Vuonna 2015 käynnistetty Pori Film Festival pääsi jälleen ihastuttamaan porilaista elokuvakansaa koronavuoden synkkyyden keskellä. 25.11-29.11 järjestetty elokuvajuhla sisälsi pitkien ja lyhyiden elokuvien lisäksi installaatioita entisen tavaratalo Anttilan tiloissa sekä musiikkinäytöksiä. Laadukkaasti ja rajatusti valikoidusta pitkien elokuvien tarjonnasta Laajakuva tuo lukijoilleen legendaarisen dokumenttielokuvan, kokeellisen tuulahduksen Suomesta ja Jóhann Jóhannssonin mykistävän vision.
Koyaanisqatsi (1982)
Elokuva alkaa Philip Glassin tuomiopäivän uruilla. Tummanpunainen nimi Koyaanisqatsi valuu ruudulle hitaasti verivanana. Kiveen tehdyt seinämaalaukset muuttuvat räjähdyksiksi, koskemattomat luontomaisemat karuksi teollisuudeksi. Hullua on elämä.
Hetkinen, lähestymmekö elokuvaa ihan väärästä kulmasta? Koyaanisqatsi kun vasta päättyessään avaa tunnuskappaleessakin toistetun sanan merkityksen – hopi-intiaanien kielellä se tarkoittaa hullua, tasapainotonta tai sijoiltaan mennyttä elämää. Festivaaliyleisölle kuitenkin tämä selvisi viimeistään ennen näytöksen alkua tehdyssä alustuksessa. Elokuvaa vielä markkinoidaan usein Life Out of Balance -lisänimen avustuksella, mikä saattaa viedä oman palasensa pois ohjaaja Godfrey Reggion visiosta. Reggio itse on ollut vastahakoinen määrittelemään minkäänlaista yksittäistä tulkintaa elokuvalle. Kun katsoja tiedostaa nimen merkityksen etukäteen muuten pelkkää kuvaa ja musiikkia hyödyntävässä elokuvassa, on väistämätöntä, että ajatukset peilautuvat koko kokemuksen ajan juuri sanan tuomaan ideaan.
Reggio keskittyy aluksi asettamaan vastakkain luonnon ja ihmisen teollisen kehityksen välisen suhteen. Jylisevät koneet verrattuna kauniisiin näkymiin näyttäytyvät komeudestaan huolimatta ”sijoiltaan menneen elämän” näkökulmasta hieman huvittavilta, jopa naiivilta. Ikään kuin ihminen aina sisimmissään haaveilisi paluusta puhtaaseen ja pyhään luonnontilaan, jota filosofi Rousseau kuvaili todelliseksi vapaudeksi. On haastavaa, ellei jopa järjetöntä pohtia, mikä oikeasti on modernille ihmiselle ja yhteiskunnalle luonnollista tai luonnotonta. Ihmiskunnan kehitys on väistämätöntä suuntaan tai toiseen, enkä usko kenenkään hallitsevan oikeuksia ilmiön luonnollisuuden arvioimiselle.
Lyhyt osio, jossa Reggio näyttää sotakoneiston paljouden atomipommeilla höystettynä on toki kylmäävä. Kameran hidas lähentyminen rauhassa makaavaan pommiin on yksi elokuvan vaikuttavimmista hetkistä. Tasapainoton, hullu elämä; mutta ihmisen veristä historiaa katsoessa voi huomata, että samoissa uomissa se on kuin aina ennenkin. Väitän, että kivikauden luonnonlapsi olisi enemmän kuin mielellään tiputtanut atomipommin vihollisheimon uhan poistamiseksi.
Kuvastossa on enemmän osuvuutta, kun sanan unohtaa hetkeksi ja keskittyy ihmisen oikeuteen muovata luontoa. ”Mikä oikeus ihmisellä on muokata maailmaa mielensä mukaan” on aiheellinen ja usein toistettu kysymys. Erityisen kiinnostavammaksi ajatus muodostuu, kun Reggio ja kuvaaja Ron Fricke päätyvät dokumentoimaan epäonnistunutta urbaaniasutusta ja tyhjien rakennuksien purkamista. Kuinka monta kertaa maapalloa voi tuhota luodakseen jotain uutta, jos sama sykli vain jatkuu? Olennaista ei olekaan miettiä muokkaako ihminen aina ympäristöään, vaan millä tavoin sen voi tehdä oikein.
Koyaanisqatsi iskee parhaiten maaliin kuvatessaan suurkaupungin murskaavan nopeaa liikettä, ihmisten ja autojen kulkua. Lukemattomien kehojen liikehdintä ja ainainen kiire korkeiden muurien ympäröimänä. Ovatko ihmiset terveitä, onnellisia? Tämä kysymys onnistutaan esittämään ymmärrettävästi ja ymmärtäväisesti ilman toiston tai saarnan tuntua, kuin hetkessä ohi menevänä ajatuksena. Ehkä siksi se jääkin niin hyvin mieleen.
Loppupuolen pitkässä montaasissa esitellään yhteiskunnan koneellistumista ja erilaisten laitteiden tai koneiden kasvavaa määrää. On mielenkiintoista nähdä yhtenä jatkumona, kuinka laajasti ihminen on luonut lisälaitteita omien rajojensa rikkojiksi. Tietokoneet, ruoan prosessointi ja tuhansien autojen vilinä vain nopeina valojuovina. Näitä kuvia katsoja ehtii pureksia vähän liiaksikin, ja ajatukset palautuvat elokuvan nimeen. Mitä Reggio todella on kuvannut? 1970-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa, sen ajan arkea, luontoa ja teollisuutta. Loppupäätelmä on päivänselvä: ei elokuva voi kokonaisuutena mitenkään olla koyaanisqatsi, vaan qatsi – elämää.
Sibelius-jatkumo (2019)
Oman jatkumonsa ihmiselämän pyörteisiin luo Aarni Vaarnamon monikielinen esseefantasia Sibelius-jatkumo. Elokuvassa lentäjäharjoittelija Ainon yksinkertaiselta vaikuttava tehtävä muuttuu hetkessä pohdinnaksi ihmisen todellisesta sisimmästä ja globalisaation mullistamasta nyky-yhteiskunnasta.
Kuvataideakatemian päätöstyönä taituroitu sillisalaatti tuntuu yllättävän harkitulta kaikessa päättömyydessään. Näen elokuvan ytimenä tai illuusiona siitä Jean-Luc Godardille ominaisen essee-elokuvan, jossa teemoja käsitellään pitkien puheiden tai keskusteluiden kautta. Godardin taituruudelle yhdistellä loputonta kerrontaa ja kuvamateriaalia samalla naureskellaan sekä tehdään kunniaa. Sekin vaatii silmää, että Vaarnamo on onnistunut luomaan hahmojen ajoittaisista jaaritteluhetkistä sekä kiinnostavia että ärsyttäviä.
Jätän tarkoituksella filosofisten kysymysten käsittelyn sikseen, sillä niistä ei muodostunut katselun kannalta täysin olennaisia. Enemmän Sibelius-jatkumo sai tuntemaan elokuvien monimuotoisuuden ja luovuuden energian. Pohdinnat olivat vain oma mausteensa taiteen absurdissa juhlassa. Essee-elokuvien lisäksi tunsin kokemuksen aikana palasen Tarkovskin Solariksen tyyneyttä, hitusen Last and First Menin ihmismäistä valtavuutta ja Spede Pasasen haamun läsnäolon. Jos tästä kaikesta saa edes jollaisen tasolla toimivan paketin aikaiseksi, niin se on hatunnoston arvoinen suoritus.
Käsiteltyjä teemoja ei muutenkaan oikein viitsitä nitoa lopussa yhteen – ja miksi niin tehtäisi, eihän tämä oikeasti ole essee-elokuva, vaan Uuno Turhapuro puhuu globalisaatiosta. Ohjaajaa ei tunnu kiinnostavan genremääritelmät, ja Sibelius-jatkumo pakeneekin niitä taidokkaasti. Katsojille ei tarjota lopullista katarsista tai kuilun pohjaa, ei johtopäätöksiä, ei suuria vastauksia. Yhden kirkkaan viestin tunsin silti kuiskauksena korvaani:“Elokuva on helvetin hieno taiteenmuoto.”
Kokonaisuudesta jää jotain muutakin uupumaan – jonkinlainen viimeinen kulma, joka pyörittäisi katsojilta sukat jalasta. Lopputulos voisi olla hiotumpi, vielä tarkemmin suunniteltu ja johdonmukaisempi. Armoa suotanee silti antaa, sillä Sibelius-jatkumo kudottiin yhteen käytännössä nollabudjetin voimin; muun muassa kameramies on oma hahmonsa elokuvassa. Vaarnamon raikas ja sympaattinen teos puhdistaa joka tapauksessa Suomen elokuvakentän ummehtunutta ilmapiiriä ansiokkaasti. Sibelius-jatkumon tyyppisiä pelkäämättömiä ja heittäytyviä elokuvia tarvitsemme tässä maassa vielä runsaasti enemmän.
Last and First Men (2020)
Matkamme päättyy vasta miljoonien vuosien päästä. Olaf Stapledonin scifi-klassikkoon perustuva elokuva Last and First Men jäi edesmenneen islantilaissäveltäjä Jóhann Jóhannssonin ainoaksi ohjaustyöksi. Kesken jääneen editointiprosessin saattoivat loppuun Jóhannssonin yhteistyökumppanit ja hänen kanssaan työskennellyt israelilainen säveltäjä Yair Elazar Glotman. Elokuvan traaginen tausta jättää oman jälkensä teokseen, joka on kuin menneiden ja tulevien ihmisten hautausmaa.
Mustavalkofilmi omaksuu surullisten, jylhien monumenttien sielun. Viimeiset, “hyperevoluution” kokeneet ihmiset ovat kuolemassa, ja Tilda Swintonin ääni käy kertojana läpi ihmiselämän kaarta katsojaa puhutellen. Last and First Men on valtavan inhimillinen elokuva, vaikka kamera kuvaa lähes yksinomaan entisen Jugoslavian alueella sijaitsevia brutalistisia sodan muistomerkkejä. Jóhannsson saa musiikillaan ja Swintonin kerronnalla mystiset objektit laulamaan. Teos on kolmikosta ehdottomasti väkevin, sillä monumentit säteilevät elokuvassa vahvasti elämää ja kuolemaa ilman ainuttakaan ihmistä.
Elämä saa uudet mittasuhteet. Aika menettää merkityksensä, kun sinulle puhuu ihmisääni parin miljardin vuoden etäisyydellä. Ihmiselämän pituus on kasvanut, vuosien kulku hidastunut ja elämisen merkitys unohtunut. Sukupuutto tuntuu väistämättömältä. Varoitus, avunhuuto ja muistutus tulevaisuudesta. Muistutus mistä? Elokuva ei ole tie synkkyyteen, vaan hyväksyntään. Vaikka ihmisen teot ovat vain pieniä pisaroita äärettömyydessä, se ei tarkoita niiden olevan merkityksettömiä. Elämä on huuto, joka kaikuu vielä Jupiterinkin pinnalla.
Ensimmäiset ja viimeiset ihmiset. Viimeiset ja ensimmäiset. Aurinko syö lopulta koko aurinkokunnan, eikä varmaa tuhoa ehdi enää paeta. Jokaisen elävän olennon täytyy hyväksyä oman elonsa rajallisuus. Kuolemaan ei tarvitse tyytyä, eikä se merkitse luovuttamista, mutta elämää ei ole ilman alkua tai loppua. Kaikki tarinat alkavat ja päättyvät; joskus liian aikaisin. Epätoivoon ei kannata vaipua, kun emme voi muuta tehdä kuin elää.
Tunnen halua kysyä samoja asioita, kuin Heikki Salo lapsuuden sankariltaan. “Näetkö laukausten juovat kun ne maailmaa rikki neuloo? Ja ihmiset häpeilee viattomuttaan.” Ja viimeiset ihmiset kysyvätkin meiltä:“Menneisyyden lapset, miltä maapallo näyttää? Muistatteko elää elämäänne täysillä?”