Maa: Yhdysvallat
Genre: Scifi, body horror
Ohjaus: José Padilha
Käsikirjoitus: Joshua Zetumer, Edward Neumeier, Michael Miner
Kuvaus: Lula Carvalho
Leikkaus: Peter McNulty, Daniel Rezende
Sävellys: Pedro Bromfman
Näyttelijät: Joel Kinnaman, Gary Oldman, Michael Keaton, Abbie Cornish, Jackie Earle Haley, Michael K. Williams, Samuel L. Jackson
RoboCop pettää monet katsojansa. Jos olet yksi niistä, joka toivoo tältä Paul Verhoevenin elokuvan uusintaversiolta samanlaista kokemusta kuin kyseinen klassikko oli, sinun ei pitäisi katsoa sitä. Jos sen sijaan haluat nähdä pitkästä aikaa vahvasti filosofisesti latautunutta sci-fiä ja pystyt tekemään sen miettimättä jatkuvasti, ettei tämä ole yhtään alkuperäisen kaltainen, nouse penkiltäsi ja mene katsomaan elokuva. Älä ainakaan lue tätä juttua, koska aion selostaa koko kupletin puhki.
Pinnallisesti katsottuna eroa Verhoevenin elokuvaan ei juuri ole. Molemmissa poliisi, Alex Murphy (alkuperäisessä Peter Weller, uusintaversiossa ruotsalainen Joel Kinnaman), loukkaantuu rikollisten käsissä lähes kuolettavasti, menettäen paitsi raajojaan myös mahdollisuuden normaaliin elämään. Miehestä tehdään suuren robottiyhtiön toimesta uusi ikoni Yhdysvaltojen kansalle, RoboCop, lainvalvonnan tulevaisuus. Yhtiö kuitenkin paljastuu mädäksi ja vastarintaan on noustava. Huumoriakin on mukana, tosin Verhoevenin satiirinen ote jätetään puhtaasti Samuel L. Jacksonin esittämän talk show -juontajan harteille. Dialogi on onneksi värikästä ja siinä esiintyvä huumorintaju osui ainakin minuun varsin hyvin, tosin tosikoilla lienee vaikeuksia suhtautua esimerkiksi päätökseen maalata RoboCop mustaksi, koska se on “taktisemman näköistä.”
Tässä perustarinassa ja huumorin läsnäolossa ne yhteneväisyydet sitten ovatkin. Verhoevenin elokuva oli toiminnan- ja verentäyteinen satiiri rikoksen ja rappeuman ränsistämästä kuluttajayhteiskunnasta, kun taas aiemmin Tropa De Elite -elokuvillaan vakuuttaneen José Padilhan versio kuvastaa enemmän puolta, joka alkuperäisessä jää pinnalliseksi; Murphyn oman psyykeen tilaa, ja ihmisen kykyä hyväksyä koko ruumiinsa puuttuminen, taistelua ihmisyyden säilyttämiseksi vieraaksi koetussa kehossa, jota hallinnoi jokin muu kuin vapaa tahto.
Murphyn herätessä Gary Oldmanin esittämän tohtori Nortonin laboratoriosta hämmennys on ymmärrettävä. Lääkkeillä simuloidusta arkielämän fantasiaversiosta herääminen siihen, että olet enää käsi, irtopää ja keuhkot on varsin karua. Miehen ensimmäinen pyyntö herätessä onkin, että hänet tapettaisiin. Miten Norton puhuu hänet pois näistä ajatuksista? Syyllistämällä. Mitä perheesi ajattelisi? Mitä heille kävisi ilman sinua?
Perheen tilanne on ehkä vahvimman huumorin kohteena koko elokuvassa, sillä Padilhan kuvaus Murphyn vaimon ja heidän poikansa täydellisestä rappiosta heti isäpapan onnettomuuden jälkeen saavuttaa koomisia mittasuhteita – nainen ja lapsi eivät selviä millään ilman isähahmoa! Onneksi sinänsä nolo esitystapa saa arvonsa verran ruutuaikaa, eli hyvin vähän. Kutsun sitä noloksi paitsi täysin väärän mielipiteensä vuoksi, myös siksi, että se on aika vahvassa kontrastissa muun elokuvan hyvinkin melankolisen pohjavireen kanssa.
Murphyä nimittäin muokataan ensiheräämisen jälkeen useita kertoja, eikä vain ulkoisesti. Ensin poistetaan miehen kyky päättää itse mitä tehdä taistelussa, koska muuten robotit olisivat häntä nopeampia. Michael Keatonin erinomaisessa vedossa Beetlejuice-henkisesti tulkitsemaa robottifirman porvarijohtajaa ei kiinnosta superkyttä, jonka yhtiön tavallinen taistelurobotti päihittäisi. Seuraavaksi kytketään pois päältä miehen tunteelliset taipumukset hänen kauhistuessaan päähänsä ladattujen turvakamerapätkien brutaalia luonnetta. Pian Murphystä ei jää muuta kuin muistot, jotka tohtori Norton leikkaa pois lobotomianomaisesti. Miehestä on tullut pelkkä kuori robotiikan ajamalle automaatiolle.
Kauhistuttavinta tässä prosessissa on, ettei Murphy itse voi asialle mitään. Yhtenäinen linja on, että muutoksista ei kerrota miehelle. Hän vain kadottaa lepohetkiensä yhteydessä osan itsestään. Hän ei koe shokkia, eihän hänellä ole enää edes tunteita. Meillä sen sijaan on. Padilha onnistuu erinomaisesti siirtämään tämän tunteellisen järkytyksen katsojalle. On vaikea olla kuohumatta sisäisesti siinä vaiheessa, kun Norton leikkaa graafisia paloja Murphyn aivoista rutiinikatsauksen yhteydessä vakuutellen samalla miehelle kaiken olevan hyvin. Asetelma on suoraan kuin hirvittävimmistä body horroreista, mutta kärpäsen sijaan Murphystä tulee Yhdysvaltojen ihannoima ja ylempiään sokeasti totteleva superlammas.
Tragedia on siis valmis, mutta mitä se meille kertoo? Ohjaaja tuntuu sanovan jotain oleellista ja ylenkatsottua Yhdysvalloissa nykyään suuressa suosiossa olevista supersankarielokuvista ja niille ominaisesta mytologiasta; autonomisia supersankareita ei erityisemmin enää ole, ellei kyseessä satu olemaan muuten vain supersuosittu henkilö, esimerkiksi Robert Downey Jr:n Tony Stark Iron Man -elokuvissa. Kapteeni Amerikasta Thoriin etenkin Marvel-elokuvien sankarit tottelevat ylempiään, jotka kertovat heille tulevista uhista jotka tulisi estää. Padilha kysyykin elokuvallaan miksi näitä käskyjä pitäisi totella suoraan. Eikö näillä supervoimilla siunatuilla ole omia aivoja? Kuva täydellisestä valtiosta ja johtavasta organisaatiosta murenee hyvin nopeasti Keatonin haukkuessa käskyjä Yhdysvaltojen massojen mielipiteiden mukaan siitä, miten Murphyn, joka on loppujen lopuksi kuitenkin ihminen, tulisi toimia. Kuten Tropa De Elite -elokuvissa nähtiin, ohjaajaa ei kiinnosta valtion tapa ratkoa asioita. RoboCopissa ratkaisut eivät ole yhtä brutaaleja, mutta niihin päädytään silti saman kautta; järjestelmän pettäessä.
Miten Murphy sitten saavuttaa tämän autonomian? Hieman kliseisesti, tai puhujasta riippuen herttaisen naiivisti. Padilha uskoo ihmisen sieluun, joka jää kytemään kaiken robotiikan alle. Aivot, kuten moni muukin asia ihmisen lihassa, pystyvät korjaamaan itsensä. Viikkojen sisällä Murphyn muistot ja tunteet tekevät paluunsa, ja hänen tahtonsa, päätöksentekokykynsä palaa. Lopulta hänen mielensä on taas vanhassa kunnossa, ja valmiina kostamaan häntä väärin kohdelleille. Oldmanin lääkäri yrittää oikeuttaa tekonsa ja pyytää anteeksi. Padilha ei salli tätä, vaikka mies pahimmalta kohtalolta säästetäänkin. Itsemääräysoikeutensa luovuttaneelle lampaalle ei ole pelastusta saati paikkaa tässä maailmassa, vaan hänen on jäätävä koneiston osaksi, oli se sitten elokuvan lopussa paljastetuksi valtavirtamedian haukkumaksi petturiksi ja täten hyödyttömäksi rattaaksi Yhdysvaltojen kellokoneistossa. Lopulta onkin siis sopivaa, että päästäkseen varman kuoleman kynsistä taistelurobotin alle juuttuneena Murphy ampuu robottikäsivartensa irti. Vain ihmiskäsi on enää jäljellä, ja vain sen avulla hän voi ampua miehen, jota hänen robottiohjelmistonsa käskee suojella. Ketju rikkoutuu, ja vallanpitäjä kaatuu robotiikan rakenteen petettyä. Kauan eläköön aiemmin mainitsemani uusi liha, sillä vain se voi päättää itse elämästään ja tuhota mädät hallitsijansa.