäänä, joka sai raivokohtauksiaan sormia napsauttamalla, vihasi lähes kaikkia kanssaeläjiään eikä kaihtanut fyysistäkään väkivaltaa muita ihmisiä kohtaan: Italiasta hän joutui päällekarkauksen myötä pakenemaan vankilan pelossa ja Aguirre – jumalan vihan (1972) kuvauksissa hän puolestaan löi vastanäyttelijäänsä miekalla päähän. Miehen käyttämä kypärä pelasti hengen, mutta pollaan jäi arpi ikuisena muistutuksena seitsemännen taiteen saatanan vihasta.

Herzogin ”rakkaasta vihollisestaan” vuosia tämän kuoleman jälkeen ohjaama dokumentti 25. tunti (1999) kertoo saman elokuvan kuvauksissa aina aseistautuneena liikkuneen Kinskin kiukunpuuskassaan tulittaneen kiväärillään viidesti statistien telttaa kohden sillä seurauksella, että yhdeltä heistä katkesi sormi. Fitzcarraldon (1982) aikana erään miehen saatua tappavan myrkyllisen käärmeenpureman jalkaansa ja amputoitua raajansa moottorisahallaan Kinski harmistui, koska onnettomuuden uhri oli huomion keskipisteenä hänen sijastaan.

Lausuntataiteen saralla tuottoisia lavakiertueita vetänyt näyttelijä muistetaan myös pahamaineisesta Jeesus-rundistaan, josta on säilynyt jälkipolville makupaloja Peter Geyerin vuoden 2008 mainion Jesus Christ Saviour -dokumenttielokuvan myötä. Dokkarin aikana ei ole vaikeaa uskoa Herzogin mainintaa siitä, ettei yleisö suinkaan tullut ihastelemaan esiintyjän huikeaa karismaa estradilla, vaan lähinnä nauramaan tämän meuhkaamista. Dokumentti onkin surullisen kuuluisa siitä, kuinka Kinski keskeytetään kerta toisensa jälkeen, jolloin hän saa hysteerisen raivokohtauksen ja lopulta aloittaa aina koko performanssinsa alusta.

Brittiläisellä sotavankileirillä näyttelemisen aloittanut ja itseoppinut Kinski, joka treenasi taitojaan yksikseen maratonimaisia aikoja, ei muiden muassa voinut sietää metodinäyttelemistä, ja hänen kommenttinsa Actors Studiosta oli yksinkertaisesti ”he raapivat muniaan”.

Kinski oli myös itselleni vuosikausien ajan eräänlainen vitsin ja taitavasti näyttelevän kulttihahmon välimuoto. Hänen omaelämäkertansa Tarvitsen rakkautta (1991) oli parikymppiselle meikäläiselle huikea lukukokemus, joka lumosi mielipuolisuudellaan ja törkeydellään.

Teoksessa kirjoittaja käsittelee surrealistisen köyhän lapsuutensa ohella paitsi tuhatpäistä seksipartnerikokoelmaansa, myös halveksuntaansa häntä ohjanneita miehiä kohtaan, puhumattakaan tähdittämistään elokuvista, jotka olivat kaikki lähtökohtaisesti ”silkkaa paskaa”.

Ehkä hauskimmassa luvussa Kinski rähisee rakastavansa ja tarvitsevansa auringonkukkia, joita hän lähtee varastamaan pellolta. Sekvenssi päättyy siihen, kuinka sankarimme juoksee pitkin katuja revenneen auringonkukkansa kanssa pilkallisen huvittuneen väkijoukon takaa-ajamana. Kornein anti on puolestaan kirjan alkupuolella, jossa tämä kertoo seksikokemuksistaan siskonsa kanssa – ja vihjailee rivien välistä, että jotain olisi saattanut tapahtua myös hänen kasvattajansa seurassa:

”Äiti ja minä istumme kaksin surkeassa yksiössä, jonka avain hänellä jostain omituisesta syystä on. Meillä ei ole mitään syötävää. On miltei pimeää. Me olemme väsyneitä ja kylmissämme. Ainoa mitä voi tehdä on mennä nukkumaan. Äiti riisuutuu edessäni. Pikkuhousuja myöten.

’Tule sänkyyn’, hän sanoo, ei muuta.”

Piru yksin tietää, mikä omituisessa elämäkerrassa on totta, mikä silkkaa potaskaa ja mikä jostain siltä kuuluisalta harmaalta alueelta. Kovan ryöpytyksen kohteeksi kirjassa joutuva Herzog väittää dokumentissaan teoksen olevan hyvin pitkälti fiktiivinen, ja heidän keksineen yhdessä Kinskin kanssa mahdollisimman härskejä solvauksia Herzogia kohtaan, jotta kirja myisi paremmin. En itse pitäisi myöskään Herzogia minään akateemisesti luotettavana lähteenä. Tämän epäilyksen kiteyttää ehkä parhaiten dokumentissa nähtävä kohtaus, jossa Herzog nauraa, ettei ole hullu, vaan hänen päänsä on aivan selvä.

Silti narsistisen ja itsekeskeisen Kinskinkään sanaan tuskin voi luottaa senkään vertaa, kuolinvuonna julkaistun teoksen jäätyä kertomaan näyttelijästä juuri sitä tarinaa, minkä hän itse halusi kuultavan. Vaikka hänellä naisia selkeästi on ollutkin ja muiden muassa Severin Filmsin tuottama Josh Johnsonin dokumentti Creation is Violent: Anecdotes on Kinski’s Final Years (2021) kertoo miehen estottomasta sikailusta ja vastanäyttelijöidensä suorasta seksuaalisesta häirinnästä, voi moisen uhoamisen nähdä ennen kaikkea miehuuden ja egon pönkittämisenä. Kinski halusi olla näyttelijänä suurenmoisen sijaan monumentaalinen, miksei siis myös naistenmiehenä yli-inhimillinen. Hyvä kysymys myös on, kuinka niin moni nainen olisi langennut ulkonäöltään jyrsijää muistuttavan ja käytöstavoiltaan barbaarisen raivohullun edessä, josta Herzogin mukaan vain harvalla toista sukupuolta edustavalla vastanäyttelijällä oli hyvää sanottavaa.

Kiinnostukseni Kinskiä kohtaan oli jossain kohtaa sitä luokkaa, että kahlasin läpi tämän filmografiaa pääasiana, että onnistuisin spottaamaan hänet mahdollisimman usein, vaikka sitten pienessä sivuroolissa milloin missäkin turhakkeessa . Esimerkiksi George Roy Hillin 130-minuuttisen Pienen rumpalitytön (1984) istuin katsomassa tylsistyneenä loppuun asti vain siksi, että sain hurrata Kinskin ilmestyessä kankaalle. Samoin Lindsay Shonteffin ohjaaman, puuduttavan, typerän ja (yllättäen) sovinistisen, George ”Jerry Cotton” Naderin pääosittaman 007-rip offin Sumuru – paholaisen tytär (1967) jaksoin tuijottaa yön pikkutunneilla vain nähdäkseni Klausin vilahtamassa presidentti Boongin roolissa muistaakseni kahden kohtauksen verran.

Kaikki kuitenkin koki kolauksen vuonna 2013, jolloin Kinskin vanhin tytär Pola toi julki elämäkerrassaan isänsä käyttäneen häntä seksuaalisesti hyväkseen pikkutytöstä asti. Vaikka tämä paljastus ei Tarvitsen rakkautta -kirjan seksihullusta pedosta antaman kuvan varjossa sikäli pidemmällä kelaamisella yllättänyt, tuli paljastus silti jonkinasteisena shokkina, joka sai uudelleen pohtimaan omaa suhdettani tähän näyttelijänä mestarilliseen valkokankaiden meemiin.

Tarinat Kinskin ympärillä olivat toki yhä absurdeja; se, kuinka hän ilmestyi Nosferatu in Venicen (1988) kuvauksiin monta päivää myöhässä, kieltäytyi pukemasta kaljuperuukkia päähänsä ja vaati esiintyä elokuvassa pitkät, valkoiset hiukset hulmuten – sekä samalla sabotoi aiemmin keväällä filmatut kalliit karnevaalikuvat, joissa tämän sijaisnäyttelijä oli esiintynyt nahkapäänä; miten Kinski oli Ulli Lommelin Revenge of the Stolen Starsin (1986) kuvauksissa kieltänyt puomittamasta itseään ja käyttäytynyt niin hankalasti, että Lommelin piti kirjoittaa tämän hahmosta haamu, mitä Kinski piti neronleimauksena, ja oli tämän jälkeen mumissut kaikki repliikkinsä epäselvästi siksi, että kummitukset puhuvat niin; kuinka hän sai Mario Costan Salaliitto-länkkärin (1970) kuvauksissa raivokohtauksen ja kieltäytyi laittamasta ”kirpunsyömää” stetsonia päähänsä…

Vaikka Kinski ei enää naurattanut samalla tavalla tai tälle halunnut vuosiin antaa sitä huomiota mitä aiemmin, on silti paha mennä kiistämään, etteikö tämän filmografia yhä olisi roskaelokuvaentusiastin näkökulmasta sangen kiinnostavaa kamaa. Niiden paljon puhuttujen Herzogien ohella miehen ansioluettelo edustaa eurooppalaista alagenre-elokuvaa hyvinkin kattavasti. On valtava määrä Edgar Wallacen romaaneihin perustuvia länsisaksalaisia krimi-elokuvia, kuten meikäläisittäin kiinnostava Lontoon kuolleet silmät (1961), yksi Anneli Saulin esiintymisistä Saksan liittotasavallassa. Löytyy eräs lukuisista Mabuse-tulkinnoista, Dr. Mabuse vs. Scotland Yard (1963), jossa Kinski vastoin ikoniseksi muodostunutta konnanrooliaan nähdään yhtenä tarinan hyviksistä, tarkastaja Joe Wrightina.

Lännenfilmeissä Kinski ehti esiintyä runsaasti, mukaan lukien Harald Reinlin ohjaamassa saksalaisessa Karl May -seikkailussa Winnetou ja kuoleman ratsastajat (1964), Michael Schultzin jenkkiläisessä aikamatkailusta ammentavassa tv-elokuvassa Ajan metsästäjät (1987) ja loputtomassa virrassa spaghettilänkkäreitä. Näistä merkittävimmäksi voisi mainita genren suurimpiin mestariteoksiin kuuluvan Sergio Corbuccin Suuren hiljaisuuden (1968), kiehtovimmiksi puolestaan Antonio Margheritin ohjaaman goottilaisia kauhuelementtejä ja murhamysteeriä westerniin sekoittavan And God Said to Cainin (1970) ja Mario Caianon villiin länteen sijoittuvan verisen, rasismia nyrkein ja potkuin vastustavan kung fu -tarinan The Fighting Fist of Shangai Joe (1973), jossa Kinski näyttelee palkkatappajaa. Jälkimmäisen jatko-osa, Bitto Albertinin Return of Shanghai Joe (1975) kannattaa jättää väliin, vaikka Kinskillä onkin siinä edellistä isompi rooli.

Kuka jaksaa välittää Kinskin vilahtamisesta David Leanin kuolettavan pitkässä Tohtori Zhivagossa (1965), kun samana vuonna hänet oli mahdollista nähdä vaikkapa krimissä Again the Ringer, svengaavaan Lontooseen sijouttuvassa seksifilmissä Hupitytöt tai Sergio Leonen dollaritrilogian keskimmäisessä episodissa Vain muutaman dollarin tähden? Genret jatkuivat niin ryöstöelokuvan (Timanttivarkaus Riossa, 1967), makaronisotimisen (Viisi miestä helvettiin, 1969) ja kauhun (Slaughter Hotel, 1971) parissa. Jälkimmäisestä lajityypistä eräitä mieleenjääneitä tekeleitä ovat törkymestari Joe D’Amaton sleazy Death Smiles on a Murderer (1973) ja Sergio Garronen Lover of the Monster (1974).  Edellinen on kauniilla pianomusiikilla terästettyä saastaa, jossa lesboerotiikka ja verinen väkivalta lyövät kätensä yhteen: erään hahmon kasvot silvotaan partaveitsellä ja toista ammutaan haulikolla päin pläsiä kissan raapiessa kolmannelta silmät päästä. Ruumiita naulitaan seinille ja budjetin leikkaamiseksi ilmeisesti samaa tomaattikastikeannosta roiskutetaan kerta toisensa perään kalmojen päälle.

Lover of the Monster puolestaan hymyilyttää italokauhun ystäviä, Kinskin tulkitseman tohtori Alex Nijinskin asettuessa Ivan Rassimov -nimisen kuolleen tiedemiehen taloon ja ajautuessa eräänlaiseen Jekyll ja Hyde -painajaiseen. Epookkina kerrotun elokuvan loppupuoli on silti sangen synkkä, Nijinskin muun muassa raiskatessa vaimonsa hengiltä ja syyttömän miehen tullessa hirtetyksi tohtorin suorittamien murhien vuoksi.

Kuten todettua, Kinski vihasi ohjaajiaan ja kertomansa mukaan hylkäsi työtarjouksia Stanley Kubrickin, Federico Fellinin, Pier Paolo Pasolinin ja Ken Russellin tapaisilta tekijöiltä. Hän kertoo tehneensä elokuvia ainoastaan rahasta, ja ilmeisesti halvan eksploitaation parissa pääroolien palkkiot liikkuivat taidepiirejä korkeammissa sfääreissä. Huvittavimpana esimerkkinä Kinski kuulemma kieltäytyi natsin roolista Steven Spielbergin Kadonneen aarteen mestästäjissä (1981), koska vihasi käsikirjoitusta, ja näytteli samana vuonna mieluummin Oliver Reedin ja tappajakäärmeen kanssa Piers Haggardin ja Tobe Hooperin ohjaamassa kauhujännärissä Musta mamba. Jotkut ovat kyseenalaistaneet Kinskin tarinoita tämän antamista rukkasista, mihin hän vastaa omaelämänkerrassaan haukkumalla epäilijöitään vesipäiksi ja toteamalla, että ”on suorastaan rasittavaa torjua koko ajan sitä puppua, jota he yrittävät väen väkisin minulle syöttää”. Silkan eksploitaation lomaan mahtui silti Herzogin tapaisten ohjaajien ohella muitakin taidemaakareita, merkittävimpänä kenties Andrzej Zulawski elokuvallaan Tärkeää on… rakastaa (1975). Kinskillä ei luonnollisesti ollut Zulawskistakaan juuri positiivista sanottavaa.

Klaus Kinskistä ei parane puhua mainitsematta Espanjan ihmettä seitsemälle taiteelle, mestari Jesús Francoa, joka teki näyttelijän kanssa peräti neljä elokuvaa. Markiisi de Saden romaaniin perustuva Justine (1969) on niin puvustukseltaan kuin lavastukseltaan vaivalla kasattu näytös, joka jaksaa viihdyttää aikansa. Francolle tyypillistä pehmopornoa ei ole mukana liiaksi ja tarina muun muassa sienikeittoa kerran viikossa syövine ukkoineen on kutkuttava, mutta kaksituntinen kesto ei todellakaan kanna loppuun asti. Kinski nähdään markiisin roolissa ja myös Jack Palance on mukana. Samalta vuodelta olevassa Venus in Fursissa Kinski esittää turbaanipäistä Ahmedia, joka viiltää tytöltä kurkun auki ja juo tämän verta, sekä roikkuu kahleista tyrmässä. Jesús Franco soittaa kitaraa ja torvea, lopussa on unenomaista värikokeilua. Ohjaaja on myös selkeästi oppinut käyttämään kameran hidastus- ja nopeutusmahdollisuuksia ja tätähän on hyödynnetty kuvauksessa kunnolla.

Verenhimoinen Dracula (1970) puolestaan on sangen uskollinen sovitus Bram Stokerin romaanista, jossa viiksekäs Christopher Lee esittää länsimaisen historian kuuluisinta verenimijää, Kinski tämän orjaa Renfieldiä ja saksanpaimenkoirat susia, noita yön lapsia. Jesús ei kuulemma halunnut kuvata mielisairaalakohtauksia aidolla lokaatiolla, koska pelkäsi, ettei kärpäsiä oikeasti popsinut Kinski enää pääsisi pois parantolasta. Hammerin leffat mieleen tuova kelpo pikku vampyyrifilmi on epäilemättä ammattimaisinta Francoa ikinä.

Sitten on tietysti vielä Francon Viiltäjä-Jack-tulkinta Sohon teurastaja (1976). Viktoriaanisen Lontoon sumuiset kadut Zürichiin lavastavassa elokuvassa on kauhuromanttista tunnelmaa posetiivimusiikin soidessa, mutta historialliset faktat ovat silkkaa fantasiaa. Kinski nähdään naisia silpovana lääkärinä, joka purkaa toiminnallaan todella typerästi alleviivattua traumaattista äitisuhdettaan. Kirjeitä ei lähetellä ja osa uhreista löytyy joesta tai tulee puukotetuksi ja raiskatuksi metsässä nukkien vastatessa parhaista splatter-tehosteista. Pientä yritystä löytyy dialogin vihjaillessa oikeuden olevan varattu vain varakkaammalle ja paremmalle väelle, ja katutyttöjen olevan ihmisiä siinä missä muutkin, jonka kautta filmissä on havaittavissa jonkinlaista sosiaalikommentaaria.

Kinskin eläytyminen osaansa on hienovaraista, eikä hahmon mielisairaus välity kuin kornien repliikkien osalta. Elokuvan tuottanut sveitsiläinen Erwin C. Dietrich kehui Kinskiä, eikä pystynyt ymmärtämään tämän mainetta hankalana näyttelijänä. Hänet nähtiinkin vielä kahdessa Dietrich-tuotannossa, mainiossa palkkasoturielokuvassa Koodinimi: Villihanhet (1984) ja huomattavasti tylsemmässä sotatoimintarainassa Commando Leopard – teräksenkovat palkkasoturit (1985), molemmat Antonio Margheritin ohjauksia.

Kinski ehti myös näytellä petoa Shelley Duvallin televisiosarja Faerie Tale Theatren (1982) Kaunotar ja hirviö -mukaelmassa, moottoroidulla hopeatarjottimella ilmastointikanavissa liikkuvaa natsia tekijöilleen painajaismaisessa tuotannossa Crawlspace (1986) ja hiihtää James Glickenhausin agenttielokuvassa Peitenimi: Soldier (1982). 1980-luvun edetessä hän muutti Yhdysvaltoihin, Kalifornian Lagunitasiin, jossa kuoli sydänkohtaukseen marraskuun 23. vuonna 1991. Hänen viimeiseksi tuotannokseen jäi aikansa superjulkkiksesta, viulutaitelija Niccolò Paganinista tehty elämänkertaelokuva Paganini (1989). Kinski ihastui viulistiin huomattuaan tämän kuvan näyteikkunassa ja vakuututtuaan siitä, että oli paholaismaisen hyvin soittaneen artistin reinkarnaatio. Kinski oli pyytänyt Herzogia ohjaamaan Paganinin, mutta tämän kieltäydyttyä saatuaan tarpeekseen näyttelijän kanssa työskentelystä, ohjasi Kinski epätasaisen filmin lopulta itse.

Klaus Kinskin perintö on ristiriitainen. Hän on oman aikansa tuote, jonka tapoja toimia ja törkeää käytöstä muuta työryhmää kohtaan tuskin siedettäisiin enää tänä päivänä. Hän on sekä hieno näyttelijä että psykopaatin diagnoosin saanut sekoilija ja pervertikko, jonka itseironiattomat tempaukset shokeerasivat ja huvittivat ihmisiä oman aikansa,. Silti viimeistään insestisyytösten myötä sekä Kinskin näkeminen eräänlaisena sirkusapinana että ylistäminen nerona taiteilijana on vähintään kyseenalaista. Oli miten oli, hänen laaja filmografiansa on ja pysyy olemassa, oli näyttelijästä itsestään mitä mieltä tahansa, ja se tarjoaa yhä iloa ja nautintoa niin Aguirren tapaisten taide-elokuvien kuin Nauravan paholaisen (1967) kaltaisen genre-elokuvan ystäville.