I

Luin päivänä muutamana Tom Wolfea, 60-luvun uuden journalismin kulmakiveä, joka railakkaiden ja kokeilevien sanomalehtiartikkeleidensa jälkeen alkoi rustailla tähtitieteellisiä määriä myyneitä romaaneja, joissa hän sovelsi journalistista ammattitaitoaan selvittäessään kirjoittamiensa asioiden taustoja.

Wolfen lukeminen on nautinnollista, vaikka kyseinen lukemistossani ollut kirja (Hooking Up, suom. Täydessä terässä) ei kokonaisuutena hirveästi värisyttänytkään. Nautintoa lukeminen oli siksi, että vaikka Wolfe on pääasiassa poliittisesti konservatiivi, siis ajatuksiltaan hyvin kaukana allekirjoittaneesta, hän löytää juuri oikeat sanat ja osaa ilmaista itseään jouhevasti – toisin sanoen Wolfe on erittäin hyvä kirjoittamaan.

Päänsä sisällä lukijasta on miellyttävää väitellä häntä vastaan, koska hänessä on hyvällä tapaa särmää. Wolfen kaltainen kirjoittaja pakottaa myös hänen kanssaan eri mieltä olevan tarkistamaan ja sitä myöten joko hylkäämään – tai vahvistamaan – totuttuja arvojaan.

Toki Wolfe on poikkeus, tuulahdus niiltä ajoilta kun niin sanottu uusi journalismi oli vielä voimissaan ja pitkät, kielen koko rikkautta käyttäneet ja haastavat artikkelit toimivat lyhyemmän kertakäyttöjournalismin rinnalla – usein samoissa sanomalehdissä.

Tätä nykyä, esimerkiksi Suomessa, joudumme erottelemaan ”hitaan journalismin” käsitteenä erikseen ja perustamaan pitkäkestoista ja pidempää pinnaa vaativaa journalismia varten uuden lehden. Suomessa tämä on kannuksensa jo nyt erinomaisesti osoittanut Long Play. Ehkä joskus muinoin Long Playn pitkiä artikkeleita oltaisiin julkaistu sanoma- tai aikakauslehdissä sellaisenaan, vaikka sitten monessa osassa. Nykyään ne ovat ”erikoisuus” ja uusinta uutta jopa kaikenlaista sisältöä hallitsevassa Internetissä. Pintaa syvemmälle sukeltava journalismi on journalismin saralla vahvinta kapinaa.

II

Miten tämä liittyy elokuviin? Journalismissa hitaampi, toisin sanoen pohtivampi ja perusteellisempi ilmaisutapa on joutunut yhä enemmäni taistelemaan lyhyttä pikaruokaa vastaan. Siis sitä tyyliä vastaan jonka seuralaisena pidempi ja perusteellisempi journalismi ennen viihtyi. Saman huomaa kulttuurista yleensä ja ennen kaikkea elokuvataiteesta.

Toisin kuin yleensä luulisi, saasta ei elä kontroversiaaleissa mielipiteissä tai edes häpeämättömässä propagandassa. Saasta elää ohimenevyydessä, kertakäyttöisyydessä. Vaikka toki ohimenevyys ja nopeus sallii meille parhaimmillaan nopean informaationkulun, nopeaa viihdettä, nopeita kiksejä, joka kuukausi uusia meemejä… se ei tarjoa sen jälkeen mitään muuta. Se tarvitsee säännöllisesti annostellun vastapainonsa: Kestävän, kasvavan, mieleen pitkäksi ajaksi jäävän sisällön.

Saasta piilottelee nopeasti unohtuvissa elokuvissa, jotka taipuvat keskinkertaisuuteen – ja elokuvakritiikissä jolle tämä keskinkertaisuus riittää. Valtavirran elokuvanteko on keskittynyt ennen kaikkea teoksiin, jotka ovat pikaruokaa. Elokuvajournalismi kasvavassa määrin myötäilee tätä trendiä: Tällaisiahan nämä elokuvat ovat tätä nykyä, on turha toivoa enempää. Neljä tähteä ja “ihan kiva” saa riittää kritiikistä. Entisestään nopeammaksi käyvässä journalistisessa kulttuurissa elokuvajournalismi tuntuu ottavan pataansa vielä muitakin raskaammin

Tämän myötä jokaista elokuvaa aletaan ennen pitkää tarkastella keskinkertaisuuden standardeilla.

III

Oscar-juhlissa palkittiin viime kerralla Ben Affleckin ohjaama Argo ja ankarankin pohdinnan jälkeen minun oli vaikeaa oikeuttaa palkitsemista. Sanottakoon tähän alkuun, että en tietenkään pidä taiteen kilpailuttamista muutenkaan järkevien ihmisten touhuna, mutta tiettyjen teosten palkitseminen kertoo jossain määrin ajan hengestä, joten näistä on ihan hyvä pysyä perillä.

70-lukulaisille trillereille kumartelevassa Argossa ei ole esikuviensa jäntevyyttä, vaan se oli ylipitkä, yhdentekevä vässykkä. Se oli tympeä keskinkertaisuus, joka vaati samastumaan päähahmoihinsa vain koska he ovat länsimaalaisia. Oma veikkaukseni on, että kymmenen vuoden päästä sitä tuskin aikamme merkittävimpiin kuuluvana elokuvana muistellaan. Samoin käy monille muillekin “hyvää tarkoittaville”, mutta todellisuudessa haukotuttaville Oscar-elokuville (muutamia viime vuosilta mainitakseni: The Hurt Locker, Crash, Slumdog Millionaire, Shakespeare in Love…).

Mikä kuitenkin on Argossa hälyttävintä on se, että se on julkaistu aikana jolloin Iranin ja Yhdysvaltojen suhteet ovat kaikkein kireimmillään. Argoa on kiitelty siitä, että se ei kuitenkaan ota kantaa Iranin historialliseen tilanteeseen, vaan esittää asian ikään kuin vain taustana, MacGuffinina ja nostaa keskukseen hämmästyttävän pelastusoperaation.

Haluaisin kääntää asian ympäri: Argon ongelma on juuri se, että se ei ota kantaa. Kaikkein salakavalinta viihdettä ja viihteen lukutapaa, saastaa, edustaa keskinkertaisuus ennen kaikkea siksi, että keskinkertaisuus on turruttavaa ja ei laita katsojaa ajattelemaan. Se tekee todella tapahtuneistakin asioista banaaleja, lyö koko homman (Argon alussa myös kirjaimellisesti) ajatuksettomaksi sarjakuvaksi, suodattaa sen Hollywoodin viihdebisneksen kautta – ja ennen kaikkea tekee asioista hirviömäisellä tavalla poliittisesti korrekteja.

Suurin ero Argon ja sen esikuvina toimineiden poliittisten trillereiden ajatusmaailmassa on se, että klassisissa 70-luvun yhdysvaltalaisissa jännityselokuvissa, niin fiktiivisissä kuin tosiasioihin perustuvissa (Parallax View, Kaikki presidentin miehet, Keskustelu…) uhka tulee aina järjestelmän sisältä, jonka tähden filmeihin tulee erityistä klaustrofobista kauhua: Voiko sellaista systeemiä vastaan edes taistella, jonka sisällä sattuu elämään? Ketä vastaan silloin taistelee?

Poliittinen korrektius haiskahtaa nyt, kun liberaalin Hollywoodin suosikkipresidentti Obama on vallassa (ja presidentin rouva jakaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon). Argon tapauksessa systeemi onkin siis oikeassa oleva kiltti apuri ja trillerin jännityksen kohteena onkin uhka ulkoa. Argon tarinan tapahtuma-aikaan presidenttinä oli Jimmy Carter (hänkin demokraatti).

Ja koska amerikkalaisessa elokuvaperinteessä Yhdysvallat ei yksinkertaisesti ota turpaansa ellei kyseessä ole Vietnamin sota (ja silloinkin usein ”tulimme maaliin hyvinä kakkosina” -asenteella), on filmin jännitysmomenttikin tipotiessään.

Mikä voisikaan olla Hollywoodin isoille kihoille parempaa runkkausmatskua kuin Argo, jossa maailma (tai ainakin muutama amerikkalainen) pelastetaan jälleen kerran ”toisilta” kiitos elokuvabisneksen turruttavan ja manipuloivan auran? Se on itsensä rakentavaa myyttiä, muistuttelua niiltä ajoilta, kun elokuvat vielä merkitsivät jotain. Olisi mukavampaa, että tällaisen muistelun sijasta jopa oikeasti tehtäisiin niitä merkityksellisiä viihde-elokuvia.

Hirvittävintä on kuitenkin se, että kritiikeissä tätä Argon munattomuutta on pääsääntöisesti kehuttu, koska sitä on pidetty poliittisena korrektiutena, jota vuorostaan pidetään hyvänä asiana. Haluaisin muistuttaa, että todelliset diktaattorit harvemmin tekevät suurelle yleisölle sanomassaan vahvoja ja kontroversiaaleja elokuvia, vaan salakavalia, ohimeneviä ja näennäiskilttejä filmejä, joiden sekaan voi upottaa messagea pieniä hitusia. Olennaista on kuitenkin se, että yleisö turtuu. Tässä tapauksessa diktaattori ei ole edes Yhdysvallat tai maan hallitus, vaan omasta historiastaan kiihottunut Hollywood.

Samoja kehuja sai vaille palkintoja jäänyt Kathryn Bigelowin Zero Dark Thirty, jonka kantaaottamattomuutta kuvailtiin ”journalistiseksi” ratkaisuksi. Mistähän lähtien kidutuksesta täysin ”objektiivisesti” raportoiminen on ollut jotenkin erityisen journalistista? Samoin katsojilta ja kriitikoilta on päässyt unohtumaan, että ”objektiivisuuskin” on statement.

Keskinkertaisuus on salakavalaa, ja jopa kriitikot ottavat sen vastaan avosylin.

IV

Lisäesimerkki Euroopan puolelta. Nymfomaania odotellessa. Lars von Trier on masennuksesta kärsivä kauhukakara, jonka elokuvat ovat laadultaan aikamoista vuoristorataa. Silti von Trierin elokuvia katsoo nautinnolla, koska ne uskaltavat ottaa riskejä. Ne eivät taivu keskinkertaisuuteen. Jotkut provosoivat häpeämättä ja terävästi (Antikristus, Idiootit). Jotkut hänen teoksensa taas sätkivät ja potkivat maassa kiukutellen ja kohdistaen pilkkakirveensä milloin mihinkin suuntaan osumatta kuitenkaan kovinkaan tarkasti maaliinsa (Melankolia, Manderlay).

Onkin mielenkiintoista miten keskinkertaisuuden airueet elokuvakritiikin puolella haluavat aina kuitenkin lukea von Trierin kuin pakonomaisesti ”hyväksi jätkäksi” mitä enemmän hän käyttäytyy täysin päinvastaisesti. Esimerkiksi Antikristus halutaan vaikka väen väkisin lukea feministiseksi ja kantaa ottavaksi teesielokuvaksi, koska se on poliittisesti korrektien ihmisten tapa selittää viehtymyksensä kyseiseen filmiin ja ikään kuin oikeuttaa diggailunsa siitä.

Vaan ei, Antikristus ei ole feministinen teesielokuva, vaikka kuinka siitä pitävä katsoja niin haluaisikin. Se on kiehtova elokuva juuri siksi, että se häpeilemättömästi vertaa miestä älyyn ja naista tunteisiin, antaa heille vanhat, patriarkaaliset roolit ja osoittaa konservatiivisesti että ihminen ei voi toimia kunnolla ilman kummankin puolen yhteistoimintaa. Jos toinen saa ylivallan toisesta, seurauksena on lopuksi kuitenkin emotionaalinen autiomaa. Von Trierin elokuva ei ole misogynistinen, vaan konservatiivisen toteava. Keskiössä olevan pariskunnan suhdetta ei pilaa heidän rooliensa erilaisuus, vaan se etteivät nämä kaksi ymmärrä toisiaan ja erilaisia roolejaan.

Tästä asiasta ei tarvitse olla samaa mieltä tekijän kanssa. Itsekään en ole sitä mieltä. Se ei ole kuitenkaan koko Antikristuksen pointti, vaan katsojan haastaminen pohtimaan asiaa. Elokuvaan taiteena suhtaudutaan kuin se olisi yleisön palvelua. Tulkinta tästä on sitten yleensä se, että yleisö haluaa poliittisesti korrektia elokuvaa, joka ei loukkaa ketään. Ja jos elokuva ei näitä standardeja täytä, mutta haluamme kuitenkin pitää ohjaajasta, tulkitsemme vaikka väkisin teoksen omia tarkoitusperiämme pönkittäväksi.

Toisten omahyväisyyttä pirstaleiksi potkivaan raivokkuuteen perustuu von Trierin suosio. Hänen räävittömyytensä jaksaa kiehtoa elokuvakatsojia vuosi toisensa jälkeen. Sen sijaan miehen uudelleentulkitseminen ties miksi ja sen kiistäminen, että hän on toisinaan jopa puolifasistisia ideoita teoksissaan pyörittelevä provokaattori on keskinkertaisuuden ase sietää von Trieriä.

Hänestä luodaan ikään kuin kiertotietä samanlainen tyyppi kuin Oscar-voittajista. On totta, että von Trier kritisoi vaikkapa porvarillisuutta, mutta toisaalta hän ei tee sitä miellyttääkseen itseensä tyytyväisiä vasemmistolaisia. Hän tekee sen, mukaillakseni hänen lyhyttä filmiään kompilaatioteoksesta To Each His Own Cinema, koska ”hänen työhönsä kuuluu tappaminen”.

Tämä tappamisen ja kuvien pirstomisen työ on lähes kaikkien nykyään elävien ja mielenkiintoisten elokuvaohjaajien työ.

Yhdentekevän saastan suurin ase on se, että se on tarttuvaa. Kun siitä tulee normi Hollywoodin elokuvanteossa, siitä tulee normi myös yhä pikaisemmaksi ja ajatuksettomammaksi käyvään elokuvakritiikkiin ja katsojien odotuksiin ympäri palloa ja sitä kautta aletaan tarkastella myös sellaisia tekijöitä, jotka eivät tätä keskinkertaisuuteen ja poliittiseen korrektiuteen taipuvaista käsittelyä missään nimessä ansaitse.

Poliittinen korrektius on olevinaan tasa-arvoisuuden ja tasapuolisuuden suitsutusta. Valitettavasti se on loukkaavinta kaikista toisiin ihmisiin kohdistuneista suhtautumistavoista, koska pahimmillaan se oikeasti olettaa että kaikki mielipiteet ovat perustelematta samanarvoisia ja kaikki asiat maailmassa ovat samalla viivalla toistensa kanssa. Tähän luuloon tuudittautuminen on vaarallista ja passivoi.

Tätä vastaan voi vain taistella suhtautumalla elokuviin ja yleensäkin mediaan kriittisemmin, vaatimalla enemmän, lopettamalla pikavoittoelokuvien tukemisen ja aloittamalla itsensä haastamisen. Voisiko se olla mahdollista?