Laibach laulaa: Eurooppa hajoaa palasiksi. Pakolaisvirta on kasvussa. Sodat seuraavat toisiaan. Hallituksemme ei saa yhtä Sotea aikaiseksi, mutta ”Siniset” sentään julkaisevat uuden logon ja pääministerimme lentelee lentokoneellaan. Tuskinpa Tuomas Sallinen edes villeimmissä visioissaan uskoi käsikirjoituksensa olevan ennustus.
Routasydän sijoittuu kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen, jossa Suomi on liittynyt Euroopan Yhteisöön, joka on aiheuttanut pakolaistulvan, romuttanut valtion talouden ja ajanut ihmiset sisällissotaan. Opettajan hommia edellisessä elämässään tehnyt helsinkiläinen perheenisä Aaro päättää lastensa kanssa lähteä isänsä omistamalle mökille piiloon. Matkaan mukaan tulee naapurin nainen ja hiekkatieltä mukaan poimittu Ruusun Ajastakin tuttu nainen, jonka perässä on kapinallisten joukko. Ajojahti on valmis, kun selviää, että tyttö on sukua kapinallisten johtajalle.
Routasydän on melko puhtoinen ja se näyttää enemmän vanhalta kotimaiselta elokuvalta kuin tieteiselokuvalta. Onkin uskomatonta, kuinka vanhanaikaiselta vaatteet ja lavasteet näyttävät, kun ottaa huomioon ajan, johon elokuva sijoittuu. Yllättävän kunnianhimoisesti tehtyä elokuvaa voinee pitää pienen piirin herkkuna. VLMedian julkaisu on pelkistetty, eikä sitä ole masteroitu. Se toisaalta antaa elokuvalle rujompaa ilmettä, jota aikakauden lavasteilla ei ole saatu aikaiseksi. Genreteokseksi elokuva taipuu nipin napin. Toimintakohtauksia on nihkeästi. Tosin ne ovatkin ihan mukiinmenevän iskeviä, ja mieleen jää etenkin eräs kallon posauttaminen tuhannen pillun päreiksi, mikä tulee kirjaimellisesti puun takaa.
Hitaina hetkinä elokuvassa ei tapahdu mitään ja kotimaisten elokuvien akilleen kantapäänä toimii jälleen heikkotasoinen näyttely, josta ei voi paljon hyvää sanoa. Tosin hapannaamojen SM-kultaa voittanut Jarmo Mäkinen yrmyilee kapinallisten johtajana tarvittavan kiukkuisesti. Muut roolit ovat vähemmän mieleenpainuvia, vaikka Mats Långbacka meneekin täysin yliopisto-opettajasta. Lapsinäyttelystä voinee kertoa sen verran, ettei se ole täysin aivosoluja tappavaa, vaikka tässäkin kohtaa käsikirjoitus koittaa siitä parhaansa mukaan sellaista tehdä. Koomisen kevennyksen roolissa on mökkireissulta matkaan tarttunut viinaan menevä pohjoisen mies, joka osaa tehdä pontikkaa, käyttää moottorisahaa ja ampua kuulan kalloon.
Ajoittain heikkotasoinen näyttely aiheuttaa tahatonta huumoria, eikä filmi ole siksi oikeasti hyvä. Siinä on kuitenkin potentiaalia olla ajankohtainen pelottelu, koska sen ilmestymisaikoihin Neuvostoliitto oli luhistunut, Berliinin Muuri murtunut ja Suomi vastikään selviämässä lamasta ja ajautumassa osaksi Euroopan Unionia. Näillä kuvilla ei lähdetä mässäilemään, mutta Sallinen tiedostaa niiden antamat mahdollisuudet ja rakentaa käsikirjoituksen niiden varaan.
Sallisen luomat uhkakuvat ovat todellisia nykyisessä Euroopassa, jossa pakolaiset virtaavat Lähi-Idästä tänne paremman elämän toivossa. Aihe ottaa myös kantaa historiaan ja näyttää, että keskitysleirejä oli myös Suomessa. Yhdessä kohtaa Långbacka toteaa olevansa pakolainen, johon hänen juoppo mökkinaapurinsa vastaa, ettei kotimaassaan piileskelevä voi olla pakolainen. Molemmat heistä saavat tästä opetuksen, kun kapinallisliiton joukot hyökkäävät heidän kimppuunsa. Myöhemmin sotilaat epäilevät heidän kuuluvan sisseihin ja passittavat heidät pakolaisleirille kuulusteltavaksi.
Kokonaisuus on lopulta rikkonainen. Se kuitenkin todistaa, että Suomessa on aina yritetty poiketa kaavasta. Valitettavasti siinä on onnistuttu huonosti, mikä on pakottanut tuottajat palaamaan ruotuun. Hattua on kuitenkin syytä nostaa sille, että Sallinen teki elokuvan omalla tyylillään, vaikka sen vahvuudet jäivät heikoiksi.