Vuoden suurimman suomalaisen elokuvafestivaalin raportointi päättyy viimein. Olemme säästäneet finaalia varten radikalisoitumista, rakkaudesta sokaistumista, rakkauden välttelyä pullon kautta, Paul Greengrassin kateudesta vihreäksi saavaa heiluvaa kuvaa, italialaisia gangstereita ja tietysti lapsisotilaita. Tämän raportin osan tekstit kirjoittivat Jyri Majuri, Miikka Mononen ja Tuomas Porttila.

Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.

Farewell to the Night (2019)

Vuoden 2016 festivaalilla nähdyn Being 17 -elokuvan ohjaaja André Téchinén uutuuselokuva Farewell to the Night tarttuu aina ajankohtaisiin aiheisiin nuorison kokemasta ulkopuolisuudesta ja turhautumisesta. Aikaisemmin Being 17:ssä ja Wild Reedsissä käsittelemänsä nuorten seksuaalisen epävarmuuden sijaan ohjaaja lähestyy aihettaan tällä kertaa radikalisoitumisen kautta. Farewell to the Night ei kuitenkaan ole elokuva radikaalista islamismista, vaan syväluotaava katsaus siihen, miten nuoret kokevat ympäröivän maailman ja miksi jotkut päätyvät etsimään elämälleen tarkoitusta muualta.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän kattavalle ajanjaksolle vuonna 2015. Päähenkilönä nähdään Catherine Deneuven esittämä Muriel, joka pyörittää hevosia ja manteleita kasvattavaa tilaa. Pitkään poissaollut pojanpoika Alex palaa matkaltaan, mutta nuoren miehen käytöksessä on jotain kummallista. Lapsesta asti tunnettu tyttöystävä Lila on saanut Alexin kääntymään islamiin, ja pari suunnittelee matkaavansa Syyriaan liittyäkseen ISISin riveihin. Läheistensä näkemisestä lähinnä närkästyneen oloinen Alex saa isoäitinsä epäilemään jotain nopeasti, mutta alkuun Muriel yrittää vain ymmärtää tilannetta järkiperäisesti. Lähtöä varten varastetut rahatkaan eivät saa naista ilmoittamaan poliisille, vaan hänen päänsä sisällä alkaa pohdinta siitä, mitä hän on tehnyt väärin.

Téchinén vahvuus nuoria kuvatessaan on siinä, että hän ymmärtää nuorten sisältä löytyvän valtavia määriä epävarmuuksia, jotka altistavat heidät tekemään vaikeasti selitettävissä olevia asioita hämmästyksissään. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän Alexin taustoista tulee selville. Äidin kuolema on aiheuttanut jonkinasteista loppuun palamista eivätkä masennuslääkkeet auta kaikkeen ahdistukseen. Masennuksesta johtuva paha olo saa helposti etsimään muutosta ja uutta päämäärää elämälle. Elokuvassa nähtävät raivokkaat ratsastuskohtaukset näyttävät, miten nuoren miehen sisältä löytyy valtava määrä adrenaliinia, joka täytyy saada purettua vaikka vain kovaa vauhtia eteenpäin menemällä. Alexin tyttöystävä Lila ei taas käytä huivia tai käyttäydy muutenkaan sillä tavalla kuin me kiihkouskovaisen miellämme. Vanhainkodissa hoitajana työskentelevän naisen viha yhteiskuntaa kohtaan herää siitä, miten se kohtelee vanhimpiaan. Asiakkailleen Lila on pelkkää hymyä, mikä ei elokuvassa vaikuta millään tavalla valheelliselta. Pintapuolisesti tarkasteltuna mitään syitä lähdölle ei siis pitäisi olla. Päivisin käydään töissä ja harrastetaan samoja asioita kuin muutkin nuoret. Oman rakkaan kanssa vietetty aika on ihanaa ja maagista.

Suurin syy lähdön suunnittelulle on yksinkertaisesti tylsistyminen. Alex ja Lila elävät molemmat yhteiskunnassa, jossa yksilöä ja hänen saavutuksiaan painotetaan niin vahvasti, etteivät vielä kehittyvät nuoret enää yksinkertaisesti jaksa mitättömyyttään. Kaikessa pitäisi jatkuvasti olla paras eikä omilla teoilla ole mitään merkitystä, ellei joku muu huomaa niitä. Vaikka radikalisoiduttuaan nuoret painottavat yksinkertaisempia arvoja, ottavat he silti poseerauskuvia sosiaaliseen mediaan ja käyttäytyvät kuin länsimaiset nuoret, vaikka samalla he kuvittelevat toimivansa ylväämmän päämäärän eteen. Radikalismissa heitä siis lähinnä kiehtoo ajatus siitä, että he voivat olla jotain itseään suurempaa: kukaan ei halua olla harmaata massaa, mutta vain harva voi aidosti olla muiden tunnistama suuruus. Keskivaiheilla elokuvaan tuleva Syyriasta palannut terroristiseurannassa oleva Fouad tarjoaa näkökulmaa siihen, miten ihmiset ovat lähteneet taistelemaan täysin väärillä odotuksilla. ”Olin kuin kuka tahansa tavallinen nuori, pelasin Call of Dutyä, luin mangaa ja kuuntelin räppiä”, kertoo Fouad taustoistaan. Mitään näitä tehdessään hän ei kuitenkaan voinut olla muuta kuin kaikki muutkin. Taisteleminen tarjosi mahdollisuuden olla sankari. Tappaminen ei vaan ollutkaan sellaista kuin videopeleissä.

Veteraaninäyttelijä Deneuve vetää show’ta perusvarmalla roolisuorituksellaan, joka houkuttelee varmasti yleisöön myös tavallisista nuorisokuvauksista poikkeavaa yleisöä. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, koska nyt elokuva pystyy kertomaan sanomansa myös Deneuven perässä teatteriin saapuneille vanhemmille sukupolville. Radikalismin syitä pohtiessaan Farewell to the Night onnistuu avaamaan nuorten ajatusmaailmaa ja siihen liittyviä pelkoja, uhkakuvia ja itsensä etsimistä. Syyriaan taistelemaan lähteviä nuoria ei esitetä kylminä tappokoneina, vaan yksinkertaisesti jotain muuta kaipaavina ihmisinä. Aatteessaan he voivat silti olla vankkumattoman päättäväisiä ja samanaikaisesti auttamattoman tietämättömiä siitä, mihin ovat ryhtymässä. Lopussa nähtävä kiinniottotilanne rajalla tuntuu rauhallisuudessaan ja suurten tapahtumien puutteessaan aidolta, mutta läsnä oleva vaaran tuntu tekee siitä äärimmäisen jännittävän. Tämän jälkeen Murielin tilalla manteleita poimimassa nähtävä samanlaisesta tilanteesta palannut ja yhteiskuntaan sopeutunut Fouad kuitenkin osoittaa, että virheistä oppiminen ja anteeksianto ovat mahdollisia. (JM)

Adoration (2019)

Matkattuani joskus takavuosina Espoo Cinéen katsomaan Fabrice Du Welzin ohjaamaa Vinyania (2008) sain huomata sen olleen virhe. Elokuva ei vakuuttanut ja ohjaajan mainio Calvaire (2004) tuntui olevan enää hatara muisto menneestä. Syystäkään en enää antanut Du Welzin uusille elokuville mahdollisuutta. Sivuutin ne täysin, kunnes puolivahingossa innostuin juonikuvauksen perusteella Adorationista, joka on ohjaajan itsenäisen Ardennes-trilogian päätöskuva.

Mielisairaalassa oleva Gloria-tyttö ihastuu paikan työntekijän poikaan, Pauliin. Yhdessä he päättävät paeta, koska ensirakkaus on kaunista ja sitä täytyy vaalia. Naiivi Paul tykkää pelastaa kuoleman partaalla olevia lintuja ja hänen äitisuhteensa on vähintäänkin seksuaalissävyisen häiriintynyt, joskaan tätä ei alleviivata liikaa.

Ilokseni pelkoni perinteisestä Espoo Ciné –tärkkelyksestä osoittautuivat turhiksi. Adoration on aidosti mielenkiintoinen kasvutarina. Oikeastaan parhaiten kuvailtuna matka hulluuden syövereihin. Sen kauniit luontokuvat luovat mieleenpainuvan tasapainon loistavien roolisuoritusten kanssa. Etenkin Glorian roolissa nähtävän Fantine Harduinin suoriutumisessa on aitoutta. Minä kuin myös lapsekas Paul uskomme hänen vainoharhaiset kuvitelmansa. Kauneutta ja melankoliaa yhdistelevä ääniraita on myös elokuvan vahvuuksia. Harmillisesti heikompina hetkinä kuva on liian tumma, eikä siitä tahdo saada selvää. Pimeydellä toki pyritään luomaan vastakaiku Glorian sairaudelle, joka tarinan edetessä vahvistuu ja altistaa näkemään sen rumuuden.

Toisin kuin esimerkiksi Calvairessa, tällä kertaa Du Welzin näkemyksissä ei ole paljonkaan huumoria. Erittäin vakavasti kerrottu tarina on koskettava ja samanaikaisesti erinomainen näkemys ihmismielen hauraudesta. Ensirakkauden huuma saa meidät sekaisin, jolloin suljemme silmämme todellisuudelta. (TP)

Aurora (2019)

Suomalaisen romanttisen komedian kirjossa Miia Tervon Aurora on ilahduttava poikkeus. Rakkauden rasvaprosentin tai Kulman poikien kaltaiset modernit klassikot jättävät melkoisesti toivomisen varaa mitä tulee huumoriin, tunteisiin tai ylipäänsä mihinkään sisältöön, joka ei herätä ihmisen sisällä päättymätöntä apatiaa elämää ja kaikkea sen sisältämää kohtaan. Aurorassa Mimosa Willamon esittämä nimihenkilö seikkailee Pohjois-Suomen toisinaan kaurismäkeläisissä, toisinaan sadunomaisissa maisemissa. Miljöö nostetaan rohkeasti esille ja sitä käytetään onnistuneesti korostamaan tarinan yhteisöllistä luonnetta Auroran ympärillä elävien ihmisten noustessa hetkellisesti yhtä merkittäviin rooleihin kuin päähenkilö itse.

Keskeisin näistä ihmisistä on yksinhuoltajaisä Darian, jonka pakolaishakemuksen kieltävän vastauksen peruminen naittamalla jollekin halukkaalle nousee elokuvan keskeiseksi dilemmaksi (ja sen parhaan komediallisen hetken tarjoajaksi Auroran yrittäessä naittaa häntä kuoleman ovea koputtelevalle mummelille). Elokuvan pohjimmaisen alagenren huomioiden päähenkilöiden välille nousee tietysti romanssi, mutta Tervo onnistuu saavuttamaan läpi elokuvan varsin realistisen ja tarkoituksellisen masentavan tunnelman, joka on omiaan herättämään epäilyksiä siitä, onko Aurora sellainen teos, jossa on romanttiselle komedialle ominainen onnellinen loppu.

Tunnelman alakuloisuuden luomisessa itse Auroran elämäntilanne on omiaan. Isä on niin alkoholisoitunut että joutuu pakkohoitoon. Aurora todistaa olevansa isänsä tytär juomalla itse toisinaan tajunnan menettämiseen asti ja kuittaamalla ongelmansa perinteisellä ”minulla ei ole alkoholiongelmaa, minulla on välillä ongelmia alkoholin kanssa” -lausahduksella. Kliseiseltä kuulostavat lähtökohdat ajetaan jälleen ihastuttavasti realismin linssin lävitse Auroran parhaan ystävän kutsuessa tuota paskapuheeksi. Ihmisten reagoiminen oikeilla tavoilla oikeina hetkinä on suuri osa elokuvan viehätystä ja jälleen hyvä tapa tehdä pesäeroa käytännössä 90% suomalaisista komedioista, jotka on rakennettu toinen toistaan idioottimaisempien sattumien ja niihin hassuilla tavoilla reagoivien koomikkojen avulla.

Aurorasta puhuessa ei myöskään sovi sivuuttaa sen teknisiä ansioita. Arsen Sarkisiantsin kuvaus vaihtelee onnistuneesti masentavien kuppiloiden perisuomalaisista maisemista wesandersonmaisiin talvisiin metsäkuviin. Lau Naun ja Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen säveltämä musiikki on heittämällä vuoden paras kotimainen elokuvasävellys, ja suuri osa Auroran vahvan omanlaisensa tunnelman aikaansaamisessa. Siinä missä Auroran kaltaisen elokuvan päähenkilö voisi helposti olla ns. manic pixie dream girl, Tervon käsikirjoitus ja toteutus tekevät itse elokuvasta manic pixie dream girlin. Se on persoonallinen, viehättävä, hurmaava. (MM)

Fatei and the Sea (2018)

Alina Rudnitskajan ja Sergei Vinokurovin venäläis-suomalais-puolalaisena yhteistyönä tehty dokumentti Fatei and the Sea kuvastaa Japaninmeren saaristossa elävän perheen kamppailua elinkeinonsa säilyttämiseksi. Keskiössä nähdään mereneläviä elannokseen myyvän perheen isä Fatei, joka on huolissaan kuvankauniin luonnon houkuttelemien turistien ja eksoottisia eläinlajeja rikkaiden herkkupöytiin vievien salametsästäjien vaikutuksesta saariston kantokykyyn.

TV-elokuvamaisesti tehdyn dokumentin aihe on kiinnostava, mutta suurin potentiaali hukataan jopa amatöörimäisessä toteutuksessa. Vesillä oltaessa kuvamateriaali tärisee niin pahasti, ettei katsoja pääse nauttimaan upeasta luonnosta ja kauniista vesistöistä. Joskus hahmot rajautuvat pois kuvasta tehden tapahtumien seuraamisesta äärimmäisen vaikeaa. En enää haluaisi koskaan kirjoittaa siitä, miten huono idea yksittäisistä pianosoinnuista koostuva tunnemoskasoundtrack on kohtausten vakavuuden alleviivaamisessa, mutta Fatei and the Sea haluaa väkisinkin tehdä oppikirjaesimerkin mukaiset virheet täydentääkseen teknisten kömmähdysten checklistinsä. Toteutuksen puolivillaisuus on hämmentävää myös siksi, että esimerkiksi ohjaaja Rudnitskaja on todistanut jo vuoden 2011 lyhytelokuvassaan I Will Forget this Day pystyvänsä todella vahvaan ja katsojan ajattelukykyä kunnioittavaan ilmaisuun, kun taas Fatei and the Sea tuntuu lähinnä ensikertalaisen taidonnäytteeltä.

Dokumentin rytmitys ei myöskään kykene tuottamaan sitä, mitä se lupailee. Fatein perhettä selvästi kismittää alueella liikuskelevien ihmisten poukkoilu, mutta elokuvan kuvamateriaali ei mitenkään pysty tuomaan esille turistien tai edes salametsästäjien haitallisuutta ympäristölle. Ainoana todisteena mistään nähdään vierailijoille vihaisena huutavaa miestä. Muu kuvamateriaali on vain satunnaista arkiaskaretta niin mahdollisimman tylsästi esitettynä, ettei katsojalle avaudu, miksi katoava elämäntapa olisi arvokas. En syytä tästä missään nimessä dokumentissa nähtäviä ihmisiä, vaan nimenomaan elokuvantekijöitä, jotka eivät onnistu välittämään katsojalle sitä tietoa, jonka vuoksi he ovat itse mitä todennäköisimmin ylipäänsä päätyneet tekemään koko elokuvan. Valitettavasti aina pelkkä hyvään pyrkiminen ei riitä, vaan joskus se täytyy osata myydä yleisöllekin. (JM)

Piranhas (2019)

Aseen kanssa otetaan selfie ja AK-47:n käyttö opetellaan YouTube-videolta. Elämä on kovaa väkivaltaisessa Napolissa, jossa joukko teinejä tahtoo mafiosoiksi. Vahvasti reilu kymmenen vuoden takaisen Gomorrahin (2008) mieleen tuova Piranhas flirttailee mainiosti rikollisuuden kanssa. Rikoksen tiellä matkaavat teinipojat ihannoivat avoimesti menneen ajan mafiaperheitä. Lähdemateriaalina toiminut Roberto Savianon romaani on hyvin kerrottu tarina.  Ei ole sattumaa, että myös Gomorrah on saman herran kynästä alkunsa saanut elokuva.

Piranhassa pojat ovat poikia, kun huumeet ja väkivallan pelko ovat aina läsnä. Elokuva ei silti lähde mässäilemään verellä ja sitä vuodatetaan harkitusti. Intensiivisesti kuvattu kokonaisuus on enemmän henkilöidensä kasvutarina. Karismaattisia nuorukaisia voisi jopa veratta katu-uskottavuudeltaan Larry Clarkin elokuvien samaistumispintaa huokuneisiin näyttelijöihin. Realistinen vire pysyy lähes koko ajan läsnä ja Napoli kuvataan rumana paikkana, jossa ihmisen arvo on alhainen ja rahan korkea. Ajoittain realistisempi ote kuitenkin herpaantuu, muuttuen toiminnallisemmaksi, joka tekee elokuvasta myös viihdearvollisesti potentiaalisemman massayleisölle.

Suhteellisen perinteisesti tarina myös noudattaa tyypillistä ryysyistä rikkauksiin -kerrontaa, joka näin realistisesti kerrottuna on hyvä juttu. Materian, rahan ja maineen perässä juokseva poikalauma on kuin rajumpi versio omista nuoruusvuosistani Malmin lähiöissä. Hyvän henkilökuvan pääosastaan tekemä leffa olisi jopa voinut olla pidempi. Nyt sen dramaattinen loppuhuipennus tulee kuin tyhjästä, joka jättää janoamaan lisää verenhimoisten kalojen nuoruusvuosien tylyä meininkiä. (TP)

Monos (2019)

Alejandro Landesin Monos alkaa, kun joukko panttivankia vahtivia nuoria sotilaita saa hoidettavakseen lehmän. Yksiköstä vastaava komentaja käskee nuoria pitämään lehmästä huolta, koska sen henki on tärkeämpi kuin sotilaiden. Keskelle ei mitään asemoidut nuoret joutuvatkin kohtaamaan odottamisesta kumpuavan tietämättömyyden, heidän välilleen syntyvät kilpa-asetelmat sekä nuorten elämään vahvasti kuuluvan seksuaalisen jännitteen.

Monos ei ole todenmukainen elokuva sissisodankäynnistä, vaan se on jopa häiriintyneen fyysinen ja intensiivinen matka nuorten sotilaiden pään sisälle. Armoton kehon treenaaminen yhdistyy jatkuvaan toisten kanssa kinasteluun ja harjoitusmielessä käytäviin kamppailulajikohtauksiin. Alkuun vuorilla tai ylängöllä kulkevat tapahtumat etenevät lehmän kuoleman jälkeen viidakkoon, jossa nuoret näyttelijät antavat kaikkensa luonnonvoimia vastaan kamppaillessaan. Roolisuoritusten vaativuus tulee nopeasti esille, kun näyttelijät kulkevat kuohuvan kosken virrassa vailla minkäänlaista kontrollia etenemissuunnastaan. Likaisia kasvolähikuvia ja hektistä leikkausta painottava kuvakerronta kuvastaa sykkien hengittävien nuorten adrenaliinihuippua, jota täydentää intensiivinen ja kohtauksiin erinomaisesti miksattu äänimaailma. Konemaisen pahaenteinen Tetsuon soundtrackia muistuttava pauke saa katsojan pulssin nousemaan samoihin lukemiin kuin elokuvan hahmoilla. Dialogiin nähden todella kovaa pauhaavat äänitehosteet ovat omiaan luomaan nuorten maailmaan häiriintyneen tunnelman.

Juonipuolella edetään sissijoukoista irtautumiseen ja oman yhteiskunnan muodostamiseen. Mitään ei kuitenkaan selitellä sen enempää, vaan nuorten käytös jatkuu turboahdettuna läpi elokuvan. Hahmot tulevat elokuvan aikana tutuiksi, mutta samanaikaisesti katsoja hämmentyy siitä, mitä sotilaita kohtaan oikein pitäisi tuntea. Samaistumisen vuoksi nuoret eivät tunnu pahoilta, mutta jo lapsena tappamaan opetetut sotilaat muistuttavat aina tasaisin väliajoin armottomuudestaan. Aikaisemmassa kohtauksessa arpiaan avannut lapsisotilas saattaa seuraavassa kohtauksessa kylmäverisesti murhata väärään paikkaan eksyneen ohikulkijan. Vastaavasti kuka tahansa sotilaista saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Ruudulla nähtävät kuolemat eivät ole hidastettuja tyylittelyjä, vaan parin sekunnin rykäyksiä, joiden jälkeen hahmon kaari oli siinä. Turhalle muistelulle ei ole sodankäynnissä aikaa eikä elokuvan nuorilla ole minkäänlaista arvoa muistelun kohteena. He vain ovat, tappavat ja kuolevat.

Parhaiten hahmoista nousee esille lopulta joukosta pois haluava 15-vuotias Rambo. Sofia Buenaventuran tulkitsema lapsisotilas esitellään elokuvassa pojaksi, mutta elokuva ei ota tilanteeseen sen enempää kantaa. Kyse voi olla naiseutensa turvallisuussyistä peittävä hahmo tai sitten jotain muuta. Tilanne on koko elokuvan ajan selvästi nähtävissä, mutta siihen ei puututa eikä se liity Monosin tapahtumiin millään tavalla. Androgyynin hahmon käyttäminen alleviivaamattoman aktiivisena toimijana on kekseliäs idea, koska nyt Monosin lähestymistapa on hieman samanlainen kuin festivaalilla nähdyssä 35 Shots of Rumissa. Hahmon teot määrittävät hänet, ei hänen kehonsa.

Hieman yli 100 minuuttia menevät todellisen adrenaliiniryöpyn parissa. Suvantohetket ovat vähissä, jolloin maailman kaoottisuus pitää katsojan otteessaan. Ilahduttavan likainen ja fyysinen elokuva ei kaunistele mitään, mutta sen kuvaama todellisuus ei myöskään yritä tuntua täydellisen aidolta sodankäynniltä. Lopussa ei nivota lankoja yhteen, vaan kaikki jätetään avoimeksi. Katsojalle jääkin elokuvan jälkeen tunne, että hän näki vain pienen väläyksen kaoottisesta kokonaisuudesta. (JM)