Jyväskyläläisten historianopiskelijoiden underground-piireistä 2004 kummunnutta ja vuosittain järjestettyä Spaghettipäivää vietettiin ensimmäistä kertaa isommassa mittakaavassa (eli julkisesti) Runebergin päivän alla kukon vuonna 2017. Perinteitä noudattaen ohjelmaansa viisi italolänkkäriä kera pastatarjoilun kätkeneen tapahtuman lokaationa oli Hellsingin Pitkänsillan eteläpuolella nököttävä WHS Teatteri Union. Arsenaali oli kehittynyt alkutaipaleen videonauhurista ehtaan 35 millin filmiprojektoriin. Esitettävänä ollut materiaali puolestaan koostui KAVI:n alkuperäisistä suomikopioista, joita ei aiemmin oltu arkiston toimesta esitetty.
Pitkän historian ohella c-oikeudet ja kohtuullisen hintatason omaava esityspaikka oli itselleni uusi tuttavuus. Pienpanimotuotteiden sekä italialaisen pullo-birran kaupittelun ja niin vanhojen seksielokuvien julisteilla kuin mainoskuvilla tapetoitujen vessojen (tiloissa pyöri vuosina 1988–2000 aihealueeseen erikoistunut teatteri New York) myötävaikutuksella fiilikseksi nousi nopeasti eräs pääkaupunkiseudun kotoisimmista elävän kuvan tarjoajista. Tapahtuman aikahaarukka reissasi lauantain alkuiltapäivästä vuorokauden vaihteeseen saakka. Parhaimmillaan liki täynnä olleen salin hengitysilmaa olisi näinä tiiviimpinä hetkinä pystynyt leikkaamaan viidakkoveitsellä. Tämä piskuinen raportintynkäni olkoot todistus siitä, mitä tuona nollakelistä kärsineen viikonloppupäivän aikana todella tapahtui. Esittämiäni faktoja lainailen suurimmalti osin jaossa olleesta esitevihkosesta, himpun verran myös Peter Bondanellan Italialainen elokuva -teoksesta.
Filmeistä ensimmäisenä nähtiin aiemmin muun muassa Totò-komedioita käsikirjoittaneen Giovanni Grimaldin Coltin varjossa (All’ombra di una colt). 1965 eli reilu vuosi Sergio Leonen Kourallinen dollareita -tiennäyttäjän jälkeensä jättämässä tomupilvessä ensi-iltansa saanut filmi lukeutuu eittämättä erääksi pelkän kultakautensa (1963–73) aikana yli 400 nimikettä poikineen genren esiteoksista (ennen Leonen pioneerityötä Cinecittàn studioilla oli ehditty tuottaa noin 25 genren pätkää). Ironista kyllä juuri Grimaldinin filmi sai loppuvuodesta 1966 kunnian olla ensimmäinen Finlandian valkokankailla nähty italialaisen ohjaama spagu – vaivaista viikkoa ennen dollaritrilogiaa jatkaneen elokuvan Vain muutaman dollarin tähden Suomen kantaesitystä.
Coltin varjossa on niin ikään hyvin perinteisiä lännenteemoja sisälleen kätkevä leffa. Yksinkertaisessa juonessa preerialla ratsastavan tappajakaksikon nuorempi osapuoli loukkaa seniorin ylpeyttä et muuta mielenmaisemaa karkaamalla saamastaan varoituksesta huolimatta ukon tyttären kanssa. Syrjäiseen pikkukaupunkiin asettuneen pariskunnan jalona tavoitteena olisi mennä naimisiin, perustaa perhe ja hankkia pieni tilkku maata viljeltäväkseen. Kapuloita rattaisiin pistävät paitsi kylänpahasta terroriottein hallitseva pankki myös tytön kostoretkelle lähtenyt isä.
Leffa toki hakee vasta Leonen universumin vakiinnuttamaa tyyliä, mutta tästä huolimatta tuttuja tehokeinoja, kuten tunnelmaa virittävää värikästä introa ja haikeasti näppäiltyjä kielisoittimen sävelmiä on jo mukana. Tematiikka lähentelee uuden maailman irtaantumista vanhasta ja jälkimmäisen suhdetta muutokseen. Tämä tulee parhaiten esille kieroutuneen kunniakäsitteen kautta: faijan on kasvonsa säilyttääkseen ammuttava sulhaskanditaattinsa, mutta yhdessä pankkiireja vastaan käydyn taistelun myötä tyytyy lopulta vain hakkaamaan vävynsä ja poistumaan paikalta. Naisen asema spagettiwesternin maailmassa tulee selväksi jo tästä omistussuhteen vaihtumisesta ja jatkuu sankarilta rukkaset saaneen tummaverikön käärmeilyllä sekä (genren ärsyttäväksi vakiokalustoksi muotoutuneen) ikälopun juoppopapan gimmalle laukomalla rauhoittelulla: ”Olen liian vanha tehdäkseni sinulle pahaa.” Lännen erämaat ja asutuskeskukset ovat miehisten miesten valtakuntaa, jossa vastakkainen sukupuoli on riippuvainen joko revolverisankarien suomasta suojelusta tai kaivattujen feminiinisten kykyjensä mahdollistamasta juonittelusta.
80 minuutin pituudessaan sopivan mittainen Coltin varjossa on elokuvahistoriallisen kontekstinsa lisäksi myös kaanonin perustekeleenä sopiva aloitus maratonille. Vaikkei elokuva elämää suurempia tarjoa, on sen loputon pyssyttely, kapakkatappeleminen ja viskin kittaaminen mitä mainiointa lämmittelyä ja tiivistää passelisti sen, mistä genren periaatteissa on kysymys. Ehkä oli vain hyvä ettei WHS Teatteri tarjoillut väkevämpiä mallasjuomia: mikäli paikalta yhtään useampi itseni kaltaisissa määrin saluunoiden vakiojuomaan erikoistuneen hampaan kolotusta potenut löytyi, menonkin olisi voinut profetioida nousevan suht’ villiksi.
Äkäisehkösti Coltin varjossa päättymisen jälkeen alkaneen, alunperin 70-milliselle kuvatun ja Mosfilmin päätuottaman Meksiko liekeissä (Krasnye kolokola, film pervyy – Meksika v ogne) -teoksen käynnisti Spaghettipäivää varten syksyn 2016 Night Visions -festivaaleilla tallennettu Franco Neron videohaastattelu. Hieman jo alitajunnan unohduksiin painuneen välähdyksen aikana Nero ehti hehkuttamaan elokuvan ohjannutta Oscar-voittaja Sergei Bondartšukia ja höpisemään jotain vastanäyttelijästään Ursula Andrsessista.
Kremlin muurista viimeisen leposijansa saaneen jenkkijournalisti John Reedin kirjoituksiin perustuva Meksiko liekeissä on itseasiassa ensimmäinen puolisko Bondartšukin mammuttimaisesta Punaiset kellot -spektaakkelista, jonka jälkiosa Näin uuden maailman synnyn sijoittuu puolestaan Venäjän melskeisiin. Vuonna 1982 ulostettu ja pääosin neuvostoliittolaisena tuotantona syntynyt kuvaus Yhdysvaltojen etelänaapurin vallankumouksesta on italialaisesta osarahoituksestaan ja supertähdestään huolimatta kaikkea muuta kuin spagettiwestern sanan perinteisessä mielessä.
Leonemaisen tarkkojen kuvien sijaan laajat joukkokohtaukset ja kollektiivinen kameran edessä hilluminen hallitsevat visuaalista ilmettä, mitä nyt muutamat lähärit Reedinä nähtävän Franco Neron ja Pancho Villaa tulkitsevan Jorge Reynoson kasvoista on talteen napattu. Neron rooli poikkeaa rutkasti aihealueen teoksissa aiemmin nähdystä, vallankumouksen siivellä ratsastavasta narsistista: hän on valmis uhraamaan niin henkensä kuin Andressin esittämän italiattaren tarjoaman romanssin oikeudenmukaisuuden alttarille. Muutoinkin filmi sisältää hyvin vahvaa propagandaa. Tässä itsessään ei lähtökohtaisesti ole mitään väärää – tuputtaahan esimerkiksi Hollywoodin unelmatehdaskin jatkuvalla syötöllä omaa versiotaan ideaalielämästä. Ongelmaksi sen sijaan koin taidolla kätketylle ja viestiään alitajuntaan säteilevälle esitystavalle kintaalla viittaavan tavan sanoman hokemiseen sekä alleviivaamiseen, mikä sai oloni tuntumaan vähintäänkin vaivaantuneelta ja yksinkertaistetulta.
Lopulta korean suurteoksen isoimmaksi probleemaksi nousee yksinkertaisesti sen tylsyys. Vaikkei teknistä moitteen sijaa löydy, ilmeisesti leikkauksen ansiosta sangen hämärästi Euroopan kaupunkien ja Meksikon maaseudun välillä sukkuloivan ja lopulta sorrettujen vuoksi pelkonsa voittavan Reedin 130-minuuttinen tarina ei pysy haukotusvapaana. Paatoksellisen filkan onnistuu petrata loppupuolella erittäin kauniilla, kynttilämeren ympäröimiä vainajia esittävällä kuvalla ja kohtauksella, jossa marttyyrit nousevat symbolisesti kuolleista: vaikka nämä ihmiset menettivät henkensä, mahdollisti heidän uhrauksensa paremman elämän tuleville sukupolville (t: El Chapo). Vekkuleinpana puolena kuriositeetistä mieleen jää eräässä kabinetissa homehtuva Karl Marx -klooni. Warren Beattyn versio John Reedin edesottamuksista, Punaiset, näki päivänvalonsa vuotta ennen neuvostotulkintaa.
Muistaakseni tässä välissä oli spaghettitarjoilun vuoro. Kasvisversiona valmistetun kastikkeen ja juuston kera tarjoiltu pasta oli oikein maukasta ja sitä oli sen verran riittävästi, että nälkäisimmille riitti vielä santsilautasellinen. Tilkka viiniä olisi toki kruunannut aterian lailla männäaikojen Umberto ykkösen, mutta ainakin vesi on raikkaampaa ja alkoholin palamatta jäämisen terveysvaikutuksetkin pystyi kompensoimaan pullollisella viileää Peronia.
Sisällissotaisalla tiellä jatkettiin elokuvalla Una ragione per vivere e una per morire (1972), jolle suomititteleitä löytyy ainakin kolme: Fort Holmanin verilöyly, Kuoleman peli ja Spaghettipäivän näytöksessä käytetty Paholaisen palkkalaiset. Näytös oli omistettu viime vuonna edesmenneiden kuningasohjaaja Tonino Valeriin ja keskeistä osaa näyttelevän Bud Spencerin ohella myös vastikään autuaammille elokuvamaille siirtyneen (muun muassa Sartana-sarjaa suoltaneen) Giuliano Carnimeon muistolle.
Likaisen tusinan ohella raina muistuttaa kuulemma myös muuatta toista Bud-westerniä, Viiden miehen armeijaa. Huppu päässään lavalla seisova roskajoukko armahdetaan hirsipuulta sillä ehdolla, että he suostuvat osallistumaan James Coburnin näyttelemän jenkkiupseerin johdolla Konfederaation hallitseman linnoituksen valtausyritykseen. Muurien sisäpuolella odottava oletettu kulta estää kapinahenkistä jengiä jättämästä itsemurhatehtäväänsä. Myös joukkion johtajalta löytyvät omat, menneisyyden aaveiden sanelemat motiivinsa tempaukseen.
Paholaisen palkkalaiset sisältää spedeilykomedioistaan tunnetun Bud Spencerin hahmon ja paikoitellen viljelemänsä ironian myötä koomiset aspektinsa. Tyypillisen, mahallaan ajattelevan kivikasvoroolinsa vetävä Spencer selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta politiikkomaisen pokerinaamansa ja liukkaan kielensä ansiosta. Valehtelijan lahjojaan hän soveltaa milloin Etelävaltioiden voittoon päättyneen sotatilan ansaitsemana juhlintana, milloin taasen tyhjentämistä kaipaavan virtsarakkonsa varjolla. Murhaajien, raiskaajien ja varkaiden joukosta ainut narun jatkeeksi päätyvä on puolestaan saarnamies, kriminaaleista vaarallisin. Myös stidinsä alastonpatsaan palleihin raapaiseva Etelän komentaja (Telly Savalas) tuo komiikkaan oman klovnin nenänsä.
Letkeämmistä hetkistään huolimatta leffan yleisilme on synkkä ja Hollywood-säännöt sekä moraalikysymykset sivuutetaan kepeästi. Normaalisti hyviksi mielletyt Pohjoisvaltioiden pojat lynkkaavat poikkeustilan turvin populaa pikkurikkeistä siinä missä muutkin. Savalasin sarveton piru naureskelee ampumaansa lasta ja kokee lopulta yhtä armottoman kuoleman Coburnin sällin pistäessä aseettoman ja antautuneen vastustajansa hengiltä miekalla. Nämäkään eivät vielä ole mitään verrattuna suoranaiseen joukkoteurastukseen, jossa kommandojoukon nauravan jäsenen käsittelemä gatling gun kaataa avuttomia sotilaita maahan kuin halla viljaa. Elokuva päättyy sodasta paljon puhuvaan, ruumiiden matottamasta maasta otettuun laajaan kuvaan, joka tuo vahvasti mieleen Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin Hyvästi Afrikka -mondossa nähdyt joukkomurhien helikopteritallenteet. Esitetystä filmikopiosta oli napsaistu sensuuripoisto, jota järjestäjät eivät yrityksistään huolimatta onnistuneet löytämään. Mistään radikaalista lyhennyksestä ei liene kyse, sillä Paholaisen palkkalaiset aiemmin sensoroimattomalta DVD:ltä nähnyt silmäni ei leikkausta havainnut.
Neljäs nimike Providensa -petturi vai pyhimys (La vita, a volte, è molto dura, vero Provvidenza?, 1972) alkoi hyvin lupaavasti päivän pääarkkitehti Petteri Kalliomäen alustettua näytöksen kertomalla, kuinka pätkä oli lauantaikännien riipaisun jälkeen tuntunut suoranaiselta nappivalinnalta ohjelmistoon. Filmikopio oli kuitenkin paljastunut sen verran tuusannuuskaksi, ettei konservaattori viikkojen korjailunkaan jälkeen pystynyt lupaamaan sen projektorin läpi selviämistä ja 4.2.2017 saattaisi hyvinkin jäädä kaikkien aikojen viimeiseksi suomikelojen esitykseksi. Hienoisen tylsästi katkeamisilta ja siinä sivussa myös totaalisilta katastrofitilanteilta vältyttiin, mihin saattoi vaikuttaa muutamaa useampi metri suosiolla poistettua kolmevitosta. Näitä tosin vilautettiin leffan jälkeen purnukastaan käsin, jotta yleisö voisi väittää nähneensä myös sen puuttuvan materiaalin.
Providensa on parhaiten yrmynaamaisemmasta Kosto odottaa -paukkurautailustaan tunnetun Giulio Petronin vastaus Bud Spencerin ja Terence Hillin perseilykomiikalle. Tämä tulee ilmi jopa niissä määrin, että nimikkoroolia vetävä Tomas Milian ja tämän vastentahtoista sidekick Hurricane Kidiä esittävä isokokoinen ja parrakas Gregg Palmer muistuttavat jopa ulkoisesti esikuviaan – joskin edellämainitun roikkuvat vaatteet ja knalli tuovat mieleen myös Chaplinin. Nopeutuksia ja toistoa eräinä tehokeinoinaan käyttävän hölmöilyn muita innoittajia on muun muassa Hyvät, pahat ja rumat, josta Providensan tulonlähde – Hurricane Kidin toistuva pidättäminen ja sellistä vapauttaminen – on pöllitty.
Elokuvan slapstick-huumori toimii isolla yleisöllä nautittuna oman aikansa: hyvä jos puolen keston verran. Tämän jälkeen vitsitykityksen (joista hauskimpana koin itämaisiin oppeihin hetkellisesti hurahtaneen Providensan omien iskujensa välissä Kidille hätääntyneenä suuntaamat “ei väkivaltaa!” -parahdukset) typeryydelle jaksaa hymyillä enää aniharvoin, kuten vaikkapa stop-motionina toteutetun biljardimatsin aikana. Kuten arvata saattaa, sarjakuvamainen nyrkkien heiluttaminen on eräs huumorin tehokeinoista ja meno riehakkaimmillaan melkoista turpasaunaa, vaikka ruumiiden tehtailulta vältytään. Ennio Morriconen säveltämä, sankarin nimeä hokeva teemabiisi jää päähän soimaan, vaikkei maestron tähtihetkien galaksiin mahdu. Lopussa baitataan niin ikään vielä hieman Terence Hill -komediaa Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi parivaljakon vahingossa pelastaessa velkojan ahdistelemaksi joutuneen uskovaisyhteisön. Providensen taiteilijanimi saa loppujaksossa uutta ulottuvuutta: rahavaikeuksissa olevien kristittyjen johtaja pyytää apuun sallimusta vain hetkeä ennen Hurricane Kidin kirkontorniin kätkemien setelien satamista näiden päälle tapulin romahtaessa.
Paahtavan auringon laskettua, lauantain käännyttyä kohti ehtoota ja meikäläisen väsymystason kurkoteltua päätään aina vain aktiivisemmin saatiin viimein pyörimään elokuvista viides ja viimeinen. Yhden käsin sormin laskettavia floppeja (Uudet barbaarit, Haintappaja, Tappajahai – surffaajien kauhu…) lukuunottamatta dynamiitinvarman toimintamiehen Enzo G. Castellarin ensimmäinen kreditoitu ohjaus jatkaa illan teemaa: sisällissotaa (jota myös Providensassa pariin otteeseen sivuutettiin). Aiheen kotoisuutta italiaanoille selitettiin Limoncellon tuotantomaan toisen maailmansodan tuoksinnassa kokemalla kahtiajaolla vapautettuun etelään ja fasistien yhä hallitsemaan pohjoiseen.
Seitsemän kovaa miestä (7 winchester per un massacro, 1967) kertoo hieman diipadaapalta tuntuvan tarinan vielä rauhan julistamisen jälkeen toimiaan jatkavasta etelän kapinallisjoukosta. Elvis-tukkaiselta köyhän miehen Kirk Douglasilta näyttävän heebon soluttauduttua remmiin ottaa juoni entistäkin sekavamman vaihteen päälle myyräkiemuroidensa suhteen. Mukaan vetäistään vielä monikasvoinen kaunotar, kunnes lukuisten selkäänpuukotusten, ahneen luopiojoukon sikailuiden ja konkreettisten murhien myötä päädytään kaivamaan rahakirstua kylän laitamilla stondaavasta intiaanien hautausmaasta.
Coltin varjossa -filkan tapaan näyttävällä introlla alkava keskinkertainen elokuva sisältää monet kliseet perinteikkäästä päähenkilön muksimisesta kätketyn aarteen metsästykseen. Silti sen onnistuu pitää teränsä pienillä omaperäisyyksillä: sadistisella kidutuskohtauksella (jossa tuskasta kiljuvan uhrin paljasta jalkapohjaa kutitellaan höyhenellä), Väli-Amerikan kulttuureja henkivällä ja inkkarimaalauksin koristellulla katakombistolla (jonka lukuisat soihdut joku on käynyt tuikkaamassa tuleen) ja hirtehisellä huumorilla harmaapaitojen pomon huomatessa heidän lapioimansa lippaan olevan pullollaan arvottomaksi jäänyttä etelän valuuttaa. Niin lähäreitä kuin kaukaista ratsastusta esittelevä kuvaus on peruskelpoa, samoin soundtrack. Myös teennäisen silottelun ja kunniakoodiston korvaava raakuus sekä kaunistelemattomuus viehättävät: niin kutsuttu sankari ampuu pakenevaa roistoa selkään ja jättää keihäällä haavoitetun vihamiehensä raivosta kiehuvan väkijoukon revittäväksi vertahyytävistä huudoista piittaamatta.
Lopputulos on asiansa ajava, yhden katselun kestävä ja suhteellisen arkinen spagu, joka on epäilemättä ollut ainakin hyvä harjoittelualusta Enzon tuleville mestariteoksille, kuten lännenteemaa jatkaneelle Keomalle. Ja kun nyt menin manaamaan neljännen elokuvan kohdalla sitä liian kestävää filmiä, saatiin tämän aikana sitten ne pari ylimääräistä hengähdystaukoa poikki räpsäisseen asetaanin anteliaisuudesta.
Kaiken kaikkiaan Spaghettipäivä oli vähintäänkin positiivinen kokemus. Esityspaikka oli nappivalinta (hirvittäisi edes ajatella tällaista tapahtumaa jossain Finnkinon kliinisessä helvetissä), elokuvat tarpeeksi vaihtelevia ähkyä estämään ja väliin tumpattu päivällinen erittäin tervetullutta vaihtelua repusta normaalisti kaivetuille kämäisille voileiville. Myös 20 euroa kustantanut koko illan lippu ansaitsee kunnioitukseni riistäjät maahan ampuneesta asenteestaan. Osanottajien runsas määrä yllätti jopa järjestäjät ja teatterin edustaja ilmaisikin intonsa myös ensi vuoden Spaghettipäivän sijoittamisesta WHS:ään. Ehkäpä siihen mennessä ääniraidan (toki omaa grindhouse-meininkiään tuova) englanti saadaan vaihdettua originelliin tutti tutti -tulvaan.