Tallinnan Pimeiden öiden elokuvafestivaalia (PÖFF) varjosti tänä vuonna Viron syksyn mittaan heikentynyt koronatilanne. Festivaalin 25. vuosikerta saatiin poikkeusajoista huolimatta vietyä sujuvasti läpi, mistä kiitos terveysturvallisuuden huomioon ottaneiden järjestelyiden ja Viron kovennettujen koronarajoitusten. Festivaalia vietettiin 12.–28.11.2021. Tähän artikkeliin valikoitui käsiteltäväksi mielenkiintoisia elokuvia festivaalin pääkilpasarjasta,  yksi kilpasarjojen ulkopuolelta ja yksi unkarilaisen elokuvan retrospektiivistä.

Herd Immunity (2021)

Tuotteliaan kazakstanilaisen elokuvaohjaaja Adilkhan Yerzhanovin komedia Herd Immunity on yksi ensimmäisistä näkemistäni koronapandemiaa sivuavista näytelmäelokuvista. Korona toimiikin elokuvan juonen liikkeelle panevana voimana. Syrjäisessä Karatasin kylässä työskentelevä poliisimies Selkeu (Daniyar Al Shinov) saa tehtäväkseen olla mukana pidättämässä koronamääräyksiä rikkovia kansalaisia. Hankaluuksia seuraa, sillä Selkeu on korviaan myöten korruptoitunut, mikä osaltaan hankaloittaa esimerkiksi laittoman vodkatehtaan ratsaamista.

Elokuvan asetelma, jossa päähenkilö yrittää luovia poliisivoimien ja rikollisten välimaastossa, joutumatta itse kiipeliin, tuo etäisesti mieleen Carlo Goldonin klassikkonäytelmän Kahden herran palvelija. Yerzhanov, joka on myös elokuvan käsikirjoittaja, ei kuitenkaan ole kiinnostunut juonivetoisesta komediasta, vaan elokuva on pikemminkin sarja lyhyitä ja leikkisiä kohtauksia, jotka nivoutuvat toisiinsa toistuvien hahmojen kautta.

Elokuvassa nähtävät takaa-ajokohtaukset, joissa juostaan kömpelön oloisesti pitkin aution maaseudun kinttupolkuja, välillä pyssyt paukkuen, muistuttavat enemmän varhaisia mykkäkomedioita kuin nykyaikaisia toimintaelokuvia. Ohjaaja luottaa näyttelijöiden kykyyn viihdyttää katsojaa absurdeilla tilanteilla, kuten myös läpi elokuvan toistuvilla tanssikohtauksilla, joita perustellaan sillä, että päähenkilö Selkeu haluaisi perustaa oman tanssiryhmän nimeltä Les Rascals.

Hupaisa yleistunnelma kantaa, vaikka juoni olisikin kaivannut muutamia lisäkoukkuja ollakseen oikeasti kiinnostava. Elokuvan komea, avaria maisemia korostava kuvaus, joka sopisi hyvin myös westerniin, tekee katsomiskokemuksesta miellyttävän silloinkin kun hahmojen toistuvaan tohelointiin meinaa jo kyllästyä.

Quake (2021)

Islanti on on pienestä koostaan huolimatta mitä kiinnostavin elokuvamaa. Näyttelijänä tunnetun Tinna Hrafnsdóttirin (Valhalla-murhat) esikoisohjaus Quake onkin oiva lisä viime vuosien vahvojen islantilaisdraamojen jatkumoon. PÖFFissä kilpasarjojen ulkopuolella maailman ensi-iltansa saanut elokuva, jonka käsikirjoituksesta myös Hrafnsdóttir itse vastaa, pohjautuu islantilaiskirjailija Auður Jónsdóttirin kiitettyyn romaaniin.

Elokuvan alussa päähenkilö, yksinhuoltaja Saga (Anita Briem) saa voimakkaan epilepsiakohtauksen ulkoillessaan kuusivuotiaan poikansa kanssa puistossa. Elokuvan aloitus yllättää katsojan. Lapsen hädän seuraaminen, tämän hakiessa yksin äidilleen apua, nostattaa tunteet pintaan. Meno ei tästä varsinaisesti tasaannu, sillä käy ilmi että Saga kärsii muistinmenetyksestä, joka alkaa haitata jokapäiväisistä askareista selviytymistä. Sagan lähipiiri, johon kuuluvat sisko, vanhemmat ja ex-mies, alkavat kyseenalaistaa tämän mahdollisuuksia pitää huolta pojastaan.

Hrafnsdóttir kuljettaa elokuvaa eteenpäin itsevarmoin ottein, katsojaan luottaen. Alkupuolen kohtaukset, joissa Saga yrittää ottaa todellisuutta jälleen haltuun muistinmenetyksen jälkeen, pysyvät hienosti koossa. Anita Briem tuntuu löytävän jokaiseen kohtaukseen juuri oikean sävyn Sagan vaativassa roolissa, jossa tunnetilat vuorottelevat vauhdilla.

Yksi elokuvan iloista on hiljalleen avautuva, mutta mukaansatempaava juoni. Sagalle käy elokuvan edetessä selväksi, että elämän jatkaminen kriisin jälkeen vaatii menneisyyden, josta muu perhe mieluummin vaikenisi, kohtaamista. Raskaista teemoista huolimatta elokuva ei ole masentava, vaan mukana on huumoriakin ja tuntuva ripaus toiveikkuutta.

The List of Those Who Love Me (2021)

Turkkilaisen elokuvan uusia tuulia festivaaliohjelmistoon tarjosi Emre Erdoğdun ohjaustyö The List of Those Who Love Me. Elokuvan päähenkilö on Yilmaz, istanbulilainen pikkudiileri, joka elokuvan alkupuolella antaa itsestään varman vaikutelman. Hän asuu trendikkäällä asuinalueella ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluu tunnettuja näyttelijöitä ja muusikoita, joiden hovihankkija Yilmaz luonnollisesti on. Näennäisen kevyesti etenevä arki alkaa rakoilla kun kaman toimituksessa ilmenee vaikeuksia ja Yilmaz päättää ryhtyä toimenpiteisiin säilyttääkseen asemansa.

Martin Scorsesen elokuvissa, joiden suuntaan viitataan heti elokuvan ensimmäisissä kuvissa, katsojalle tehdään kunnolla selväksi rikollisen elämän houkuttelevuus, kaikkine etuineen, jolloin päähenkilön lopulta kohtaama pudotus tuntuu kovemmin. Oppikirjaesimerkki tästä on Mafiaveljet. Erdoğdun elokuva ei tarjoa yhtä suuria kontrasteja, vaan päähenkilön kujanjuoksu kiihtyy hienovaraisemmin. Tyylikäs mustavalkokuvaus tuo ajattomuuden ja realismin sävyjä hieman tasapaksuun kokonaisuuteen.

Halil Babürin hallittu pääosasuoritus kannattelee elokuvaa, tuoden jopa ajoittain mieleen Adam Sandlerin hermostuneen olemuksen elokuvassa Uncut Gems (2019). Ennen kaikkea kyse on henkilötutkielmasta, kuvaus nuoresta miehestä, joka haluaa olla pidetty ja rakastettu seurapiirien lemmikki. Yilmaz on onnistunut uskottelemaan itselleen olevansa osa luovaa luokkaa, jolle kauppaa huumausaineita.  Aiemmin hänelle on tipahdellut tasaisesti kutsuja juhliin, mutta huumebisnesten ollessa jäissä yhä harvempi tuttava rikollisten piirien ulkopuolelta vastaa hänen puheluihin tai viesteihin, mikä lisää tämän levottomuutta entisestään. Yilmazille käy selväksi, ettei hän ole ollut tasavertainen jäsen trendikkäissä sosiaalisissa ympyröissä, vaan hän on saanut olla mukana niin kauan kuin hänellä on ollut myydä huumeita matalalla kynnyksellä. Elokuvasta tekee kiinnostavan lajityyppinsä edustajan tapa jolla siinä kuvataan sosiaalisen pääoman hupenemista, ei suinkaan tulojen tyrehtymistä, päähenkilön keskeisenä tragediana.

Yanagawa (2021)

Kiinankorealaisen elokuvaohjaaja Lu Zhangin uutuus Yanagawa on koskettava ja yllätyksellinen kuvaus kahden keski-ikäisen veljeksen retkestä Yanagawaan, Japaniin. Nuorempi veljeksistä Li Dong (Luyi Zhang) on kuolemassa syöpään, mitä hän ei paljasta isoveljelleen Li Chunille (Bai Qing Xin) ehdottaessaan yhteistä retkeä. Matkakohteeksi valikoituu juuri Yanagawa, koska molempien veljien nuoruuden ihastus Li Chuan (Ni Ni) asuu siellä, eivätkä he ole tavanneet tätä 20 vuoteen.

Zhangin kiireetön kerronta vie mukanaan ja näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Henkilöhahmojen menneisyys, se mitä tapahtui 20 vuotta sitten tai kenties jäi tapahtumatta, nousee elokuvan keskiöön ja draaman rakennusaineeksi. Näyttelijöiden taidokkuus tulee ilmi tavassa, jolla he onnistuvat silkan dialogin kautta tekemään hahmojen menneisyyden eläväksi myös katsojalle.

Kokonaisuutta häiritsee jonkin verran hahmojen ajoittainen yksioikoisuus. Veljesten erilaisuus saadaan katsojalle perille siten, että vanhempi veljeksistä on kovaääninen ja puhelias, kun taas nuorempi on korostetun hiljainen persoona. Li Chuanin hahmo sen sijaan kaipaisi syvällisempää taustoitusta, jotta tämä nousisi tasaveroiseksi hahmoksi veljesten rinnalle. Nyt hahmo tuntuu liian alisteiselta muiden kehityskertomukselle.

Yanagawa, lukuisine kanaaleineen, tarjoaa oivat puitteet hiljaiselle draamalle, jossa puidaan menneisyyttä ja pysähdytään tarkistamaan elämän suuntaa, jota Dongilla ei sairauden vuoksi kuitenkaan ole. Ohjaajan tapa kuvata kaunista kaupunkia on arkirealismista irrottautuva, ulkokohtauksissakaan ei paljoa ihmisiä näy. Lu Zhangilla lienee sama tausta-ajatus Yanagawasta kuin näytelmäkirjailija Martin McDonaghilla Bruggen kaupungista, että kyseessä on hyvä kohde tehdä viimeinen matka.

The Midas Touch (1988)

PÖFFin ohjelmistoon tuo vaihtelua ja lisäväriä retrospektiivit, joiden teemat vaihtelevat vuosittain. Tänä vuonna retrospektiivin teemana oli Unkari. Ohjelmakokonaisuus kattoi peräti 19 unkarilaista elokuvaa, joista 10 oli vanhempia klassikoita 1950-luvulta alkaen ja loput uudempaa elokuvaa viime vuosilta.

Unkarilaisen Géza Bereményin, joka ohjasi urallaan vain kourallisen kokopitkiä elokuvia, ohjaustyö The Midas Touch edustaa historiallisten draamojen tyylilajia, jossa jotain ajanjaksoa tai käännekohtaa kuvataan rivikansalaisen usein melko suppeasta näkökulmasta. Bereményin elokuvassa kuvattava ajanjakso kattaa Unkarin historiaa toisen maailmansodan päättymisestä vuoden 1956 kansannousuun.

Elokuvan keskushenkilö on Monori Sándor (Károly Eperjes), joka kohoaa sitkeydellä ja oveluudella yhdeksi sodanjälkeisessä Budapestissa rehottaneen mustan pörssin johtohahmoista. Keskeisenä tapahtumapaikkana toimii Teleki-aukion tori. Károly Eperjesin vimmainen, yliampuvuuden rajoilla viipyilevä roolisuoritus kullan nimeen vannovana kauppiaana hallitsee elokuvaa. Näyttelemistyyli, joka tuo mieleen ylikierroksilla käyvän Robert De Niron, sopii kuitenkin elokuvaan. Elokuvan tunnelmassa on jotain samaa kuin Emir Kusturican elokuvissa, joissa elämän karnevaali ja traagisuus sulautuvat erottamattomasti yhteen.

Harmillisen usein historiallisia elokuvia vaivaa luentomaisuus ja paperinmakuisuus. Bereményin elokuvassa nämä helmasynnit onnistutaan välttämään. Elokuvan loppupuolella fiktion sekaan leikataan aitoa arkistomateriaalia Unkarin kansannousun vaiheista. Vaikka elokuva saakin puolidokumentaarisia sävyjä, onnistutaan dokumenttimateriaali ujuttamaan osaksi kokonaisuutta siten, että se on synkassa juonenkuljetuksen kanssa. Huomio ei siis karkaa historian isoon kuvaan, vaan pysyy tiukasti päähenkilön kohtalonhetkissä.