Elokuvaa voisi tällaisenaan* nimittää William Friedkinin antiversioksi Krzysztof Kieslowskin elokuvasta Lyhyt elokuva tappamisesta (1988, kummassakin nuori mies tappaa ilman syytä) nimittäin sen protagonisti toimii kuolemantuomion puolesta päinvastoin kuin Kieslowskin elokuvassa, ja häiritsevää, suorastaan provosoivaa, on, että kuin vaivihkaa katsojakin alkaa kannattaa elokuvan päähenkilöä Anthony Fraseria (Michael Biehn) ja hänen mukanaan kuolemantuomiota.
Fraserin hutera argumentti on, että kärsimättä kuolemanrangaistusta murhaaja pysyy yhtä arvokkaana kuin uhrinsa. Toinen — myös hutera argumentti, sillä kun ei ole edes vankkaa pohjaa todellisuudessa — on, että jos murhaaja laitostettaisiin, hän voisi päästä jo nopeasti vapaalle jalalle ja toteuttaa lisää kauheuksia. Eivätkö tuomitsijat astuisi kuolemantuomion myötä yhtä hirveiksi — tai vähintään moraaliltaan lähes samanlaisiksi — kuin kylmäverinen murhaaja? Onko kaikilla oikeus elää? Tätä moraalista kysymystä (toisin kuin Kieslowskin elokuva) ei Friedkinin elokuva pohdi. Viattoman ihmisen elämä on arvokkaampi kuin murhaajan elämä, pauhaa elokuvan juristi Fraser. Se, että tappajat ovat ihmisiä, aivan kuten tapetut, on juuri hirveää.
Al Pacinon tähdittämän Cruisingin (1980), Michael Mannin Thomas Harris -filmatisoinnin Manhunterin (1986) ja Henri Lee Lucas — sarjamurhaajan (1986) saralla Friedkinin elokuva edustaa vuosikymmenensä kovinta sarjamurhaajaelokuvaa. Ironista on että ohjaajan kollega Michael Mann — joka haastoi Friedkinin myöhemmin oikeuteen plagioinnista, koska piti Elää ja kuolla L.A:ssa -elokuvaa (1985) synopsikseltaan plagiaattina hänen tv-sarjastaan Miami Vice (ja hävisi syyteensä) — harkitsi ohjaaja Friedkiniä elokuvaansa Hannibal Lecterin rooliin. Pesti, josta Anthony Hopkins lienee kuuluisin, meni lopulta Brian Coxille. Elokuva on oikeussaliosuuksiltaan kuin lämmittelyä Friedkinin uuteen versioon Valamiesten ratkaisusta (1997).
Oleellista on murhaajan näennäinen tavallisuus. Hän on huoltamotyöntekijä, josta opettaja ja tyttöystävä, jonka kanssa hän on seurustellut 5 vuotta, eivät löydä pahaa sanottavaa. Äiti (Twin Peaksista Laura Palmerin äitinä tuttu, henkisesti murtuneelta vaikuttava Grace Zabriski) yrittää suojella tappajapoikaansa. Yllätyksenä tulee, että salaisesta huoneesta rakennuksen kellarista — melkein kuin Psychossa (1960) konsanaan — löytyy kauhunäky: Hitlerin kuvia, sadoittain kärpäsiä ja ihmisten sisäelimiä.
Alussa kylmäverinen murhaaja hyökkää jouluiseen perheidylliin ja nirhaa äänenvaimennetulla pistoolilla perheen tuntematta kai sydämessään ainuttakaan omatunnonpistosta. Alkaa poliisien ajojahti. Mies saadaan liriin. Hän hymyilee maanisesti ja puhuu kohteliaasti, mutta tämä on osa hänen psykoottista olemustaan, hänen naamionsa. Kuulustelussa pitkähiuksinen, laiha ja luihu mies väittää että hänen verensä on myrkytetty ja että hänen on saatava juoda ihmisten verta pysyäkseen hengissä. Kun häneltä kysytään, tappoiko hän toisen, kadoksissa olleen pojan, hän sanoo, ettei ole varma, että kantoi tämän jonnekin jätesäkissä ja ampui tätä pari kertaa juodakseen hänen vertaan.
Moni ihmetteli ja kritisoi Friedkinin elokuvaa siitä, että murhaaja jää niin nopeasti kiinni, eikä pitkää, intensiivistä ja jännittävää takaa-ajoa ehdi syntyä. Katsojilla oli luultavasti mielessä Kovaotteisten miesten (1971) legendaariset takaa-ajokohtaukset. Ei sillä, etteikö elokuvan lyhyt takaa-ajo olisi täynnä jännitystä ja ladattua vimmaa.
Murhaaja Charlie Reece (kylmän psykoottinen Alex McArthur) — ajattelemattoman ystävällisten poliisien avattua hänen käsirautansa, jotta hän voisi syödä donitseja poliisien kanssa — pääsee vapaaksi ja tappaa ensitöikseen häntä auttaneet poliisit. Sitten hän hyökkää jonkinlaisen pierrotlefoun mieleen tuovan amok-kasvonaamion tehneenä kirkkoon ja tappaa papin vain töhriäkseen kirkon seinät verellä ja juodakseen alttariverta. Kuulustelussa murhaaja toteaa saaneensa käskyjä radiokanavalta. Charlie Reece, psykopaattimurhaaja, pohjautuu tosielämän sarjamurhaajaan Richard Trenton Chaseen. Chase nirhasi 70-luvulla kuusi ihmistä ja joi heidän vertaan ja söi heidän ruumiinosiaan. Hän sai lempinimekseen Vampyyri. Chase tuomittiin kuolemaan ja — kuten elokuvan Reece — kuoli selliinsä lääkeyliannostukseen.
Vaikuttavuudestaan huolimatta elokuvassa on jotain syvästi epäilyttävää. Manaajan (1973) ja Bugin (2006) tekijä hallitsee shokkikeinot, mutta ulkoisilla keinoilla hän asettaa katsojaan sisäisiä epäilyksen ja uudelleen arvioinnin pyörremyrskyjä, hämmentää sisintämme niin, että jossain psyyken laitamailla soivat hälytyskellot. Elokuva ei ryve sentimentaalisuudessa, eikä se sorru helppoihin temppuihin vedotakseen katsojan tunteisiin. Mutta se repii katsojan näkemykset ahdaskatseisuudesta palasiksi ja heittää eteen kokonaisen moraalisen kysymyksen painavan taakan. Miten pieni vika ihmisen psyykessä voi saada hänet murhaamaan ja mitä kuuluisi tällaisille murhaajille vailla omaatuntoa — joiden tajuntojen sopukoissa ei ehkä pyöri yksikään katumuksen hiukkanen heidän painaessaan liipaisimesta ja heittäessään lapsiakin kadotuksen ikuiseen virtaan — tehdä? Friedkinin elokuva, hieman aliarvostettu, vaikka ei ylläkään Kovaotteisten miesten tai Manaajan tasolle, ei tarjoa pateettista ja kaunisteltua kuvaa maailmasta. Se ei näytä maailmaa kultavärin lävitse, pikemminkin päinvastoin: sarjamurhaajan ja juristien maailma, jonka näemme, on sisimmältään synkkä ja lohduton.
* Jotta joiltakin epäselvyyksiltä vältyttäisiin, täytyy mainita, että elokuvateatteri Orionissa näkemäni versio (näin ainakin kuulin myöhemmin) oli ilmeisesti alkuperäinen, ei se, jota ohjaaja Friedkin uudelleen leikkasi tullessaan uusiin ajatuksiin kuolemantuomiosta. Elokuva tällaisenaan sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vasta 7 vuotta sen Euroopan ensi-illan jälkeen.