Raportimme kolmas osa käy lävitse festareiden dokumenttitarjontaa. Kirjoittajina Jyri Majuri ja Miikka Mononen. Muut osat ovat luettavissa täältä: ensimmäinen, toinen, neljäs, viides.

Festivaaleilla esillä olleista elokuvista on lehdessä aiemmin käsitelty Of Horses and Men, Betoniyö ja Boyhood. Ennakkojutussamme vuorostaan käsiteltiin elokuvia God Help the Girl, Whiplash ja Frank. Erillisinä kritiikkeinä löytyvät Kelly Reichhardtin Night Moves, Paweł Pawlikowskin Ida ja David Michôdin The Rover.

The Punk Singer (2013)

Sini Andersonin dokumentti The Punk Singer kertoo riot grrrl -liikkeen suurimpiin vaikuttajiin kuuluvan ja Bikini Kill -yhtyeen keulakuvan Kathleen Hannan elämästä. Elokuva kertaa nopeasti, miten yhtye ja liike saivat alkunsa ja käsittelee aihettaan haastattelemalla Hannaa itseään sekä hänen lähipiiriään. Bikini Killin ja Hannan myöhäisemmän yhtyeen Le Tigren musiikkia kuullaan myös kiitettävissä määrin, mikä ei sinänsä ole epätavallista musiikkiaiheiselle dokumentille. Loppupuolella kerrotaan myös, miten Hanna vetäytyi omiin oloihinsa muutamaksi vuodeksi sairauden vuoksi, ja miten hän palasi julkisuuteen.

Se, missä The Punk Singer kuitenkin erottuu vaikkapa Ian Kilmisteristä kertovasta Lemmystä, on Hannan musiikin ja tekemisten sanoma. Hannan asenteellisella feminismillä on oikeasti ollut vaikutusta, ja se on ollut tarpeellista. On eri asia katsoa haastatteluja, joissa kerrotaan, miten yhtyeen esiintyminen on saanut naisia vaatimaan oikeuksiaan ja uskaltamaan olla oma itsensä kuin seurata vaikkapa juuri Lemmyä selittämässä, miten on kiva veivata vähän roketirollia samalla, kun juo kaljaa, tai – hyvä luoja – Cheekiä kertomassa häntä varten rakennetun markkinointibrändin mukaisesti kovasta työnteosta.

Leffassa nähtävä kotivideotasoinen arkistomateriaali Hannan yhtyeiden live-esiintymisistä on itsessään hyvin mielenkiintoista seurattavaa, ja se sopii parhaiten kuvastamaan piirien menoa tuolta ajalta, koska esimerkiksi Bikini Killin musiikki on hyvin rujoa ja kaunistelematonta – aivan kuin heikkolaatuinen videomateriaalikin. Hyvä musiikki ja mielenkiintoiset haastattelut saavat katsojan olemaan välittämättä siitä, että dokumentti on elokuvallisesti katseltuna hyvin vaatimaton. Mitään erikoisuuksia ei leikkauksen tai rytmityksen osalta kannata odottaa. Elokuva sisältää tietysti myös joitain fanilasit silmillä heitettyjä ylistyskommentteja Hannasta, mutta samalla se kertoo 90-luvun alun tapahtumista tavalla, joka tempaisee riot grrrl-liikkeestä mitään tietämättömät sekä sitä pidempään seuranneet katsojat mukaansa. Dokumentti avaa aihettaan juuri sopivasti niin, että siitä saa tarpeeksi tietoa asioista ilman, että sen katsominen tuntuu Wikipedia-artikkelin lukemiselta. (JM)

Life May Be (2014)

Oma suhteeni irlantilaiseen elokuvaguru Mark Cousinsiin on aina ollut hieman ongelmallinen. Vahvasti kaanonin ulkopuoliseksi elokuvan rakastajaksi melkeinpä liiallisissa määrin itseään pakottavaksi kriitikoksi hän tuntuu kaikesta huolimatta keskittyvän turhan paljon kaanonin käsittelyyn ja liian vähän siihen, mitä hän todella väittää rakastavansa. Tämän vuoksi esimerkiksi YLE Teemalla pyörinyt dokumenttisarja Elokuvan tarina osoittautui minulle suureksi pettymykseksi.

Cousinsin ja iranilaisen Mania Akbarin yhteistyönä tehty elokuva Life May Be sai alkunsa, kun miehen piti kirjoittaa esittelyteksti Second Runin DVD-julkaisulle Akbarin elokuvasta One. Two. One. Tämän myötä alkaneesta kirjeviestittelystä syntyi lopulta elokuva, jossa Cousins ja Akbari käyvät hieman unenomaista kirjeenvaihtoa kuvitettuna kummankin itse kuvaamalla materiaalilla, joka vaihtelee valokuvista käsivaralla tehtyyn videokuvaan. Tämä tekee elokuvasta hyvin ainutlaatuisen tapauksen R&A:n ohjelmatarjonnassa.

Ohjaajat lukevat vuorotellen kirjeitään, joissa saatetaan käsitellä montaa eri aihealuetta. Elokuva käynnistyy Cousinsin alkuperäisen yhteydenottokirjeen lukemisella, ja siitä eteenpäin nähdään aina vuorotellen kummankin elokuvantekijän vastaus toiselle. Aiheet saattavat hyppiä naisen asemasta ja alastomuudesta joukkomurhiin. Cousinsin lähestymistapa kirjeissään on usein huomattavasti enemmän elokuvan historiaa käyttävä, kun taas Akbarin vastaukset etenevät ikään kuin leijaillen.

Elokuvan räväkin kontrasti nähdään, kun Cousinsin osio etenee karkeasti sanottuna näin: ”Rakas Mania, juon nyt olutta hotellihuoneessani. Ingmar Bergman on ihan kiva. Otan kohta housuni pois. T: Mark”. Tämän jälkeen Akbari kertoo, miten hänen maassaan naisen on täysin mahdotonta olla sinut ruumiinsa kanssa, ja tästä siirrytään juuri sitten joukkomurhiin. Koko keskustelu on niin absurdia seurattavaa, että arvostukseni Cousinsia kohtaan oikeastaan vain nousi. Tämä oli oikeastaan juuri sitä, mitä elokuva kaipasikin, sillä Life May Ben alkukohtaus, jossa Cousins lukee kirjettään staattisen kuvan taustalla, on aivan tappavan tylsää seurattavaa. Eräässä vaiheessa tullut Taksikuski-viittaus taas vain vahvisti ensimmäisessä kappaleessa kuvaamaani ongelmaa miehen tekemisissä.

Lopulta on hyvin vaikeaa sanoa, onko Life May Be hyvä elokuva vai ei. Osa kirjeistä ei jaksa napata mukaansa, mutta osaa taas seuraa mielellään. Staattisten kuvien säestämät kirjeet ovat pääsääntöisesti aina tylsempiä kuin liikkuvan kuvan kanssa luetut, mikä osoittaa elokuvataiteessa juuri liikkeen voimasta. Elokuvan lopussa nähdään pitkähkö Brahmsin musiikin säestämä jakso, jonka tarkoitus on kutsua katsoja elokuvataiteen maagiseen maailmaan. Itselleni tuli tästä sellainen olo, että epäilyttävästi virnuileva Willy Wonka yritti saada minua veneretkelle karkkitunneliinsa. Tällä kertaa minulla ei ollut kultaista lippua – enkä sellaista olisi halunnutkaan. (JM)

The Kingdom of Dreams and Madness (2013)

Studio Ghiblin nykymenosta kertova dokumentti The Kingdom of Dreams and Madness kuvastaa, millaista on työskennellä tämän hetken suosituimpiin kuuluvan animaatiostudion palkkalistoilla. Mami Sunadan elokuvan keskiössä nähdään studion tunnustetuin maestro Hayao Miyazaki. Tämän lisäksi esitellään myös Ghiblin tuottajia ja tavallisia animaattoreita. Ghiblin toinen suuri ohjaaja, Isao Takahata, mainitaan aina välillä, koska häneltäkin oli dokumentin tekoaikaan tulossa uusi, myös R&A:ssa tällä kertaa esitetty, elokuva.

The Kingdom of Dreams and Madness kuvastaa Ghiblin täydellisenä unelmatyöpaikkana. Tinkimätön, mutta silti niin kovin mukava Miyazaki naureskelee työntekijöidensä kanssa, ja kaikilla on kivaa. Samalla mainitaan, että sekä Miyazaki että Takahata tekevät omia elokuviaan, jotka eivät oikein tunnu valmistuvan ajallaan. Dokumentti kuittaa myöhästelyt ja kaikki mahdolliset ongelmat epäilyttävän huolettomasti täsmentämällä ohjaajien tinkimätöntä näkemystä ja vitsailemalla. Ghiblin asema kun on niin vahvasti kiveen hakattu, että he voivat tehdä tällaista kenenkään siitä suuttumatta. Jos ongelmat ovat liian vaikeita selittää, voi aina kuvata studiolla ympäriinsä pyörivää kissaa. Eihän eksentriselle ja mukavalle vanhalle miehelle ja söpölle kissalle voi olla vihainen. Eihän?

Tämä on juuri dokumentin pahin ongelma. Se muuttuu hyvin nopeasti sekä Takahatan Prinsessa Kaguyan tarun että Miyazakin The Wind Risesin markkinointimateriaaliksi. Myöhästelyllä ei ole väliä, koska dokumentti toteaa moneen kertaan, että elokuvat tehdään huolella valmiiksi ja niistä tulee parasta tavaraa koskaan. Kaikki elokuvien tekoon liittyvä materiaali on vain niiden positiivisessa valossa kuvaamista, ja tämän vuoksi kaksituntinen dokumentti tuntuu pahasti ylipitkältä DVD-ekstralta. R&A-näytöksen yleisöön elokuva kuitenkin tuntui purevan lukemattomista naurunpurskahduksista päätellen. Kysynnästä kertoo myös se, että festivaalin kaikki kolme näytöstä varattiin loppuun hyvin nopeasti, mikä johti lisänäytösten järjestämiseen. Elokuvan katsominen ilman Ghibli-fanilaseja on kuitenkin suositeltavaa, vaikka on minunkin pakko myöntää, että dokumentin jälkeen moraalisesta närkästyksestäni huolimatta halusin nähdä molemmat siinä käsitellyt elokuvat. (JM)

Ulvilan murhamysteeri (2014)

Olin autuaan tietämätön Suomessa vuosikaudet mediamyllerryksen kohteena olleesta Ulvilan murhasta astuessani saliin katsomaan Pekka Lehdon uusinta dokumenttia, Ulvilan murhamysteeri. Olen todennäköisesti ainoita näin siunattuja yksilöitä, joten tapauksen tarkka setviminen puolestani lienee hieman turhaa. Mies surmattiin Ulvilassa vuonna 2006, ja tapahtuman oikeuskäsittely ja -selvittely on yhä käynnissä, pääepäiltynä miehen vaimo, perheenäiti Anneli Auer.

Lehto on kuvannut tapahtumien kulkua näennäisesti melkein alusta lähtien, ja kameran eteen on tallentunut jotain varsin harvinaista. Oli Auer syyllinen tai ei (elokuva menee syyttömyyden puolelle, muttei totea asiasta mitään varmuudella), elokuvallaan Lehto tekee hyvin selväksi, että tapahtui kahdeksan vuotta sitten mitä tahansa, sen jälkeen tapahtuneet asiat ovat vielä pöyristyttävämpiä ja järkyttävämpiä. Uutta tietoa elokuva ei erityisemmin tarjoa, mutta tapahtumien todistaminen erittäin tiiviissä 82 minuutin paketissa tekee niistä helposti käsitettäviä kauheuksia.

Formaatti on ilahduttavasti tavallaan jopa toiminnallinen. Toistetut tyylillä uudelleenluodut kohtaukset murhayön tapahtumista rytmittävät ihmisten nopeaa kävelyä sisään ja ulos parkkihalleista, vankiloista ja oikeussaleista. Arkistomateriaalina nähdään poliisien alati huononevia yrityksiä kiivetä sisään ikkunoista ja Auerin lasten (joiden kasvot on pikselöity ja äänet muutettu) haastatteluja. Puhuvia päitä toki on erinäisten tutkinnanjohtajien, syyttäjien, puolustajien ja Auerin itsensä muodossa, mutta kevyesti heiluva kamera tuntuu pitävän tapahtumat liikkeessä.

Lehto tuo etunenässä näiden haastattelujen kautta esille kaksi olennaista kysymystä: Miksi poliisit ovat niin perseestä ja miksi Suomen oikeusjärjestelmän huipulla on sinne täysin kuulumattomia pellejä? Poliisien tapauksen esitutkinnassa sotketaan heti alkuminuuteilla rikospaikkaa, ja lopulta pakotetaan rikokselle pääepäilty äidistä kun muita ei sattumalta ole, vaikkei nyt olekaan mitään varsinaisia todisteita asiasta. Useiden kuulustelujen jälkeen sekavalta Auerilta saadaan tunnustus, jossa hän sanoo, että hän ehkä riiteli miehensä kanssa. Poliisin epätoivo saavuttaa tragikoomiset mittasuhteet kun murhaajaa etsitään selvännäkijöiden kanssa. Tutkinnanjohtaja näyttää brittilän The Officen nolostuneelta Ricky Gervaisilta asian todetessaan.

Toinen kysymys nousee pitkälti oikeusjutun syyttäjän haastattelujen, sekä oikeusjuttujen päätösten yhteydessä. Syyttäjä toteaa mm. että epäilee Aueria pääasiassa siksi, että hän ei itkenyt pari vuotta surman jälkeen puhuessaan asiasta lapselleen. Ei ole normaalia tämä ei. Yksi tapahtumaan kytkeytyvistä oikeusjutuista päättyy siten, että Auer todetaan syylliseksi, koska hänen lapsillaan on ollut arpia, jollaisia lapsilla yleensä on, mutta yksi niistä on ollut ylösalaisin oleva risti. Niin. Muitakin epäkohtia on sellainen litania, että usko Suomen oikeusjärjestelmään hiipuu aika hemmetin äkkiä Ulvilan murhamysteerin viimeisen puolituntisen mennessä menojaan. Tapahtui tapauksessa lopulta miten tahansa, on ilahduttavaa, että tällainen historiallinen dokumentti tästä noitavainosta on olemassa jo nyt. Elokuvan nimi ilmestyy alussa ohuen sinisen viivan takaa ruudulle. Vertaus on kieltämättä osuva, vaikka tuntuu ilmestyessään pömpöösiltä. (MM)

Virunga (2014)

Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitsevasta Virungan kansallispuistosta kertova dokumentti alkaa kertomuksena siellä asuvista erittäin uhanalaisista vuoristogorilloista. Alue on UNESCO:n maailmanperintökohde, ja kaikkien lakien ja periaatteiden mukaan sen tulisi pysyä luonnontilassa. Alueen alla on myös suunnattomia määriä öljyä, johon suuryritykset haluavat päästä käsiksi. Tämän vuoksi kansallispuistossa koetaan paljon salametsästystä, joka vaikuttaisi olevan yritysten itsensä tilaamaa. Jos kaikki uhanalaiset eläimet on tapettu, ei alueella ole mitään suojeltavaa ja se täytyy antaa riistettäväksi.

Hetken aikaa gorillojen kanssa puuhasteltuaan elokuva kuitenkin paljastaa todellisen muotonsa. Se ei tietenkään sano, että gorillat ovat täysin mitättömiä, mutta se siirtyy kuvaamaan juuri isojen yritysten pyrkimyksiä raiskata alue oman tuottonsa maksimoimiseksi. Tämä on erittäin tervetullut käänne, koska Virunga tuntuisi hieman tekopyhältä, jos se olisi huolissaan vain gorilloista. Mukaan saadaan esimerkiksi öljy-yhtiö SOCO:n palkkalistoilla pyörineitä ihmisiä salaa kuvannut freenlancer-journalisti, jonka kuvaama, elokuvassa nähtävä, videomateriaali on hyvin kylmäävää katsottavaa. SOCO:n työntekijät kertovat, miten he ovat maksaneet kapinallisille alueen valloittamisesta, ja miten he kyllä saavat haluamansa vaikka pakottamalla. Tässä vaiheessa gorillat muuttuvat symboliksi. Virungan täytyy pysyä suojeltuna kansallispuistona, koska se oli elokuvan tekohetkellä vielä niitä harvoja alueita, joissa länsimaalaiset suuryhtiöt eivät ole saaneet tehdä mitä huvittaa.

Toteutukseltaan Virunga muistuttaa paikoitellen jopa Hollywood-fiktiota. Kun lopussa M23-kapinallisryhmä hyökkää kansallispuistoon ja valloittaa sen, on puistonvartijoiden valmistautuminen tilanteeseen kuvattu kuin Aragornin taistelumonologit Kuninkaan paluussa. Tätä täydennetään tilanteen vakavuutta alleviivaavalla mahtipontisella surumusiikilla. Ratkaisu osoittaa, että ohjaajalla olisi rahkeita myös fiktion parissa, mutta dokumentissa tällainen tyylittely tuntuu halvalta yritykseltä napata katsoja mukaansa, koska elokuvan aikaisempi haastattelu- ja salakuvamateriaali on jo sen tehnyt. Parhaimmillaan Virunga on jopa järkyttävää katsottavaa, kun kapinallisjohtajat periaatteessa kertovat SOCO:n tilanneen heiltä murhia pientä prosenttiosuutta vastaan. Lopun tapahtumat ovat itsessään hyvin masentavia, koska ne kertovat, että mikään ei ole saavuttamattomissa, kunhan omatunto puuttuu ja pätäkkää löytyy. Harmittavasti tapahtumat on vain editoitu liian tyylitellysti, jolloin niiden todenmukaisuuden rupeaa kyseenalaistamaan.

Elokuva esitettiin yhteistyössä WWF:n kanssa. Ennen elokuvaa kuultiin pienimuotoinen alustus, jossa WWF:n edustaja esitteli tilannetta. Leffan loputtua järjestettiin keskustelutilaisuus. Alustuksessa WWF:n edustaja kertoi, miten Virunga on WWF:ssä todellinen sydämen asia. Tämän jälkeen hän kertoi, miten yleisö tulee kohta näkemään ”varmasti loistavan elokuvan”, ja ilmoitti sen jälkeen, ettei ole sitä itse katsonut. Koska edustaja ei ollut viitsinyt edes katsoa esitettävää elokuvaa alustustaan varten, en minäkään viitsinyt jäädä seuraamaan keskustelutilaisuutta. Jonkinlainen valmistautuminen näytökseen olisi ollut WWF:n puolelta suotavaa, ehkä jopa …ammattimaista. (JM)

We Come as Friends (2014)

Suhteellisen nuoren Etelä-Sudanin valtion tilanteesta kertova We Come as Friends osoittaa, että siirtomaavalta ei ole kadonnut Afrikasta mihinkään – se on vain muuttanut muotoaan. Pääasiassa kristillisessä etelässä valtiovalta on hyvin USA-myönteistä. Suuria suunnitelmia maan elintason parantamiseksi länsimaalaisella rahalla tehdään jatkuvasti.

Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että luonnonvaroja pullollaan olevat maa-alueet annetaan ilmaiseksi vuokralle suuryrityksille, joilla on täysi oikeus hyödyntää maasta löytyviä materiaaleja niin paljon kuin huvittaa vaikkapa seuraavien 60 vuoden ajan. Suunnitelmatasolla tämä hyödyttää kaikkia, koska maasta ei luovuta, mutta sinne saadaan isolla rahalla elintasoa parantavia ja työpaikkoja luovia yrityksiä, jotka takaavat paremman elämän. Tosiasiassa tämä tarkoittaa sitä, että suuryritysten tarvitsee huolehtia maasta vain sen verran, että he saavat sen nyhdettyä kuiviin. Joskus maapalstat vuokraa suoraan valtio itse, joskus paikalliset maanviljelijät eivät tajua, mihin he oikein nimimerkkinsä rustaavatkaan. Heillä ei tämän jälkeen tietenkään ole oikeutta edes itsensä elättämiseen. Kumma juttu, että lakimiesarmeija voittaa yksinäisen maanviljelijän oikeustaistossa.

Julmasta hyväksikäytöstä kertova dokumentti toimii erinomaisesti yhdessä aikaisemmin käsitellyn Virungan kanssa. Toisin kuin Virunga, We Come as Friends etenee hyvin pelkistetysti. Siinä haastatellaan paikallisia ja kuvataan suuryritysten sekä esimerkiksi kristinuskoa levittävien teksasilaisten tekemisiä ilman turhia tyylittelyjä. Esitystapa on huomattavasti mukaansatempaavampi kuin Virungan loppupuolen taistelupuheet. Täysin ihmeissään ja peloissaan olevat asukkaat tuovat kertomuksillaan tapahtumat niin lähelle katsojaa, että niiden jälkeen nähtävät resurssien suoranaiset varastamiset ja vähäosaisten väkisinkäännytys kristinuskoon tuntuvat lähinnä kuvottavilta. Festivaalin yksi toimivimmista ratkaisuista oli, että yksi We Come as Friendsin näytöksistä alkoi juuri Virungan näytöksen jälkeen, koska elokuvat tukevat toisiaan todella hyvin double billinä. Niiden jälkeen kannattaa kuitenkin varautua vihaamaan ympäröivää maailmaa entistä enemmän. (JM)