Rakkautta & Anarkiaa 2014, osa 2
The Mole Song, Joe, The Fake, When Animals Dream, Cannibal, The Babadook.
Boksitrollit (2014)
Animaatioelokuvilla on leimallinen maine lastenelokuvina. Koska niitä raahautuvat teattereihin katsomaan lasten lisäksi myös näiden vanhemmat, ryyditetään rainoja aikuiseen makuun tähdätyllä huumorilla. Nykyään esimerkiksi DreamWorks on rakentanut koko brändinsä joka suuntaan paisuilevasti säntäilevän digianimaation ja äkkiväärien viittausten tasapainottamisen varaan. Näiden elementtien yhdistelmästä syntyy markkinointinimitys “koko perheen elokuva”, joka operoi enemmän tai vähemmän “jokaiselle jotakin” -periaatteella.
Espoo Ciné 2014, osa 2
Yksikään leffafestari ei ole leffafestari ilman hyperlinkkielokuvaa – tiedätte kyllä, mitä tarkoitan; elokuvaa, jossa ihmiskohtalot törmäävät mullistavin seurauksin joko paikan tai teeman yhdistäminä. Paikka on näistä yleensä vaikeampi vaihtoehto, mutta teema tuo elokuvaan naurettavat määrät imelyyttä, kun useat hahmot pakotetaan kohtaamaan vaikka rasismia toinen toistaan melodramaattisemmissa yhteyksissä Paul Haggisin siirappipieru Crashin tapaan. Tämän vuoden Cinéssä tätä kyseenalaista pestiä edusti ainakin dokkareistaan paremmin tunnetun Claire Simonin Gare du Nord, jossa ihmisiä yhdistävänä tapahtumapaikkana toimii – kuten nimestä saattaa arvata – yksi Ranskan tunnetuimmista rautatieasemista. Kyseessä on fiktioelokuva, mutta festareilla saattoi nähdä myös Simonin dokumentin samasta asemasta, Human Geographyn. Valitettavasti oma sietokykyni yhden ihmisen juna-asemafetissiä kohtaan rajoittui tänä vuonna vain yhteen elokuvaan.
Matka japanilaiseen elokuvaan, osa 4
Koska 90-luvun alku oli lapsuuden parasta aikaa, aloitetaan se nuorison parissa ja tyttökoulusta, johon päästään ohjaaja Shun Nakaharan kanssa sympaattisessa The Cherry Orchardissa (Sakura no Sono, 1990). Vuoden tärkein tapahtuma on ovella ja kuten tapana on, mikään ei ota onnistuakseen, kun hermostuneet teinit hakevat omaa paikkaansa. Samana vuonna ilmestynyt Jun Ichikawan ohjaama Tugumi jatkaa tarkemmin henkilöityen monella tavalla sairaan tytön rikkinäiseen elämään. Ulkopuolisen kertojan ansiosta tapahtumat pidetään suuripiirteisempinä, mikä antaa tarvittavaa aikaa kehittyvälle tarinalle.
Lisa Limone ja Maroc Orange: Tormakas armulugu (2013)
Eestiläisen Nukufilmin uusi pitkä animaatioelokuva tuo katsojille jotain aivan uutta nähtävää. Se on suomalaistenkin kanssa yhteistyössä tehty nukkeanimaatiomusikaali, joka kertoo siirtolaisuudesta, orjuudesta ja rakkaudesta. Aavistuksen härskejä ja absurdeja kohtauksia on muutamia, mutta aika täysipainoisesta koko perheen elokuvasta on kysymys.
Matka japanilaiseen elokuvaan, osa 3
70-luvulta lähtien pakka on entistä enemmän levällään ja alkaa olla jo todella vaikeaa vetää edes vähäisiä yhteisiä linjoja. Kaikkiaan meno kuitenkin tuntuu vain vapautuneen edelleen ja ihan viimeisetkin tabut katoavat, alastomuus näin selvimpänä.
Helsingin lyhytelokuvafestivaalit 2013
Jukka Kärkkäisen (Kovasikajuttu) ja Teemu Nikin (3 Simoa) koostaman sekä esittelemän, Elokuvateatteri Orionissa pidetyn näytöksen ohjelmisto ei pohjautunut itse festivaalien historiaan. Elokuvat ovat valittu edustamaan kotimaista roskaestetiikkaa, joskaan varsinaista roskaisuutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä esiinny kuin yhdessä elokuvassa. Puhuisin ennemmin mustista komedioista, jotka pyrkivät kukin tavallaan hylkäämään säädyllisen ja kunnollisen elokuvanteon rajat. Mahdollisimman korkea loukkaavuusaste on tässä yhteydessä merkittävä ansio. Esiintyjät itse virittivät yleisöä vastaanottavaiseen tilaan yrittämällä oksentaa ämpäreihin valkokankaan edessä.
Ernest & Célestine (2012)
Ranskalaisen pitkän animaatioelokuvan näkyvyys ja teollistuminen on vuosi vuodelta selkeämpää. Vuosittain valmistuu lukuisia nimekkeitä, joista moni saapuu Suomessakin festarikiertoon ja dvd-hyllyille. Ne eivät vielä ole elokuvia joita mainostettaisiin, saati joilla mainostettaisiin, mutta kasvusuhdanne on kova.