Niilo Rantala, heinäkuu 2026, nro 2

Tapanilan työväentalolla kuhisee. Väkeä on saapunut paikalle tiuhaan, ja ilmaa voisi leikata. Ja ihmekös tuo; onhan lauteille ennustettu saapuvaksi kolme valtakunnallisesti huomiota ja suosiota niittänyttä viihdyttäjää; vuotta aiemmin Joensuun Elli -singlen levyttänyt Jorma Ikävalko, ahkerasti esiintyvä Esa Pakarinen ja jo 1940-luvun lopulla ensilevytyksensä tehnyt, J. Alfred Tannerin perillisiin lukeutuva hupirallinikkari Reino Helismaa.

Jostain syystä esiintyjien tunnelma on erityisen sähköinen ja saliin kurkistellaan lavan laidoilta. Syy kutkutukseen istuu jossain yleisön joukossa. Hän on T.J. Särkkä, suomalaisen elokuvakulttuurin pioneeri ja grand old man, maisterismies, joka diktaattorin elkein luotsaa Suomen Filmiteollisuus Oy:ta. Särkällä on valta nostaa rivimies tähdeksi ja muovata koko maan elokuvavirtauksia. Tapanilan työväentalolle hän on saapunut säveltäjä-sovittaja-musiikkivaikuttaja Toivo Kärjen suosituksesta. Mitä hän saa nähdä?

Iltamista ei ole tietääkseni säilynyt ohjelmaa tai käsikirjoitusta, mutta Ikävalkon, Pakarisen ja Helismaan bravuureita voi arvailla.

Kenties ensin lavalle on astellut vekkuli karjalaiskitaristi kitara kaulallaan. Ikävalko on merkillinen sekoitus karjalaista vilkkusilmää ja rehtiä perusjätkää. Ehkä Ikävalkon lahjomattomiin kasvoihin tiivistyy tuona iltana alkusysäyksensä saava rillumareikulttuurin aatteellinen ihanne. Hän on se, kenestä Lapin jenkassa lauletaan: ”Reilu jätkä on kaikille tuttu.”

Vapautuneita nauruja kirvoittaa pitkin iltaa kameleonttihanuristi, joka nähdään peräti kolmessa hahmossa: Ala-Tölviöstä kotoisin olevana, hampaattomana ja peuhkapäisenä, sanavalmiina kurttua kurittavana renkinä nimeltä Severi Suhonen, iki-ihanana ja kainona, joskin tahattomia kaksimielisyyksiä viljelevänä ikäneito-vanhanapiikana Impi Umpilampena sekä itsenään, Esa Pakarisena.

Ehkäpä riimitaituri Helismaa on saapunut väliin lavakyynikon hahmossaan lausumaan nasevia värssyjä ja laulamaan kupletteja totisen honottavalla äänellään. Kenties Helismaa improvisoi lennosta uusia lauluja yleisön antamista ärsykkeistä.

Oli mitä oli, sopii tähän väliin kulunut ilmaus ”loppu on historiaa”. Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen -ajankuvaelokuvan (1999) mukaan T.J. Särkkä ei välttämättä vaikuttanut erityisen innostuneelta näkemästään mutta huomasi tarkalla tuottajankatseellaan yleisön reaktiot. Siihen luottaen Särkkä teki päätöksen: tämä kolmikko ja heidän meininkinsä on siirrettävä valkokankaalle.

Reilu puoli vuotta myöhemmin ilmestyi valkokankaille Turun kaupunginteatterin silloisen johtajan Jorma Nortimon ohjaama Rovaniemen markkinoilla (1951). Ensi-illan myötä ”oli suomalaisen elokuvatuotannon 1950-luvun valtalinja sinetöity” ja sitä edusti ”surullisenkuuluisa rillumarei”, kirjoittaa elokuvaneuvos Kari Uusitalo Hei rillumarei! -kirjassaan. Tästä pahamaineisesta elokuvasta koko ”rillumarei”-ilmiö sai nimensä, hoetaanhan pitkin Rovaniemen markkinoilla -jenkkaa ”rumarellumarillumarillumarei, rumarillumarillumarei”. Yleisö rakasti, kriitikot ihmettelivät ja enimmäkseen inhosivat.

Rovaniemen markkinoiden perusjuoni puikkelehtii jossain mustavalkoisen “ahneet konnat vastaan rehdit jätkät” -asetelman ja kullankaivuuseikkailun maisemissa, mutta ennen kaikkea elokuva on teatterimies Eino Salmelaisen luonnehdinnan mukaan ”esimusikaali”. Ja juuri tästä näkökulmasta käsin tulisi kaikkia tämän kauden suomalaisia musiikkielokuvia katsoa: musikaalien lapsekkaan logiikan lävitse. Koska musikaalit eivät kuitenkaan olleet juurikaan saaneet jalansijaa täällä Pohjolan perukoilla, lienee paikoillaan kysyä, pitäisikö meidän puhua iltamaelokuvista?

1800-luvun loppupuoliskolla ympäri Suomea levittäytynyt iltamakulttuuri oli kiehtovalla tavalla korkeiden sivistysihanteiden ja rehdin hömpän kädenpuristus. Iltamakulttuurin sesongin voidaan nähdä kestäneen yli viidenkymmenen vuoden ajan, aina 1900-luvun alusta 1950-luvun lopulle asti.

Iltamia järjestivät monet tahot aina paikallisista työväenyhdistyksistä urheiluseuroihin ja muihin järjestöihin. Vaikka monet olisivatkin tulleet paikan päälle vain tanssien tähden, otti suurin osa iltamajärjestäjistä sivistysvastuunsa vakavasti ja ennen illan päättäviä tansseja saatettiin nähdä näytelmä, kuulla musiikkiesityksiä, runonlausuntaa tai puheita ja esitelmiä. Yksi syy tälle luovalle sillisalaatille lieni myös se, että illan valistuksellinen osuus pienensi huomattavasti järjestäjän maksamaa huviveroa. Osuvasti pikkupitäjän iltamaintoa ja laajahkoa ohjelmahaitaria kuvaa Reino Helismaa Kulttuuria-kupletissaan, missä tuppukylän asukkaat valmistelevat innolla suuria ohjelmallisia iltamia! ”Saatiinpa toimeksi itea uus / oikea kulttuuritilaisuus”, kertoja pöyhkeilee.

Myös iltamakiertueita järjestäneet muusikot ottivat huviveroulottuvuuden huomioon, ja siksi kiertueita järjestettiin usein kirjavin joukoin ja laajoin ohjelmistoin.

Mistään pienen piirin kekkereistä ei ollut kysymys, sillä vielä vuonna 1954 järjestettiin tilastojen mukaan peräti 11 000 iltamatilaisuutta eri puolilla maata. 1960-luku löi kuitenkin naulat iltamakulttuurin arkkuun maaltamuuton ja nuorisokulttuurin synnyn myötä. Ja viimeistään rajusti yleistyneet televisiot kantoivat kiinninaulitun arkun kohti viimeistä leposijaansa.

Iltamakulttuurin sirpaleita on talletettu jälkipolvien ihmeteltäväksi. Yksittäisiä musiikkitaltiointeja on mahdollista tarkastella YouTubestakin ja monet levytykset 1930-luvulta 1960-luvulle ovat iltamissa karaistuja ja hyviksi havaittuja kupletteja. Lähimmäksi iltamien huumoriralleja saattaa kuulija päästä niiden levytysten äärellä, joissa kuullaan dialogeiksi kirjoitettuja duettoja. Matti Jurvan ja Eero Väreen kaskuillessa kilvan tai Esa Pakarisen ja Eemelin viskoillessa huulta voi saada käsityksen iltamien tenhosta.

Erityisen tärkeää roolia iltamakulttuurin välittäjinä näyttelevät kuitenkin suomalaiset elokuvat. Ja toisinpäin: ymmärtääkseen monia suomalaisia musiikkielokuvia, erityisesti rillumarei-elokuvia, on ensin ymmärrettävä suomalaista iltamaperinnettä. Se, mikä voi valkokankaalla tuntua nykyihmisestä kuolleelta, on saattanut esitystilanteessa toimia häkellyttävän hykerryttävästi.

Ei ole mikään ihme, että maailmallakin monet varhaisen elokuvan tähdet toisintivat lavanumeroitaan kameralle. Osa numeroista toimii hienosti, osa ei. Erittäin onnistuneen siirtymisen vaudevillenäyttämöiltä valkokankaalle tekivät esimerkiksi Marxin veljekset, joiden monet elokuvissa toistuvat hittivitsit (Harpon kätteleminen jalalla tai veitsien pudottaminen hihasta, Grouchon anarkistinen horina ja Chicon temppuileva pianonsoitto) ovat saaneet tulikasteensa sadoilla tai tuhansilla iltamakeikoilla ympäri Yhdysvaltain osavaltioita.

On oikeastaan melko merkillistä, että meidän varhaisimmat koomikkomme eivät päätyneet elokuvahassuttelijoiksi. Miksei Suomen suosituin tivoliviihdyttäjä Tupa-Uuno päässyt elävien kuvien tähdeksi? Eikä ehtinyt herrasmieshupailija Rafu Ramstedtkaan valkokankaalla muuta tehdä kuin yhden merimieslaulun tempaista. Mikä menetettyjen mahdollisuuksien maisema!

Poikkeuksiakin onneksi on. Suomen eniten levyttäneimpiin artisteihin lukeutuva ja suomalaisia ahkeralla keikkatahdilla viihdyttänyt iltamapioneeri Matti Jurva ehti vilahtaa valkokankaalla monta kertaa. Eräänlainen iltamavitsailujen sikermä nähdään Arvo Tuomisen lyhyessä musiikkielokuvassa Seitsemän velimiestä (1939), jossa Jurva laulattaa eskontukkaisia velipoikia ja heittelee puujalkoja niin että heikompia hirvittää. Celcius perusti Rooman ja pyykkilauta soi!

Toinen, huomattavasti elegantimpi Jurva-katkelma nähdään Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Kaksi Vihtoria (1939), jossa Jurva esittää ravintolassa hittinsä Väliaikainen. Kyseinen katkelma ei välttämättä maalaa agraariympäristöön assosioituvaa iltamamiljöötä mutta välittää hienosti Jurvan karisman ukulelea hipelöivänä viihdyttäjämestarina.

Sota-aikana Jurva kunnostautui erityisesti propagandalaulujen tekijänä ja tulkitsijana sekä rintamaviihdyttäjänä. Ehkä iltamien parhaat palat vietiin korsuihin. Sota-ajan filmeissä Jurvan hyökkäävässä poliittisuudessa on omaa uuvuttavuuttaan, mutta kultakannassa liikutaan jälleen Jurvan omassa ohjaustyössä Ankkurikahvilan kantavieraat (1940). Lyhyessä musiikkihupailussa nähdään Jurvan rinnalla nuori Kauko Käyhkö (sittemmin Kipparikvartetin kippari) ja Eugen Malmstén. Ankkurikahvilan kantavieraissa Jurva näyttää ”Maailman Mattinsa” ja laulamisen ja kaskuilun lisäksi muun muassa steppaa. Vahvistamattomien lähteiden mukaan Jurva oli kuin olikin mies, joka toi stepin Suomeen.

Vaikka elokuvissa Jurvan lumo ei optimaalisella tavalla välity, oli Jurva ilmeisesti syystä aikansa suosituimpia iltamatähtiä Suomessa. Useammat muistelijat muistavat Jurvan hykerryttävänä viihdyttäjänä, joka luikautti polkat ja jenkat kaikkia muita nopeammin. Samalla hän oli paljon reissannut maailmanmies, joka levytti Berliinissä ja esiintyi Ameriikoissa. Ja niin kuin Toivo Kärki muistelmissaan kertoo: hän oli niin moderni, että hänen vaimonsa poltti tupakkaa! O Tempora o mores!

Vaikka 1930- ja 1940-lukujen osuvimmat iltamakatkelmat saataisiinkin Jurvalta, tehtiin noina vuosikymmeninä Suomessa silti runsain mitoin olennaista musiikkielokuvaa. Jo 1930-luvun Meidän poikamme -elokuvasarjassa musiikilla oli suuri rooli. Myös musikaaleja tehtiin, joista taidokkaimmaksi esimerkiksi voisi nostaa Helsingin olympialaisia lobbaamaan tehdyn SF-paraatin (1939).

Varsinaisia musiikkielokuvia tai laulun varaan rakentavia filmejä olivat muun muassa Kulkurin valssi (1941), Kirkastuva sävel (1946), Laulava sydän (1948), ja Rosvo-Roope (1949), mutta iltamakulttuurin kansanomaisuutta ne eivät elokuvallisuudellaan kykene välittämään. Samainen väärä rekisteri tekee mahdottomaksi myös musiikillisten elämäkertaelokuvien käsittelemisen tässä kontekstissa. Niin melodramaattisia ovat kesäillan valssit ja ballaadit. Ruusun ja kulkurin (1948) peripateettiseen pohjaveteen sukellettaessa ollaan kilometrien päässä seuraintalojen poikkoilevista tunnemaastoista ja rämpivistä repertuaareista.

Kevyempiäkin poikkeuksia on, kuten niin ikään Ilmari Unhon ohjaama Poretta (1941), mutta se on puolestaan liian kansainvälisten virtauksien mukainen musikaali, jotta voisimme pitää sitä suomalaisena iltamaelokuvana.

Jurvan ohella iltamataajuudelle yltävät harvat, mutta ainakin sotilasfarsseissa iltamakulttuuria voidaan todeta edustaneen korpraali Möttösen (Einari Ketola), joka puri sota-ajan huumorintarpeeseen reippaalla meiningillään.

Ei siitä mihinkään pääse: puhtaimmin iltamaperinteestä kumpusivat rillumarei-elokuvat hengenheimolaisineen. Eräänlaista esirillumareita edustaa Tatu Pekkarisen ja Matti Jurvan laulun ympärille rakennettu Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), jossa Kipparikvartetti rallattaa aurinkoisella kannella. Siinäkään ei silti vielä vallan vapauduta elokuvallisuuden kahleista. Rillumarei-poljentoisen iltamaelokuvan maksiimihan saavutetaan pysähtyneessä tilassa, huoneessa, jossa vitsit ja rallit lentävät ja muu elokuva pysähtyy: Rovaniemen markkinoilla -elokuvan ”keikka” Pohjanhovissa ja Severi Suhonen venyttämässä kaulaansa haitarin tahdissa tai Eemeli Römpsänperä savotalla elokuvassa Oho, sano Eemeli (1960) kertomassa loputtoman pitkää anoppivitsiä. Ollakseen todellinen iltamaelokuva on elokuvan oltava lähempänä filmattua kesäteatteriläpimenoa kuin kuvakäsikirjoitettua elokuvaa. Siinä Helismaa & co. onneksi onnistui usein. Ja kirjoitan tämän rakkaudella.

Moni näitä kohtauksia tai ainakin näitä elementtejä sisältävistä elokuvista kyhättiin itse asiassa suoraan jonkin valmiiksi tunnetun laulun ympärille: esimerkiksi On lautalla pienoinen kahvila (1952), Muhoksen Mimmi (1952), Lännen lokarin veli (1952), Lentävä kalakukko (1953), Me tulemme taas (1953), Kaksi vanhaa tukkijätkää (1954) ja Minä soitan sinulle illalla (1954).

Kaikki tämä hysteerinen päiväniskelmien ja kaskujen taltioiminen häthätää kyhättyjen juonien ympärille sai alkunsa Rovaniemen markkinoista. Ehkä kyseessä oli alitajuinen projekti, tiedostamaton vimma vangita filmille sen jo kovaa vauhtia murenevan maaseutu-Suomen huumorin- ja oikeudentaju, sen reilujen havumetsien miesten ja vaaleiden naisien uuttera maailma, vailla 1940-luvun elokuvien pateettisuutta tai melodraamojen raskasta moralismia. Haluttiin säväys iltamia, kesäillan lempeä ja jätkätupien huumoria. Sitä saatiin.

Elokuvamaestro Peter von Bagh on monen muun ohella taipuvainen yhdistämään rillumarein sydämen Esa Pakariseen. Rohkenen olla eri mieltä. Esimerkiksi Armand Lohikosken ohjaama Me tulemme taas on rillumarei-iltamaelokuvien kovaa ydintä, vaikka siinä ei Pakarinen vilahdakaan. Samoin on Eemeli-elokuvien laita. Niiden arvolataus edustaa rillumareita tyypillisimmillään, ja rillumareissa olennaisinta ovat arvot.

Puolustaudun von Baghia vastaan siteeraamalla häntä itseään. Suomalaisen elokuvan kultaisessa kirjassa von Bagh kirjoittaa, kuinka Lentävässä kalakukossa eletään ”omituisessa hyvien ja pahojen ihmisten kirjomassa akuankka- ja poikakirjamaailmassa, joka oli Repe Helismaalle niin ominainen”. Tästä on kysymys: rillumarein maailma on moraalisesti luettava. Jätkä saattaa olla renttu mutta huijari ei ikinä. Kulkuri saattaa päätyä kapakkaan muttei koskaan varastamaan. Roistot on herroja, ja herrat asuvat Helsingissä — tai ainakin ne kulkevat kovat kaulassaan.

Tätä maaseutuyleisöjen maailmankuvaa pönkittävää iltamarallien peruskuvastoa elokuvat toisintavat. ”Täällä maalla tehdään oikeita töitä ja Helsingin herrat kusettavat” -asenne välittyy niin Helismaan ralleista kuin käsikirjoituksistakin. Vaikka agenda olisi ollut moinen, on huomionarvoista että Helismaa ja kumppanit itse asuivat järjestään Helsingissä. Esimerkiksi lauluntekijä Veikko Lavi kritisoi kärkkäästi rillumarein savottanostalgiaa, sillä hänen mukaansa Helsingin huulenheittäjillä ei ollut mitään käsitystä savotoiden todellisuudesta. Ehkä rillumarei-elokuvien kaipaus reilujen tukkijätkien maailmaan onkin jotain samanlaista kuin 1950-luvun iskelmien kaipaus menetettyyn maalaisyhteisöön, vanhan veräjän luokse, koivun ja sydämen maailmaan?

Jos Rovaniemen markkinoilla oli rillumarein avausteos, oli Hei rillumarei! (1954) sen ohjelmanjulistus. Kritiikeistä suomistunut Helismaa kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja rallit lähinnä pilkatakseen kulttuuriväkeä ja helsinkiläisiä elitistejä, jotka eivät hänen ja kansan makua ymmärrä. Tuottaja Särkän huoneen seinällä komeillut kriitikon arvio ”törky on törkyä” ja kymmenet muut teilaukset painoivat Helismaata. Lopputuloksena syntyi yksi pitkä rallien ja gagien tulva iltamaelokuvan ytimestä!

Iltamien toisinaan saamia verokevennyksiä oli näiden rainojen turha odottaa. Hei rillumarei! tuomittiin tuoreeltaan korkeimpaan veroluokkaan eivätkä valitukset auttaneet. Samoin kävi esimerkiksi myös Lännen lokarin veljelle, Lentävälle kalakukolle ja jopa ensimmäiselle Helismaan käsikirjoittamalle ja Pakarisen tähdittämälle Pekka Puupäälle (1953). Nähtävästi Helismaan nimi ja Pakarisen kasvot riittivät nostamaan elokuvan veroluokituksen tiukimmaksi mahdolliseksi.

Suljetun tilan iltamaelokuvaa parhaimmillaan edustaa Lentävä kalakukko. Mitään ei oikeastaan tapahdu ja samalla tapahtuu koko ajan. Vähän vilisee roistoja, haitari soi ja kaskut kaikuvat. Kaiken sitoo yhteen Esa Pakarisen konduktööri ja nimikkoralli. Von Baghin mukaan tässä suuressa suomalaisessa junaelokuvassa näkyvät ”silloiset mielipiteet, kaskunjuuret, kaikennäköinen kansalaisuus” – iltamameiningin ydin siis!

Hienoimpiin tukkilais-, rillumarei- ja iltamaelokuviin kuuluva teos on myös Me tulemme taas. Elokuva kulkee iltamanumerosta toiseen löyhää juonta kokoon kerien. On musiikkia ja iltamanumerohuumoria: temppuileva Masa Niemi ja kalju punkero Aku Korhonen, joka gramofonia selkänsä takana veivaten pyrkii esittämään mestarilaulajaa ja näin voittamaan ihastuksensa sydämen. On suurta herkkyyttä ja jylhää komeutta – vai mitä muuta muka on Tapio Rautavaara laulamassa suvi-iltana Poskivalssia tanssilavalla järven rannalla

Varsinaisen loppukirinsä rillumarein iltamaelokuvat ottivat 1960-luvun alun Eemeli-elokuvissa, joissa vilahtelee rillumarein avainhahmoja Tapio Rautavaarasta alkaen ja Helismaa-Kärki-kaksikon yhteistyö on tasalaatuisen hienoa. Eemeli kaskuilee ykstotiseen tyyliinsä ja on aina pienemmän puolella. Kunnon iltama- ja rillumarei-elokuvien tavoin juoni on koriste, mitä vitsit ja irralliset musiikkinumerot kopittelevat kohti maalia. Vaikka Eemelin kerrottiin olevan iltamaesiintyjänä aivan ensiluokkainen, ovat koomikon ykkössärmät hioutuneet valkokankaalle päästessä pois. Näemme kuin kuvastimessa, emme kasvoista kasvoihin.

Silti Eemeli-elokuvat ovat pakkokatsottavaa kaikille rillumarei-aatteeseen ja iltamakulttuuriin vihkiytyvälle.

Monet rillumarei-meiningin ulkopuoliset 1950-luvun musiikkielokuvat liittyivät jälleen merkkihenkilöihin, tosin tällä vuosikymmenellä huomattavasti kevyemmän rekisterin hahmoihin kuin aiemmalla vuosikymmenellä. Omat elokuvansa saivat muun muassa haitarimestari Vili Vesterinen ja kuplettimestari Alfred J. Tanner, peräti kaksi itseasiassa: Tytön huivin (1951), jossa Sakari Halonen tulkitsee yli kaksikymmentä Tannerin laulua sekä Orpopojan valssin (1949), joka on ”pelkkä kehikko revyynumeroiden ketjulle”, kuten von Bagh luonnehtii osuvasti.

Erityisesti molemmat Tanner-elokuvat sopivat rajaukseemme osuvasti: Tanner on kupletintekijänä yhä vertaansa vailla, ymmärtäen sen, ettei nauru ole koskaan kaukana itkusta eikä todellinen huumori ole pelkkää himphamppua, joskin tilannekomiikka saa olla sitäkin.
Yksi elokuva ansaitsee kuitenkin vielä erityismaininnan aihepiirimme kunniagalleriassa. Ossi Elstelän ohjaus Vain laulajapoikia (1951) on Punaisen myllyn revyyhyn sijoittuva hersyvä musiikkinumeroiden sarja, jossa (jälleen kerran) Helismaa-Kärki kaksikon rallit siivittävät Henry Theelin tietä tähtiin. Teosta on hankala kutsua elokuvaksi: se, jos mikä, on revyynumeroiden kimara, mutta parhaimmillaan vetävä sellainen. Erityisen mieleenjääviä ovat Siiri Angerkosken numerot, joissa Angerkosken laaja-alainen lahjakkuus pääsee kerrankin oikeuksiinsa. Klassisessa iltamahengessä näistä hauskin on juoruilun kiroista varoittava Kaksi juoruakkaa, jossa Angerkoski tulkitsee kumpaisenkin kertojan. Samanmoinen nokkela iltamanumero on elokuvassa Theelin ja Elstelän tulkitsema Minä myös, jonka levylle lauloivat Helismaa ja Kauko Käyhkö.

Kuten kerrottua, 1960-luvulle tultaessa yhtenäiskulttuuri alkoi osoittaa merkkejä murtumisesta. Globaalit muotivirtaukset rantautuivat kaupunkeihin, ja iltamakulttuuri sai luvan väistyä.

Jotenkin tulevaisuuden viihdeohjelmahelvettejä ennakoiden 1950- ja 1960-lukujen taitteessa ryhdyttiin hirveällä hingulla kyhäämään eräänlaisia kaupunkilaisia, muotivirtauksiin hysteerisesti takertuvia keinoiltamia – iskelmäparaateja. Tietyssä mielessä ne olivat valkokankaalle siirrettyjä iltamia, useimmiten vailla kuplettien kerronnallisuutta ja ajankohtaisuutta sekä sketsimäisten rallien draamallisuutta.

Ensimmäisenä tähän aaltoon ehti Jack Witikka, jonka ohjaamassa Suuressa sävelparaatissa (1959) valmistellaan hyväntekeväisyyskonserttia. Tietyssä mielessä Suuri sävelparaati on kuin iltamat taivaasta: Laila Kinnunen ja Tapio Rautavaara ja legendaarisimmat suomalaiset superyhtyeet Kipparikvartetti ja Metro-tytöt! Huutomerkki!

Helismaan käsikirjoittamassa musiikkinumerokuvaelmassa kuullaan useita legendaariseksi vaivatta kutsuttavia numeroita, kuten Brita Koivunen tempaisemassa playbackina Mamma, tuo mies mua tuijottaa -käännöshittinsä tai Annikki Tähti tunnelmoimassa Balladia Olavinlinnasta.

Näiden iltamien merkillisin osio kuullaan ja nähdään Olavi Virralta, joka jo hieman turpeassa kunnossaan tulkitsee jumpparallia Hula hula hula hoop lannevannetta heilutellen. ”Lanne ja vanne ja liikunta / huolet jo haihtuu pois”, Virta laulaa ja katsoja voi Virran numeron absurdiuden, väsymystä kohti kulkevan laulajan kasvojen ja toisaalta ainutlaatuisen äänen äärellä vain toivoa, että hän olisi itse ottanut laulun sanoista vaarin.

Olennaista iltamameiningin suhteen elokuvassa on erityisesti myös numeroiden väleissä koheltavien Reino Helismaan ja Eemelin jutuniskentä. Repe ja Eemeli kaskuilevat kautta linjan ja Eemeli loistaa tulkitessaan väännöstä Helismaa-Kärki-kaksikon hitistä Onni, jonka annoin pois, joka Eemelin suussa vääntyy luontevasti muotoon Tonni, jonka annoin pois.

Suuren sävelparaatin jälkeen nähtiin Hannes Häyrisen kokoon kursima Iskelmäketju (1959), jossa kuultiin esimerkiksi Lasse Liemolaa ja Pirkko Mannolaa löyhän juonenkuljetuksen saattelemana. Monet tuon hetket tähdet vierailevat esittämässä numeronsa ja muistettavimpiin esityksiin kuuluvat Helena Siltalan Ranskalaiset korot sekä jalka kipsissä pyörätuolissa klassikkonsa tulkitsevan Georg Malmsténin Pennitön uneksija.

Seuraavana vuonna ensi-iltansa sai Harry Orvomaan debyyttiohjaus Iskelmäkaruselli pyörii, joka seuraa äskeisen tavoin päähenkilönsä nousemista parrasvaloihin. Tällä kertaa tosin päähenkilönä nähdään muina lasseliemoloina Laila Kinnunen.

Vuonna 1961 iskelmällisiä iltamaelokuvia nähtiin peräti kolme: Aarne Tarkaksen ohjaama Tähtisumua, yhteislauluvihon ympärille ”draamansa” rakentava Ville Salmisen ohjaus Toivelauluja sekä yllättäen Valentin Vaalan ohjaama Nuoruus vauhdissa.

Jokainen edellä mainituista toisintaa jotain näkökulmamme kannalta kiinnostavaa. Tähtisumussa saamme maistaa Rautavaaran ajatonta karismaa (Juokse sinä humma) ja Toivelauluja totisesti on sarja kuvaelmia aikansa hitti-iskelmien ympärille rakennettuna. Esiintymistä teeskennellään vain paikoin, enimmäkseen iskelmiä ”vain” kuvitetaan. Koska yhteislaulaminen on niin olennainen osa suomalaista ajanvietehistoriaa, tulisi Toivelauluja-elokuvalla olla kansallisempi asema. Yhteislauluthan ovat olleet suomalaisen sosiaalisen elämän selkärangan nikamia aina seuroista iltamiin, ja yhteislauluvihot ovat totisesti kuluneet käytössä.

Ehkä Toivelauluja onkin kuvitusta iltamapenkissä istuneen ihmisen sisäisestä todellisuudesta? Kuviteltuja kuvaelmia yhteislaulujen aikana välähtävistä mieli- ja haavekuvista? Ehkä Pöytyän ja Puolangan seuraintalojen iltamissa ovat väreilleet juuri tämänkaltaiset kuvat estottomista tansseista ja jännittävän romanttisista ateljeista perunannostosta paikalle kiirehtineen maalaisvaimon mielessä.

Nuoruus vauhdissa puolestaan on TV-maailman vuoden 2012 arvion mukaan kömpelö iltamatyylinen hupailu ja naulan kantaan: sitä saamme, mitä tilaamme. Vaikka elokuva olisi kuinka kömpelö tahansa ja iltamat miten puuduttavat ikinä, voiko elokuva, jossa Laila Kinnunen särmimmillään tempaisee Tulipunaruusut, olla muuta kuin kulttuurihistoriallisesti kiinnostava? Jokaisessa edellä mainitussa elokuvassa nähdään jokin sellainen numero, joka silmää iskien heiluttaa ”vapaudu vankilasta” -korttia kaikelle saamalleen kritiikille.

Ja toki joukosta löytyy se varsinainen iltamatempauskin eli Veikko Itkosen taltioima Mullin mallin (1961), jossa Helismaa, Matti Louhivuori, Eemeli ja Esa Pakarinen ja muut viihdyttävät varmalla otteellaan. Jälleen pitäisi kai puhua iltamadokumentista ennemmin kuin elokuvasta. Turkulainen elokuvakirjoittaja Kalle Toivonen onkin huomioinut teoksesta, että tämä ”lähikuvaton viihdyke vaatii suomiviihteen kontekstissakin heppoisin perustein itselleen titteliä ’elokuva’”.

Ja silti: Pakarinen nähdään Impi Umpi-Lampena JA Severi Suhosena, Helismaa-Louhivuori-Pakarinen-superkokoonpano laulaa triona! Onko tämä se autenttisin iltamaelokuva?

Näidenkin jälkeen yritettiin, mutta oli jo liian myöhäistä. Yrjö Tähtelän Topralli (1966) oli jo jotain aivan muuta nuoresta Irwinistä, Carolasta ja Katri Helenasta huolimatta – tai ehkä juuri näiden takia.

Matti Kassila yritti palata rillumarein pariin vielä 1973 Severi Suhos-elokuvalla Meiltähän tämä käy, jota voidaan pitää eräänlaisena rosoisena rillumarein joutsenlauluna.

Meiltähän tämä käy on kutkuttavan yllätyksellinen, mutta valitettavan epätasainen sketsikavalkadi 1970-luvun ytimestä. Mukana on vaikuttava liuta aikansa vakiokasvoja: Jussi Jurkka, Pentti Siimes, Marjatta Raita, Leo Lastumäki, Kauko Helovirta, Kirsti Ortola ja niin edelleen. Vitseissä ja hahmoissa väikkyy koko seitsemänkymmentälukuinen perusmiljöö: rintamamiestalot, rakennemuutoksen kiihtyvät tuulet, Focus-tietokirjasarjat, tietotekniikan aalto, Keihäs-matkat, maaltapako, Markku Aro, nostalgia, Jaakko Salon svengaavat sovitukset, herääminen sisävesien puhtausongelmiin, teollisuuden kasvavat paineet, idänkaupan kultakausi ja 60-lukulaisen työväenluokan presenssi. Toivo Kärjen musiikit edustavat luonnollisesti päivitettyä rillumarei-laatua ja kukapa muukaan loistaisi pääosassa kuin ihmeellisen fotogeeninen ammattimies, Esa Pakarinen eli Severi Suhonen. Ja nimikkolauluhan on sitä mainiointa itseään.

Elokuva on sekä karmea että hieno. Kassila onnistuu erikoisessa kontekstualisoidun nostalgian synnyttämisessä. Teos on niin näppärän itsetietoinen, että se ketunhäntä kainalossaan viuhahtaa kriitikoiden jalkojen välistä kuin Ruutanan Nestorin pontikka yhtiökokouksen kuppeihin. Ilkikurisen herravihainen teos on samalla sekä tyylitelty rillumarei-pastissi että avoimen yhteiskuntakriittinen aikansa tuotos.

Samalla elokuvassa on jotain väärää. Suhonen pistää herroille kampoihin, mutta kaikille on selvää, että eihän se näin enää ole. Jätkät ovat kadonneet. Herrat voittivat. Jokin samanlainen pohjavire tekee Edvin Laineen Päätalo-filmatisoinnista Viimeinen savotta (1977) niin kovin haikean. Savottojen, puhtaiden koivujen suviöiden, lavatanssien ja tukkijätkien Suomi on myyty ja mennyttä. Siinä missä Laine lähestyy aihetta naturalistisen haikeasti, Meiltähän tämä käy lähestyy tätä nostalgiaa pilke silmäkulmassa, että täällä vielä, huhuu! Siinä on jotain riipaisevan surullista: se on silmänisku sokealla silmällä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Lähelle iltamakulttuurin tunnelmaa on päästy suomalaisessa musiikkielokuvassa vain aika ajoin ja silloinkin enemmän viitteenomaisesti. Vahvimpana tämä vaikutus näkyy Kaurismäen veljesten ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Saimaa-ilmiö (1981), jossa Kauniin Veeran maisemissa soi nyt kitararock ja musiikkia takovat Eppu Normaali, Hassisen Kone ja Juice Leskinen. Elokuva on jo asetelmiltaan rehti nyökkäys rillumarein suuntaan höyrylaivoineen ja huulenheittoineen kaikkineen. Eikös se Juicekin vuosikymmen myöhemmin laulanut, että ”puhuttiin Junnusta / sanoin en tunnusta jatketta perinteen / kaikki se kyllä on päittemme yllä / ja sen vähin erin teen”?

Toinen kiinnostava kuriositeetti on Arto af Hällströmin ja Janne Kuusen ohjaama Laulu (1986), jossa sukelletaan Helsingin yön olemukseen sen kulttuuririentoja unohtamatta. Erityisesti Sielun veljien performanssilinjassa on jotain hähmäistä iltamarepresentaatiota – keikalla kun voi saman tunnin aikana nähdä ryömimistä, tanssia, teatteria, dadaa ja rokkia.

Punaiseksi maalattujen seuraintalojen iltamat, joita lähdin artikkelissani metsästämään, ovat kadonnutta historiaa. Rakastetun ajanviettomuodon peijaisia vietettiin 1960-luvulla. Jotain tästä alennustilasta on taltioinut Timo Koivusalo elokuvaansa Kulkuri ja joutsen, jossa vanhat iltamamestarit palaavat kortteeriin keikan jälkeen ja emäntä pahoittelee, että ei nyt tullut lähdettyä, kun on tämä televisio. Aika ajoi ohi. Vaikka nykyään enenevissä määrin purkukuntoisten keikkapaikkojen seinät voisivat kuiskailla valtavan määrän tarinoita rakastumisista, tyhjennetyistä puteleista ja aikansa tähdistä, ovat nekin vaikenemaan päin tai sitten ne vanhan myllyn tavoin kuiskivat vain niille, jotka niiden kieltä tajuavat, kuten Matti Louhivuori laulaa.

Meille jäi silti ikkuna. Vaikka musiikkielokuvien kirjo on melkoinen ja historia laaja, ovat rillumarei-elokuvat todenmukaisin ikkuna suomalaiseen iltamakulttuuriin iskelmäelokuvien jäädessä turhan pääkaupunkimaisiksi ja ”korkeatasoiksi teatterikuvaelmiksi”. Mutta Jorma Ikävalko kysymässä ”Onko sulla sellaista” ravintola Pohjanhovissa, Eemeli iskemässä juttua tukkikämpässä tai Kipparikvartetti pelleilemässä itkevän pikkulapsen ympärillä – silloin olemme asian ytimessä.

Nyt kun uudenlaista yhteisöllisyyttä kaivataan kipeämmin kuin koskaan, ehdotan, että aikamme aloittaisi iltamista. Iltamat takaisin!