Vuoden suurimman suomalaisen elokuvafestivaalin raportointi jatkuu. Tässä osassa käsittelyssä writer’s block, lammasliirumia, matkamuisto, Tehran-tripla ja identiteetin ja brändin häilyvä raja. Tämän raportin osan tekstit kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, ja Tuomas Porttila.

Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.

Sibyl (2019)

Cannesin elokuvafestivaalin pääkilpasarjassa tänä vuonna nähdyssä Sibylissä elokuvan eponyymi päähenkilö jättää psykoterapeutin työnsä jahdatakseen unelmaansa kirjailijana. Huono omatunto alkaa heti kalvaa muita auttamaan tottunutta naista, koska hän kokee jättäneensä häneen luottaneet asiakkaansa pulaan. Writer’s blockin kanssa kamppailevan kirjailijan tarina alkaa saada kiinnostavia käänteitä, kun hänen asiakkaanaan olevan näyttelijän elämästä löytyy juonimateriaalia. Tämän seurauksena Sibyl päättää jatkaa sessioita oma lehmä vahvasti ojassa.

Alkuun hyvin kepeänä itsensä esittävä elokuva saa vakavampia sävyjä, kun Sibylin taustasta paljastuu perhetragediaa ja kamppailua alkoholismin kanssa. Adèle Exarchopoulosin esittämän näyttelijän elämään sekaantumalla Sibyl pääsee keskelle mehukasta kolmiodraamaa, josta kirjaansa ammentamisen sijaan nainen huomaa olevansa yhä lähempänä omaa henkistä hajoamistaan. Takaumina nähtävät oman elämän epäonnistumiset tuntuvat seuraavan naista nyt asiakkaan elämän muodossa. Homma lähtee lapasesta, kun näyttelijä pyytää psykoterapeuttinsa mukaan henkiseksi tueksi oman elokuvansa tekopaikalle, jossa miespääosan esittäjällä on ollut suhdekiemuroita sekä vastanäyttelijänsä että ohjaajansa kanssa. Räjähdysherkkä tilanne suorastaan huutaa henkisen avun tarvetta. Kolmiodraaman osapuolet unohtavat kaiken ammattimaisuutensa keskinäisissä kohtauksissaan, jolloin tekeillä oleva elokuva uhkaa jäädä valmistumatta. Pettämis- ja mustasukkaisuuskiemurat iskevät tilannetta ratkaisemaan saapuneeseen Sibyliin kovaa, koska naisen omasta elämästä löytyy vastaavia tapahtumia, joiden aiheuttaman syyllisyyden hän joutuu nyt kokemaan, vaikka hän luulee jo jättäneensä tapahtumat taakseen.

Vahvasti takaumiin ja hahmojen välillä hyppimiseen nojaava elokuva kompastuu liian monimutkaiseen tarinankerrontaansa. Valtaosa siirtymistä herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Sibylin siirtymä kunnianhimoisesta kirjailijanalusta hermoraunioksi on itsessään ymmärrettävä, mutta tapa, jolla hahmon kehityskaarta avataan, on sekava ja hukkaa punaisen langan useaan otteeseen. Osa hahmoista ei saa läheskään tarpeeksi ruutuaikaa ollakseen merkittäviä, mutta elokuva esittää näihin hahmoihin liittyvät tilanteet päähenkilön kehityksen kannalta oleellisina. Esimerkiksi Sibylin ex-miehen ja lasten tilanteeseen keskitytään hyvin vähän, vaikka heihin liittyy melkeinpä kokonaisen elokuvan verran tapahtumia ja patoumia. Pikaisten takaumien sijaan Sibyl kaipaisi siis reilusti lisää lihaa luidensa ympärille. Kaikki ainekset ovat siis kasassa, mutta alle 100-minuuttinen kesto ei yksinkertaisesti riitä kertomaan päähenkilönsä matkaa. (JM)

Oleg (2019)

Elämä on kovaa Olegille, joka lentää Latviasta Belgiaan työn perässä. Töitä löytyy teurastamolta. Hommat kuitenkin tyssäävät nopeasti, kun hänen kollegansa menettää onnettomuudessa sormensa ja valehtelee Olegin olleen syyllinen tähän. Hätiin rientää puolalaisen järjestäytyneen rikollisuuden edustaja, joka lupaa hyviä töitä. Maksut kuitenkin jäävät saamatta, joka ajaa nimikkohenkilömme hetkien odysseiaan, jossa päädytään muun muassa elitistien taitelijabileiden kautta tuntemattoman naisen sänkyyn.

Vakavasti aiheettaan lähestyvä elokuva on hyvin päähenkilövetoinen ja hyvien roolitöiden summa. Realistinen sävy on nähtävissä koko ajan, vaikka pientä fantasiaa on havaittavissa, kun Oleg alussa tippuu jään alle – Kertoen, kuinka hänen isoäitinsä on lukenut hänelle Raamatun uhrilammastarinaa. Olkoon tämä hukkuminen kylmään veteen yhdessä lammasliirumin kanssa ikään kuin metafora Olegin kärsimyksestä.

Kantaa otetaan myös poliittisesti askarruttaviin kysymyksiin. Keskustelujen aiheet vaihtelevat Brexit-nimisestä kissasta Puolan työttömyyteen – hyvinvointivaltion rakenteesta vierastyöläisten heikkoon asemaan. Tuskin onkaan sattumaa, että elokuvan tapahtumapaikaksi on valittu Euroopan kannalta keskeinen Belgia. Politiikka ei silti ole pääosassa, vaikka se tärkeä aihe onkin. Jännittäväksi ja vimmaiseksi yltyvä elokuva on kuvattu 4:3-kuvasuhteessa, joka itsessään luo pakokauhua ja ahtaan tilan pelkoa. Tiiviisti henkilöidensä iholla pysyttelevä kokonaisuus onnistuu luomaan samaistumispintaa sen ihmiskohtaloihin, jotka aitoudessaan ovat hyvin lähellä totuutta. (TP)

The Souvenir (2019)

The Souvenir vaikuttaa olevan niitä teoksia, jotka joko vakuuttavat syvästi tai jättävät kylmäksi. Ehkä jotkut ovat pettyneet elokuvaan siksi, ettei vähäeleisessä kerronnassa alleviivata tapahtumia, vaan katsojalta vaaditaan hiukan hoksottimia ja keskittymistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Joanna Hoggin tyyliin ei kuulu tunteiden johdattelu helpoimmin mahdollisin keinoin, mutta mikään vaikeatulkintainen teos The Souvenir ei suinkaan ole. Se kuvaa fiktion kautta Hoggin omaa nuoruutta tavalla, joka hiipii vaivihkaa ihon alle. Kyse on varmaankin osittain samastumisesta, mutta merkittävä vaikutus on myös kiehtovan omaleimaisella kerrontatyylillä, joka tekee pienin keinoin suurta elokuvaa. The Souvenir on myös visuaalisesti vangitseva: hempeiden värien hallitsema ja usein etäisyyden hahmoihin säilyttävä kuvallinen ilmaisu viestii, että tässä ollaan nyt jonkin herkän äärellä.

Juonen pintatasolla The Souvenir on melko tavanomainen nuoren naisen kasvutarina. 25-vuotias Julie opiskelee elokuvaohjaajaksi ja asuu vanhempiensa rahoittamana Lontoon varakkaalla Knightsbridgen alueella. Yläluokkaisesta perheestä kotoisin oleva ja suojattua elämää elänyt nöyrä ja kiltti nainen suunnittelee dokumenttielokuvaa työväenluokkaisista pohjoisenglantilaisista, mutta luomistyö ei ota onnistuakseen. Luokka-asemansa tiedostava ja taidetta sen ulkopuolelta tekemään pyrkivä nuori ohjaajanalku alkaa vähitellen ymmärtää, että oma kokemusmaailma voisi olla parempi taiteen lähde kuin jokin sellainen, mistä ei tiedä mitään.

Elämänkokemusta Julielle tarjoaa lopulta rakkaus – kuinkas muutenkaan. Julie tapaa itseään jonkin verran vanhemman Anthonyn, joka on kuin arrogantimpi ja lähes täysin vailla miellyttämään pyrkimistä oleva versio Hugh Grantista. Romanssin alkaminen ja eteneminen kerrotaan eri lailla kuin elokuvissa yleensä: vähitellen suhde syvenee, vaikka suuria ihastumisen tunteita ei ole havaittavissa. Hoggin kerrontatyylissä kohtausten välissä ja hahmojen sisällä tapahtuu asioita, joita ei näytetä tai ainakaan painoteta, vaan jätetään tarkoituksella katsojan itse pääteltäviksi.

Julien naiivius ja elämänkokemuksen puute ovat elokuvan avain. Katsoja tajuaa jo paljon ennen päähenkilöä, että hänen miesystävänsä on valehteleva addikti, ja se on tarkoituskin. Julien esittäjä Honor Swinton Byrne työskenteli improvisoiden, ilman varsinaista käsikirjoitusta, mikä mahdollisti hahmon aidonoloisen yllättyneisyyden asioiden todellisesta laidasta. Swinton Byrnen esittämänä Julien naiivius onkin häkellyttävän aitoa, ja on täysin uskottavaa, että hänen kestää niin kauan ymmärtää ja hyväksyä Anthonyn valheellisuus. Paitsi naiivi, Julie on myös epävarma itsestään, ja antaa siksi kohdella itseään huonosti. Hän jatkaa suhdetta vielä sittenkin, kun Anthony on pettänyt hänen luottamuksensa toistuvasti.

Elokuva suurimpia vahvuuksia on se, että Hogg kuvaa nuorta alter egoaan niin rehellisesti ja tarkkanäköisesti, mutta silti kauniisti ja ymmärtäväisesti. The Souvenirin kohdalla herää tietysti kysymys, onko nuoren naisen kasvutarina tälläkin kertaa kerrottava ongelmallisen ja onnettoman romanssin kautta; taasko neidon pitää menettää viattomuutensa rentun vuoksi. Julien naiiviuden kariseminen kuitenkin mahdollistaa hänen kasvunsa taiteilijaksi, joten elokuvassa on kyse paljon muustakin kuin huonon miehen aiheuttamasta turmeluksesta. Elokuvan nimi viittaa Jean-Honoré Fragonardin rokokoo-maalaukseen, jota Anthony vie Julien museoon katsomaan tapailun alussa. Taulussa nuori nainen kaivertaa nimikirjainta puunrunkoon – ehkä rakkaansa, ehkä omaansa. Ehkäpä Julie varttuessaan ajattelee Anthonya ja suhdettaan tähän matkamuistona nuoruudesta: kipeänä, mutta kasvattavana. (SH)

Tehran: City of Love (2018)

Sarkastissävytteisesti rakkauden kaupungiksi nimetty Tehran on paikka, jossa ikääntynyt bodari ottaa botoxia huuleen, lihava vastaanottovirkailija syö aivan liian paljon jäätelöä ja lakoninen häälaulaja vetää röökiä kuin Kaurismäen elokuvissa konsanaan. Mustan huumorin sävyttämä elokuva nivoutuu näiden kolmen henkilön tarinoiksi. Vastaanottovirkailijan roolissa nähtävä lihava nainen on ärsyttävällä tavalla hyvä. Hänen kasvoistaan paistaa ”hälläväliä”-asenne ja itsekkyys. Vapaa-aikansa hän kuluttaa catfishaamalla asiakkaitaan, syömällä pehmiksiä ja käymällä sinkuille tarkoitetuissa jonkinlaisissa terapiaistunnoissa.

Rakkaus löytää kaikki elokuvan hahmot vähitellen. Bodarin tarina on kaikista alakuloisin, kun hän koettaa pelastaa uraansa valmentamalla nuorta lupausta ja lupautumalla mukaan ranskalaiseen elokuvaan, jonka päätähtenä on Iranissa tuntematon ”Ranskan tunnetuin näyttelijä”, Louis Garrel.

Ikävä kyllä, tarinoiden kiinnostavuus vaihtelee suuresti. Ensiksi tuntuu kuin häälaulajan tarina ei lähtisi millään lentoon, mutta edetessään se muuttuu yhdeksi elokuvan kiinnostavimmista osista. Sen kaurismäkiläisen vähäeleinen kerronta tupakansavuisine keskusteluineen on huumoria karuimmillaan. Onneksi kaikki tarinat ovat ajoittain sentään kiinnostavia ja hahmojen kohtalot aaltoilevat keskenään, nivoutuen isoksi kokonaisuudeksi.

Anekdootiksi tähän soveltuu: Elämä on kuin palapeli. Sen valmistuttua meillä ei ole enää mitään tehtävää. Voimme aloittaa sen alusta, mutta lopputulos on aina sama. Tämän saavat myös huomata elokuvan kolme päähahmoa. (TP)

Searching Eva (2019)

Bloggaavasta feminististä, seksityöläisestä ja huumeidenkäyttäjästä kertova Pia Hellenthalin dokumentti Searching Eva käsittelee oman minän ja internet-brändin välillä poukkoilevaa elämää sekoittaen soppaan naisiin kohdistuvia odotuksia ja mielikuvia. Keskiössä nähdään 24-vuotias Eva Collé, joka esiintyy kameran edessä sekä itsenään että brändinään. Nämä kaksi poikkeavat paikoitellen toisistaan hyvinkin paljon, mutta loppujen lopuksi kumpikin puoli tuntuu aidolta.

Dokumenttia kuljetetaan pitkälti Evaa seuraamalla. Väliin leikataan lainauksia Evan saamista internet-kommenteista. Internetissä nähtävää rakennetun brändin vaikutelmaa tuetaan kuvauksellisilla ja tarkoin harkituilla poseerausotoksilla. Näiden kerrontatapojen yhdistelmä pureutuu siihen, millaista on olla nuori nainen nykymaailmassa. Eva kertoo tienaavansa seksiä myymällä reilusti enemmän kuin tavallisella työllä, joten hän harjoittaa ammattiaan puhtaasti käytännön syistä. Järkiperäisesti toimintaansa avaava Eva onkin jotain täysin päinvastaista kuin hänen asiakkaansa kuvittelevat. Tyhjäpäisen seksiobjektin sijaan vastaan asettuukin blogissaan rakenteellisiin ongelmiin tarttuva feministi, joka kulkee omaa polkuaan. Ruudulla nähtävien positiivisten kommenttien myötä tulee selväksi, miten hän on auttanut myös muita hyväksymään itsensä tai kehonsa. Negatiivisten kommenttien virta taas näyttää, miksi joillekin syntyy paineita ja itseinhoa, kun kaikkien pitäisi olla tietynlaisia eikä omaa persoonaa tai poikkeavaa kehoa saisi tuoda muiden tietoon. Internetissä Eva on siis samanaikaisesti inspiraatio ja paheksunnan kohde – valitettavan yleinen tarina ihmiselle, joka haastaa olemassa olevat rakenteet.

Välillä dokumentissa kuullaan tai nähdään Evan mietteitä naiseudesta. Hän puhuu naisen elämästä lautapelinä, jossa esimerkiksi raskaudesta joutuu ottamaan muutaman askeleen taaksepäin. Naiskuskien myytille taas irvaillaan pyörimällä autolla keskellä tietä. Ilman pohjustusta tulevat tarkat havainnot ovat välillä hauskoja oivalluksia ja välillä taas surullisia kertomuksia maailmasta, jossa elämme. Esimerkiksi päihtyneenä ruokaa miehen asunnosta hakemaan menneen naisen raiskatuksi tuleminen on hänen omaa syytään, koska naisen olisi pitänyt tietää paremmin. Eritoten Evan kotimaa Italia saa kuulla kunniansa machokeskeisyydestään. Yksittäisinä kommentteina tällaiset heitot ovat tehokkaita ja herättävät ajatuksia läpi elokuvan.

Ohjaaja Hellenthal on elokuvaa tehdessään selvästi päässyt lähelle Evaa, koska kaikki tämän käytöksessä tuntuu niin välittömältä. Edes huumeidenkäyttöä ei yritetä peitellä, vaan minäkuvan vahvistamiseksi sitä jopa esitellään. Tällainen avoimuus tukee elokuvaa siinäkin mielessä, että nyt Eva ei ole mitenkään täydellinen esimerkki, vaan samanaikaisesti sekä inspiraatio että epätäydellinen addikti. Eräässä kohtauksessa Eva toteaa jättävänsä itsemurhaviestin – tai lähtevänsä rannalle – tai aloittavansa vallankumouksen. Onko Eva hukassa oleva ihmisraunio, tavallinen nuori vai maailmaa muuttava vapaustaistelija? Oma tulkintamme Evan elämäntavasta määrittää vastauksen kysymykseen. Vastaus on luultavasti kaukana Evan todellisesta minästä. (JM)