Poikkeusjärjestelyistä huolimatta onnistuneesti järjestetty Rakkautta & Anarkiaa tapahtui jälleen Helsingissä (ja verkossa) 17.9-27.9. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että on jälleen Laajakuvan perinteisen festariraportin aika. Olemme tänä vuonna jakaneet raporttimme jo julkaistuun ennakkoon ja kolmeen osaan. Tässä toisessa osassa tarjolla on jännitystä – tai ahdistusta – tuutin täydeltä. Raportin tekstit ovat kirjoittaneet Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Muut raportin osat löydät tämän linkin takaa.

Beasts Clawing at Straws (2020)

Odotukset ovat väistämättä tietynlaiset, kun elokuvan esittelytekstissä mainitaan Etelä-Korean elokuvamaailman ruhtinaat Bong Joon-ho ja Park Chan-wok. Korealaisten trillereiden suhteen kuitenkin sorrutaan välillä liiankin helposti tämän tyyppiseen hehkutukseen tai mainospuheisiin, erityisesti festivaalipiireissä. Kelvollisenkaan elokuvan on vaikea kulkea omaa polkuaan, kun harteilla on mestareiden kohtuuton paino.

Elokuvan alkaessa vertaukset jäävät lähinnä kummittelemaan mieleen, kun vastassa on lopulta suomalaiseen makuun oivasti sopiva puskafarssi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kim Yong-hoon pyrkii debyytissään luomaan hauskan sekä jännittävän juonikudelman, joka muodostuu eri hahmojen yhteen punoutuvista tarinoista. Laaditut perustukset ovat periaatteessa kunnossa, mutta niistä ei voi löytää minkäänlaisen erinomaisuuden häivähdystäkään. Elokuvan mysteerielementit ovat köykäisiä ja kuluneita samalla, kun yleisöä yritetään naurattaa oudoilla tilanteilla. Tietynlainen kokemattomuus ja epävarmuus paistaa läpi kohtauksesta toiseen.

Koomisen puolen ja jännityksen heikkoa balanssia korostaa lisäksi turhapuromainen pilipalimusiikki. Niinä hetkinä hassuttelujännäri tuntuu erityisesti siltä, että uusi ohjaaja on joutunut syystä tai toisesta alleviivaamaan omia valintojaan katsojalle. Kimin tavoitteena on selvästi ollut esimerkiksi Bongille ominainen mustan huumorin ja koukuttavan trillerin symbioosi, mutta lähtölaukauksen jälkeen rahkeet eivät yksinkertaisesti vielä riitä. Toki elokuvaa voi ja kannattaa lopulta lähestyä mukiinmenevän sekä huvittavan kertakäyttöviihteen näkökulmasta, jolloin Beasts Clawing at Straws tarjoaa aivan siedettävän kokemuksen. Jos kuitenkin harmittoman hupailun sijaan päässä laukkaavat sellaiset A-luokan korealaispaukut kuin Oldboy, on pettymys väistämättä karvas.

Kaikesta huolimatta Kim voitti elokuvallaan tiensä festivaalikansan sydämiin ja yleisön suosikin paikalle. Kuten totesin, suomalaiseen makuun juuri oikein maustettua sekoilua. (JH)

Parasite Black & White (2020)

Satumaiseksi ilmiöksikin noussut viime vuoden korealaishitti Parasite lakaisi kiitettävästi palkintogaalojen pöytiä. Kimin perheen soluttautumisesta porvaritalouteen kertova trilleri keräsi erityisesti ulkomaalaisen teoksen näkökulmasta todellisen Oscar-jättipotin: paras elokuva, ohjaus, alkuperäinen käsikirjoitus ja ulkomaalainen elokuva. Järjettömän suosion ansiosta ohjaaja Bong Joon-ho pääsi myös toteuttamaan elokuvastaan kaavailemansa mustavalkoisen version, joka päätyi teatterilevitykseen asti. Versiosta ei tullut pelkkää mustavalkoisella värifiltterillä vedettyä kierrätystä, vaan elokuvan värimaailma käytiin tarkasti läpi uudelleen.

Alkuperäisessä elokuvassa värit eivät ole olennaisessa osassa, enkä ainakaan itse näe niillä olevan suurta merkitystä lopputuloksen kannalta. Uskaltaisin väittää, että mustavalkoisena Parasite on, jos ei tuntuvasti, niin ainakin merkityksellisesti parempi elokuva. Erot eivät ole välttämättä suuria, mutta valittu harmaus tuntuu perustellulta ja voimakkaalta. Kuten Bongin elokuvissa usein, vastapuolet ovat ainakin aluksi selkeän kärjistettyjä. Ohjaajan yksinkertaisuudessa on omaa älykkyyttään, joka tekee ”mustavalkoisesta” maailmasta mielenkiintoisen monipuolisen moraalisen ulottuvuuden hämärtyessä. Painavat mustan ja valkoisen sävyt tuovat oman lisänsä Parasiten rikkaat vastaan köyhät -asetelmaan.

Muilta osin Bongin teos on se sama vanha Parasite, vaikka itse lämpeninkin elokuvalle enemmän nähtyäni sen elokuvateatterissa nyt uudelleen. Alun perin pidin elokuvan liiaksi esille nostamaa yhteiskuntakritiikkiä pinnallisena; usein Bongin parhaat mietteet kumpuavat taustalta eivätkä itse pääjuonesta. Korealaistaiturin pikimustaa huumoria ja jännitystä sekoittava taika toimi nyt väkevämmin, eikä elokuva tietenkään koskaan ole yksiulotteinen ollutkaan. Tähän kuplaan värien puute sopii täydellisesti, katsojan itsensä yrittäessä selvittää asetettuja rajoja tai niiden puutetta.

”Eat the rich” on sosiaalisessa mediassa elokuvaan yhdistetty iskulause, joka antaa todella erikoisen kuvan tarjotuista yhteiskunnallisista teemoista. Ei Parasite näin helppo ole, vaan kaiken muun ohella se pohtii pelkistyksien kautta vähävaraisimpien epätodellisia odotuksia pelkän vaurauden tuomasta onnesta. Tätä suhteutetaan tavallisen maailman yläpuolella oleviin varakkaisiin, joille köyhien hajukin on valmiiksi inhottava. Onko elämä vain kilpajuoksu, jossa muut osallistujat heitetään vaikka kuilun yli oman tyytyväisyyden tieltä? Bongin viime vuosikymmenellä korostama antikapitalistinen viesti elokuvasta toki löytyy, johon tarkoitukseen kontekstista irrotettu slogan on joka tapauksessa vanhahtava. Filosofi Rousseau väitetysti sanaili kansan syövän rikkaat, kun muuta syötävää ei enää ole. Lausahdusta käytettiin Ranskan 1700-luvun lopun hirmuvallan aikana, joka nimenomaan osoittaa sen hyvin vääristyneen luonteen. Jos vain ”syömme rikkaat”, niin meistä tulee saman jonon ja kierron jatkoa. Parasite selvästi esittää, että nykyinen järjestelmä ei toimi. Tarvitsemme jotain aivan muuta. (JH)

La Llorona (2019)

Jayro Bustamante ottaa ansiokkaasti käsittelyyn Guatemalan kansallisia traumoja uudelleentulkitessaan La Lloronan, itkevän naisen, tarun. Latinalaisen Amerikan tunnetuimpiin kansantaruihin lukeutuvassa kummitusjutussa varoitellaan valkoiseen huntuun pukeutuneesta aavenaisesta, joka kidnappaa pikkulapsia korvaamaan omat, hukkuneet lapsensa. Samasta tarinasta tehtiin Bustamanten elokuvan kanssa samana vuonna umpipaska jenkkikauhu The Curse of La Llorona. Sen voittamisessa kaksinkamppailussa ei hirveästi vaadita, mutta La Llorona selviää kunnialla taistelusta. Jos tällä filmillä jotain on, niin kunnianhimoa.

Guatemalan armeijan toteuttamassa mayalaiskansojen kansanmurhassa keskeisessä osassa ollut kenraali tuomitaan oikeudessa syylliseksi. Korkeammat tahot toki armahtavat hänet seuraavana päivänä, mutta miehen talon ympäröi yöt päivät mieltään osoittava ihmismassa. Talossa hänellä on seuranaan vaimo Carmen, tytär Natalia, tyttären tytär Sara, aseistettuja vartijoita ja yksi sisäkkö. Kaikki muu palvelusväki irtisanoutui tajuttuaan tekevänsä töitä, noh, paskalle jätkälle. Onneksi sisäkkö saa soitettua kotikylästään avuksi yhden pitkähiuksisen nuoren naisen, Alman, joka rakastaa päänsä upottamista vesisäiliöihin. Tässä ei voi olla mitään vikaa.

Talossa tapahtuu käytännössä kolme päällekkäistä tarinaa. Kenraalin sukulaiset yrittävät suhteuttaa olemassaoloaan siihen, että heidän perheensä olennainen jäsen on mitä todennäköisimmin ihmishirviö, Sara ystävystyy Alman kanssa, ja kenraali itse hallusinoi erinäisiä paranormaaleja tapahtumia, jotka yleensä päättyvät siihen, että hän vaarantaa läheisensä tavalla tai toisella, esimerkiksi ampumalla kummituksia jotka paljastuvatkin sukulaisiksi. Yllättäen hedelmällisimmäksi näistä elokuvan aikana kehkeytyy Alman ja Saran ystävyys. Vaikka jutun juju on varmasti selvä itse kullekin elokuvan alusta alkaen, Almaa ei esitetä perinteisenä aaveena. Genren trooppeja käytetään enemmän joko väärinä johtolankoina tai suorina vitseinä. Alman istuessa lattialla,  hiusten hulmutessa tuulessa, täydessä hiljaisuudessa, kyseessä ei ole ns. outo käytös tai pelotteluyritys: Sara vain föönaa hänen hiuksiaan. Saran kadotessa Alma ei ole kidnapannut häntä, hän vain halusi pitää hengenpidättelykilpailun vesialtaan äärellä.

Valitettavasti muut tarinasäikeet eivät avaudu yhtä hedelmällisesti. Kenraalin kummittelukohtaukset ovat toisinaan uhkaavasta luonteestaan huolimatta elokuvan tylsintä antia, eivätkä ne millään toimi erittäin äkkiä eskaloituvan kliimaksin pohjustuksena. Carmenin suhde isäänsä rappeutuu ja äitiinsä vahvistuu, ja hänen edustamansa yläluokan kansalaisten kuolleiden alkuperäisasukkaiden ruumiiden päälle kasatun elämän falski luonne paljastuu lähinnä katseissa, joita hän toisinaan suru rinnassaan tekee talon ulkopuolella vellovaan mielenosoittajien massaan. Tämä massa ja heidän luomansa tunnelma ovat ehdottomasti elokuvan kohokohta. Lähes jokaisen kohtauksen taustalla kuuluvat iskulauseet, rummutukset ja toisinaan väkivaltaiseksi yltyvät toimenpiteet antavat tälle muuten varsin miedolle elokuvalle oikeasti uhkaavan ja painostavan ilmapiirin. Lopussa ihmisten hiljentyessä sitä tietää, että nyt jotain tulee oikeasti tapahtumaan, koska se on ainoita harvoja äänellisen rauhan hetkiä La Lloronan keston aikana. Aiemmin saamme nauttia tästä vain alun ohella oikeussalissa mayalaisten selviytyjien puhuessa todistajanaitiossa kokemistaan hirmuteoista. Tämä kansanmurha kytkeytyy onnistuneesti myös elokuvan loppuratkaisuun. (MM)

Beanpole (2019)

Venäläiset rakastavat sotaelokuvia. Naapurimaamme elokuvatarjonnasta merkittävä osa koostuu näistä spektaakkeleista tai täysin järkivapaista komedioista. Kuten maailmallakin, sotaa kuvataan usein joko sankarillisten tekojen tai taisteluiden tuoman kärsimyksen kautta. Harvempia ovat elokuvat, jotka keskittyvät sota-ajan jälkeisiin traumoihin esimerkiksi Kauriinmetsästäjän tavoin. Un certain regard -kategoriassa Cannesissa parhaan ohjaajan tittelin ansainnut Kantemir Balagovin sotaelokuva sijoittuu jälkimmäiseen kaanoniin vielä koruttomammin.

Kun mietitään venäläisen sotaelokuvan naiskuvaa, ovat erityisen osuvat esimerkit harvinaisia. Suurin mielikuva useimmille venäläiselle piirtyy lähinnä Mihail Kalatozovin luomasta mestariteoksesta Kurjet lentävät. Klassikossa Tatjana Samoilovan näyttelemä epätoivoinen Veronika odottaa miehensä, vapaaehtoissotilas Boriksen paluuta sotatantereelta. Elokuvan herättämät tunteet ovat kansakunnalle yhtä ikonisia, kuin Suomessa vastaavasti kyyneleitä vierittävä Tuntematon sotilas. Veronika on sivullinen kärsijä, jonka voi nykypäivänä nähdä klassisena sotalesken karikatyyrinä. Naisen rooli sodassa on toivoa miehensä palaavan ja pelätä samalla pahinta.

Balagov veistelee toisenlaista tarinaa. Pääosassa on kaksi naista, jotka ovat molemmat juuri kokeneet toisen maailmansodan vaikutukset osana joukkoja. Naiseus sodan aikana ja sen jälkeen rakentuu karujen pelkistysten kautta. Arvon määrittelevät joko äitiys tai lapsettomuuden häpeä, jolloin nainen voi olla suuremmalle koneistolle hyödyllinen synnytyskone tai miehille tarkoitettu seksiobjekti. Yhteiskunta voi halutessaan nojata naisten harteille ilman, että se joutuisi osoittamaan oikeaa arvostusta tai kiitosta muiden kuin merkityksettömien eleiden muodossa. Samalla sodan traumat ja selviytyjän syyllisyys puristavat jo valmiiksi koeteltuja mieliä entistä ahtaammalle.

Tuskallisen hitaasti sykkivä Beanpole on erityisen vaikea katsojalle, jos aiempaa kokemusta haastavammista patsasteluista ei löydy. Elokuva voi helposti tuntua hämmentävältä kärsimyspornolta taidepieruilla, jos tarinaan tai Balagovin teemoihin ei yksinkertaisesti pääse sisälle. Ei kokemus helppo muutenkaan ole, sillä ohjaaja pitää yleisön tiukasti kahden käden kuristusotteessa. Kertomusta leimaa zvyagintsevmäinen maaginen realismi, jossa kurimus ja yhteiskuntakritiikki kuplivat raivoisasti pinnan alla. Painavissa lähikuvissa, harkituissa värien pilkahduksissa ja muutamassa erinomaisessa keskustelussa riittää makusteltavaa. Balagovin näkökulma on rajattu pistävästi keskiössä oleviin naisiin, vaikka myös rankasta piirityksestä ja sodasta selvinneestä Leningradista maalautuu ympärille kummitteleva kuva. Sotaan ei oteta suoraan kantaa, mutta ikimuistoisimpiin hetkiin lukeutuu kohtaus, jossa neliraajahalvaantunut sotilas pyytää vaimoltaan sotaa anteeksi. Ikonista novellia ja siihen perustuvaa seikkailupeliä I Have No Mouth, and I Must Scream käännellen: jos ihmiskunnalla olisi suu, se ei voisi lakata huutamasta. (JH)

Saint Maud (2019)

Kun kaikki puhdas muuttuu epäpyhäksi. Sairaanhoitaja Maud on kääntynyt hartaaksi kristityksi paetakseen sekavaa menneisyyttään – on sauma uuteen alkuun. Nuori nainen päätyy kuolevan ex-tanssija Amandan hoitajaksi. Maud kykenee mielestään tuntemaan Jumalan läsnäolon, saaden suorastaan värisyttäviä aaltoja rukouksien aikana. Tehtäväksi muodostuu pelastaa sairaan potilaan sielu ennen kuin on liian myöhäistä, vaikka Maud on lähempänä kuilun reunaa kuin osaisi kuvitellakaan.

Identiteettikriisi, ihmisen mielen romahtaminen ja tappavat kuiskaukset helvetistä yhdistyvät saumattomasti. Rose Glassin saatanallinen kauhupätkä Saint Maud tärisyttää suvereenisti elokuvateatteria omalla riivatulla hengellään sekä manaajamaisilla vivahteilla. Raastavan syntinen tunnelma ja täydellisesti kehon lävitse virtaava musiikki ovat elokuvalle kaikki kaikessa. Tuloksena on koukuttava sekoitus keskiyön kauhuviihdettä ja vakavasti otettavaa piinaa. Elokuvan groteskit hetket ovat tarkoin harkittuja, jolloin ne ovat myös enemmän kuin ansaittuja. Jopa hetkelliset ylilyönnit toimivat lähinnä piristysruiskeina; moderni kauhu osaa ottaa itsensä välillä aivan liian vakavasti. Samalla nappiin ajoitetut harvat äkkisäikyttelyt ovat pieninä pamauksina puhdasta kultaa.

Erityismaininnan ansaitsee Saint Maudin erinomainen rytmi. Kun Glass virittää elokuvansa flow-tilaan, on kokemus huipputason jännitystä. Tiukasti pakattu räjähde ei anna katsojalle turhaa tilaa hengittää. Tavallaan lyhyt kesto on myös este kaikkein suurimmalle kunnialle, sillä elokuvasta ei löydy ylimääräistä hetkeä, jolloin hahmoja voisi makustella vielä tarkemmin. Ohjaajan kivenkovan debyyttielokuvan saavutettua ytimekkyyttä ei kuitenkaan voi lopulta kuin arvostaa. Maud uskoo tuskan olevan tie pelastukseen ja paratiisiin, ja tottahan se on; Saint Maud on tämän vuosituhannen kauhuelokuvien ehdotonta eliittiä. (JH)

The Exorcist (1973)

William Friedkinin klassikko on kauhistuttanut ja inspiroinut katsojiaan lähes 50 vuoden ajan. Kaiken sen jälkeen tulleen realistisemman kauhuelokuvan kivijalkana toimiva teos on synnyttänyt myös aimo liudan kirjallisuutta, dokumentteja ja jopa erinomaisen podcast-sarjan Inside the Exorcist. Nyt uuden dokumentin Leap of Faith: William Friedkin on The Exorcist laskeuduttua R&A:n ohjelmistoon itse pääteoksen näytös oli taattu. On hyvin valitettavaa, että näytettäväksi päätyi käsikirjoittaja William Peter Blattyn preferoima, 90-luvun lopulla Suomessakin teattereissa nähty “ennennäkemätön versio”, joka kulkee nykyään ohjaajan version nimellä. Termi on erikoinen, sillä Friedkinin itsensäkin mielestä teattereihin 70-luvulla päätynyt elokuva on hänen näkemyksensä tarinasta.

Tätä mielipidettä on hyvin helppo ymmärtää uusinta versiota katsellessa. Siinä missä Manaajaa voisi kutsua tahdikkuuden ja hienovaraisen kauhun oppitunniksi, Blattyn ajatukset siitä, mitä elokuvassa tulisi olla ovat räikeitä tyylirikkoja. Pikkutyttö Reagania riivaavan demonin kasvojen vilahtaminen ruudulle aina toisinaan on tyylittelyistä kauttaaltaan tehottomin. Ajatus on selkeä: Toistaa elokuvan ainoa säikytys useita kertoja. Valitettavasti toisto syö tehoa, etenkin toteutuksen ollen toisinaan kirjaimellisesti päälleliimatun oloinen.

Ikoniseksi muodostunut hämähäkkikävelykohtaus on turhan aikaisin elokuvassa ja syö sitä seuraavilta, vähemmän rajuilta kohtauksilta tehoa, ja kliimaksin yhteydessä oleva dialogikohtaus pappien välillä portaikossa kirjoittaa koko kupletin tematiikan turhan selvästi auki. Suurin synti tässä versiossa on kuitenkin Friedkinin elokuvan lopun vaihtaminen Blattyn suosimaan. Kaikki tunnelataus lopetuksessa jätetään hyödyntämättä elokuvan jatkuessa mitäänsanomattomaan kohtaukseen jossa uudet kaverukset päättävät käydä elokuvissa. Elämä jatkuu. Sanoma ei tunnu luontevalta tarinan lopetuksena, jossa keskeiset eloonjääneet henkilöt ovat nyt demonisen trauman kourissa.

Tämä kaikki ei sinänsä toki huononna Manaajan tehoa. Se on edelleen äärimmäisen pedantisti esitettävien ihmiskohtaloiden suma, josta jokainen löytää jotain minkä kanssa tuntea yhteneväisyyttä. Friedkin välttää puhtaan kristilliset aiheet, keskittyen pappien tuntemaan epäilykseen ja häpeään. Reaganin kohtalossa pelottavinta on voimattomuus ja muiden hallussa oleminen, oli kyseessä sitten neuloilla törkkivät lääkärit tai muinainen demoni. Äidin tietämättömyydestä syntyvä ahdistus on käsin kosketeltavissa. Manaaja ei ole erityisemmin ikääntynyt, uuden version kasvot poislukien. Efektien toisinaan vanhahtavaa luonnetta auttaa paljon niiden kouriintuntuva luonne. Kuuluisassa oksennuskohtauksessa mönjän voi tuntea kasvoillaan, aivan kuten isä Karraksen epäilykset maailmankaikkeuden luonteesta mielessään. (MM)