Kategoria:

Kadonneen Hollywood-suudelman metsästys

Pacific Rim lienee vuoden virkistävin efektikarnevaali: pikkulapsen innolla satametrisiä mecha-robotteja mittavia kaiju-hirviöitä vastaan vyöryttävä spektaakkelielokuva perustuu alkuperäiseen ideaan jatko-osien, muusta lähdemateriaalista tehtyjen elokuvasovitusten ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffateatterissa. Trilogian normikseen asettaneessa blockbuster-kentässä se ei myöskään petaa seuraavaa elokuvaa vaan ilman avonaiseksi jääviä juonirönsyjä kertoo tarinansa alusta päätökseen. Toisaalta elokuvan viimeisenä tarjoama yllätys on sen mielenkiintoisin: pelastettuaan maailman mies- ja naispäähenkilö eivät loppukohtauksessa jaa pinnallista suudelmaa vaan platonisen halauksen.

Julkaistu: Kirjoittaja: Ilkka Hemmilä
Kategoria:

Pacific Rim (2013)

Spektaakkeliksi voi tätä nykyä kutsua ani harvaa kesäelokuvaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Roland Emmerichin tehostetiimi räjäyttämässä valkoisen talon oli oikeasti tajunnanräjäyttävää. Lähimmäs tätä on viime vuosina ehkä päässyt oman massiivisuutensa alle useita kertoja tukehtunut The Dark Knight Rises, jossa oli budjettia ja lavasteita yli äyräiden, mutta tarinassa punaista lankaa sai hakea suurennuslasilla. Onneksi areenalle astelee nyt Pacific Rimin avulla Guillermo Del Toro, jonka aiemmat viihdepierut à la Hellboy ja sen jatko-osa ovat olleet genrensä parempia edustajia. Nyt mies kuitenkin räjäyttää potin nörttiviihteen saralla, sillä tässä uutukaisessa ei ole juonta nimeksikään vaan suurin osa elokuvasta pyörii jättimäisten robottien, jaegereiden, taisteluissa Tyynenmeren pohjaan ilmestyneen ulottuvuusportin kautta maapallolle päätyneiden jättihirviöiden, kaijujen, kanssa. Kaikki näiden taisteluiden välissä tuleva koostuu joko jaegereita ohjaavien pilottien valmisteluista seuraavaan otteluun tai Charlie Dayn, Ron Perlmanin ja Burn Gormanin esittämien viisaiden miesten selittelyistä liittyen joko kaiju-olentojen alkuperään tai siihen, miten ne voisi rökittää paremmin taistelussa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Kauhuelokuvan sisäsiittoisuudesta

“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Psykologinen fantasia

Tarkoitan määritelmällä niitä elokuvia, jotka eivät pidä välttämättä sisällään mitään yliluonnollista, mutta jossa näitä selittämättömiä asioita voi tapahtua, etenkin roolihahmon pään sisällä, tämän kuitenkaan vaatimatta trillerin tai kauhun aineksia.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jouni Heinonen