Apinapukujen kulta-aika ja rääppiäiset (1967-1984)
Isojalan jälkiä Kalifornian Bluff Creekiin kuvaamaan lähteneiden Roger Pattersonin ja Robert Gimlinin vuonna 1967 ikuistama, yksinkertaisesti Patterson-Gimlin Film tai Bigfoot -nimillä kulkeva, 16-millisellä kameralla kuvattu minuutin mittainen välähdys on eräs tunnetuimmista ja väitellyimmistä todisteista isojalan olemassaolon puolesta. Tarinansa mukaan metsässä ratsastamassa olleet miehet olivat huomanneet puuttuvan linkin liikkuvan risukossa, jolloin Pattersonin hevonen oli säikähdyksissään pudottanut hänet satulasta. Tästä hätääntymättä mies oli suunnannut kameransa kohti pusikoissa rymistelijää, ehtien tallentaa nauhalleen pakoon pötkivästä naaraspuolisesta otuksesta lyhyen pätkän rakeista materiaalia.
Patterson-Gimlin Filmin aitoudesta on väännetty kättä roimasti, ja sekä kirjat että internet ovat pullollaan todisteita niin asian puolesta kuin sitä vastaan. Vaikkei lyhytfilmi sisällä muuta kuin ratsastavia miehiä, skutsia ja aukealla välähtävää suurta karvaista olentoa, on siinä toisaalta oma viehätyksensä. Oli kyseessä sitten yksi kryptotieteen arvokkaimmista voitoista tai Blair Witch Project -tyylinen, katsojan hyväuskoisuudesta kauhova huiputus apinapukuisine näyttelijöineen, piilee leffan suurin voima kummassakin tapauksessa siinä, että lopullinen totuus on tuolla jossakin. Alkuvuodesta 1972 syöpään kuollut Patterson vei salaisuuden mukanaan hautaan ja jollei 1931 syntynyt Gimlin tunnusta petosta ennen kuin jättää tämän maailman, jäänee filmin autenttisuus mysteeriksi ainakin siihen saakka, kunnes ensimmäinen isojalka saadaan jääkuutioon vangituksi. Kaikesta huolimatta legendoilla lienee jatkossakin tapana elää ja kiehtoa niitä ihmisiä, joilla on säilynyt mielessään pieni ripaus Spielberg-sedän lapsenomaista halua uskoa, ettemme pyöräile metsässä yksin.
Näytelmäelokuvaan isojalat alkoivat rynniä ilmeisesti vasta kolmisen vuotta myöhemmin, Robert F. Slatzerin 1970 ohjaaman, pikkurahalla parissa viikossa kuvatun Bigfootin myötä. Pätkä filmattiin osittain samoissa maisemissa, joissa isojalkahavaintoja oli tehty, ja on eräs turhimpia sekä väkinäisimpiä tekeleitä mitä äkkiseltään tulee mieleen 1. Moottoripyöräjengi heiluu takametsissä, ja isojalan kaapattua yhden kerhon daameista alkaa koko tienoo metsästää petoa. Otuksia on mukana kokonainen perhe plus muuan vuorilla elelevä superpaha kunkku, joka eräässä kohtauksessa painii jopa karhun kanssa. Koko tekijäporukasta kuvaajasta säveltäjään ja näyttelijöistä ohjaajaan tuntuu paistavan asenne: “Tehdäänpä tämä nyt mahdollisimman nopeasti pois alta, niin päästään kotiin kaljalle” ja jopa monesta televisiota varten valmistetusta isojalkaleffasta löytyy enemmän sekä tempoa että intoa. Myös (jälleen kerran) pääosissa nähtävän aikansa vakioroskapappa John Carradinen muikea pärstä osaa aina ruutuun pamahtaessaan masentaa kuin yön aikana rikottu lumilinna. Isojalkojen rasittava maskeeraus jatkaa tätä samaa laatua.
Patterson-Gimlinin filmikela inspiroi eksploitaatio-ohjaajia tehtailemaan feikkidokkareitaan vasta niinkin myöhään kuin 1972, jolloin Charles B. Pierce kokeili kepillä jäätä ja löi rahoiksi 20 miljoonaa taalaa tuottaneella kulttihitillään The Legend of Boggy Creek. Isojalan serkkua, Arkansasissa asustavaa Fouken hirviötä käsittelevä elokuva on jotain hieman samankaltaista kuin Pattersonin ja Gimlinin leffa, mutta puoleentoista tuntiin venytettynä. Luontokuvat ovat toki kauniita ja tehokeinona käytetyssä dokumentaarisuudessa oma viehätyksensä, mutta lopulta kestoa moiselle aarniossa haahuilulle on aivan liikaa ja kertojaäänen väliin ympätyt hirviön esiintymisetkin suolenmutkan loppumetreiltä. Tämän vuoksi Boggy Creekista tuskin saavat irti sitä vähäistäkään nahan riekaletta muut kuin aihepiirin perversseimmät ystävät. Usea näyttelijä esiintyy “omana itsenään” elokuvassa, joka myös jäi monen filmografian ainokaiseksi. Boggy Creekin legendasta tehtailtiin tulevaisuudessa vielä ainakin neljä kertomusta, pitkälti enemmän tai vähemmän virallisia jatkiksia Piercen drive-in-menestykselle. Ohjaaja itse palasi aiheensa pariin 1984.
Video nasty -leffasta Snuff muistettava ja helikopterin silpomana päivänsä päättänyt Michael Findlay ennätti antaa panoksensa isojalkaelokuville Shriek of the Mutilatedilla (1974), jonka kuvauksesta vastasi tämän vaimo Roberta Findlay. Hämärää sontaa olevassa filmissä maikkansa johtama opiskelijaryhmä lähtee metsikössä sijaitsevalle opettajan kaverin tuvalle, jossa tämä elelee intiaanipalvelijansa kanssa. Syyksi retkelle kelpaa halu ottaa fotoja alueella hiippailevasta sasquatchista. Kohta puskista alkaakin löytyä ruumiita, puhelimet hiljenevät ja…
…Shriek of the Mutilatedin katsastaja, mahdollisesti ennenkin jetin amerikan serkkua esitteleviä leffoja nähnyt, kiljuu viimeisillä voimillaan tuskasta juuri ennen nääntymistään tylsyyteen. Hirveät erikoistehosteet, huono kameratyö ja maton koko touhun alta vetäisevä lopputwisti rankaisevat sitä poloista, joka tämän rainan kykenee nukahtamatta päätökseensä katsomaan. Kehno bigfoot ei paljoa naurata, eikä edes metsämaisemien kauneutta osata hyödyntää filmin ainoana mahdollisena valopilkkuna. Kuullaanpa kornin pöpellyksen aikana sentään Stan Freen Popcorn.
1975 sasquatch-aihepiiri laajeni Espanjaan. Paul Naschyn tähdittämän, sekavajuonisen Waldemar Daninsky -sarjan – jossa oli jo nähty tri Jekyll, vampyyreita ja jonkinlainen Frankensteinin hirviö – kahdeksannessa osassa The Werewolf and the Yeti (La maldición de la bestia) lykantropiaan taipuvainen antisankari päätyy Himalajalle tappelemaan lumimiehen kanssa. Laajakuvassa jo aiemmin käsitelty elokuva yrittää selitellä jetin puremalla Daninskyn taipuvuutta muuttua ihmissudeksi. Myös jatkumon elokuvissa Fury of the Wolfman (La Furia del Hombre Lobo, 1972) ja The Werewolf Versus the Vampire Woman (La noche de Walpurgis, 1971) on viitattu idän jättikinttuun.
Samana vuonna maailma sai lahjakseen The Legend of McCullough’s Mountainin, joka tunnetaan myös raflaavammalla nimellä Blood Beast of Monster Mountain. Kyseessä on jotain sellaista virkkausta, ettei ihan heti uskoisikaan. Elokuvassa silmälasipäinen tissiposki vaahtoaa isojalkojen olemassaolon vakavuudesta, verraten legendaa mm. siihen, että vuorigorillojakin pidettiin vielä jokunen aika sitten taruolentoina. Tämän ohella kuullaan otukseen törmänneiden ihmisten haastatteluita. Aina välissä katsellaan “parhaita paloja” vuoden 1965 The Legend of Blood Mountain -rainasta, josta elokuva ilmeisesti on pitkälti muilta osin kokoon saksittu. Vaikea sanoa, kun en tuota George Ellis -komediaa ole joutunut näkemään.
Rillirouskun jutut ovat oikeastaan ihan semikiinnostavia ja ainakin itseäni isojalkafanina ilahdutti kuulla entuudestaan tuttu tarina kahden turkismetsästäjän kohtalosta Pohjois-Amerikan metsissä. Mukana olevat komedialliset ja hilpeillä musiikeilla varustetut leffanpalat ovat sen sijaan sydäntäsärkevän onnetonta materiaalia, jossa sasquatchia ei turhia näytetä (käsittääkseni alkuperäisessä The Legend of Blood Mountainissa ei esiinny isojalkaa, vaan jokin omituinen sekasikiökammotus). Ainoa ilonpilke tästä rupeamasta löytyy lopusta, megavarpaisen kaverimme viimein tullessa käristetyksi eräänlaisella liekinheittimellä kuin mikäkin grillimakkara.
Dave Flockerin TV-tuotanto Curse of Bigfoot jatkaa The Legend of Blood Mountainin perinnettä ja on editoitu Flockerin omasta, vuoden 1958 puolisen tuntia lyhyemmästä kauhufilmistä Teenagers Battle the Thing. Kyseisessä, teatterilevitykseen ainoastaan ohjaajan kotikaupungissa päässeessä filmissä metsään menneet jannut löytävät luolasta esihistoriallisen hirviön muumion, joka herää henkiin ja pistää jalalla koreasti. Isojalkaviittauksia filmissä ei ole. Sen perusteella, mitä Teenagers Battle the Thingia silmäilin, näyttää sen monsteri olevan joka tapauksessa sama kuin Curse of Bigfootissa, mikä selittäisi osaltaan kaikkien aikojen surkuhupaisimman sasquatch-maskin, jonka epämuodostuneeseen ja karvaiseen ulkomuotoon kuuluvat omituiset, puolitettua pingispalloa muistuttavat mulkosilmät ja pitkät vampyyrinhampaat. Ilmeisesti alunperin mustavalkoinen elokuva on väritetty jälkikäteen, mikä saa sen näyttämään entistäkin pahemmalta. Jöötin ympärillä leijuu myös tietty epämääräisyys, esimerkiksi Internet Archiven väittäessä julkaisuajankohdaksi 1972, IMDb:n puolestaan 1975 – mainitaanpa joillain nettisivuilla niinkin kaukainen vuosi kuin 1978. Myös Curse of Bigfootin lopussa olento tuikataan tuleen.
1970-luvun puolivälissä markkinoille alkoi tupsahdella lisää The Legend of Boggy Creekia kopioivia dokumentteja, joista olen kirjoitushetkeen mennessä katsellut parisen kappaletta. Näitä filmejä yhdistäviksi tekijöiksi voisi luetella isojalan ohella nätit luontomaisemat, heikon kuvanlaadun ja sen, ettei niiden lyhyehkön keston aikana ehdi liikoja tapahtua. Lähinnä televisiossa työskennelleen Harry Winerin ohjaama The Legend of Bigfoot (1975) on eläintenjäljittäjänä, luontokuvaajana ja isojalanmetsästäjänä aina 1950-luvulta saakka toimineen seikkailija Ivan Marxin tuottama ja hänen yhdessä vaimonsa Peggyn kanssa 16-milliselle filmille Länsi- ja Luoteis-Yhdysvaltojen korvessa tallentama dokkari, jossa haastatellaan puuttuvan linkin nähnyttä eskimoa ja viimein saadaan myös itse olento nauhalle. Nämä viimeiset minuutit vuolaan yliampuvasti tapahtumia dramatisoivan (ja kuviensa autenttisuuden puolesta hamaan loppuun saakka vannoneen) Marxin kertojanäänen säestämänä ovat itse asiassa elokuvan parasta antia, saaden katsojan nauramaan puiden lomassa liikkuvalle naamiaispukuiselle tyypille sydämensä kyllyydestä.
Pohjois-Amerikan erämaat ja eläimet miellyttävät silmää (mitä nyt niistä kuvanlaadun rakeisuudelta selvää saa) ja onpa kameralle pari koskettavaakin kohtausta ikuistettu, kuten auton alle jääneen ystävänsä auttamista yrittävä orava. Välistä turhan tylsäksi käyvässä luontoelokuvassa ovat toki pahanlaiset umpisolmunsa, mutta aiheeseen vihkiytynyt ja sopivan psykoottisella metsästysasenteella mielensä ladannut katselija voi saada jotain irti myös tästä. Muiden tuskin kannattaa vaivautua ainakaan sen perusteella, miten pahasti kolme tuntemaani ihmistä on filmistä mielensä pahoittanut. 1999 manan majoille muuttanut ja väittämänsä mukaan isojalan kädenjäljet ensimmäisenä henkilönä löytänyt Ivan Marx esiintyi vielä kertaalleen (myös kuvaamassaan) C. Thomas Biscardin vuoden 1977 harvinaisessa In the Shadow of Bigfoot -dokumentissa, ja kokeilipa vuotta myöhemmin onneaan peräti ohjaana lastenfilmissä Krisi and the Legend of Mt. Shasta (kyseiseen Kalifornian vuoreen liittyvätkin sitten jo ihan omat legendansa).
Lawrence Crowleyn ja William F. Millerin ohjaama In Search of Bigfoot (1976)2 on rehdissä realismissaan selkeästi heikompi tapaus. Allekirjoittaneelta vielä toistaiseksi näkemättä olevasta, Crowleyn vuoden 1972 Bigfoot: Man or Beast? -dokumentista osittain parsittu leffa ei irrottele aiheensa parissa lainkaan yhtä iloisesti kuin Marxin ja Winerin oma, ja pettymys on siinä vaiheessa suuri, kun hitaasti edenneet viisi varttia Washingtonin osavaltion metsissä samoamista päättyvät alueelle roihahtaneeseen maastopaloon. Isojalan etsintäpartion johdossa ollut, American Anthropological Research Foundationin perustaja ja sasquatchin ensi kertaa 1957 nähnyt Robert Morgan valittaa loppuhuipentumana kameralle, että tavoite epäonnistui tämän ikävän onnettomuuden vuoksi, mutta ehkä ensi kerralla onni olisi parempi. Gorillapukuista miestä ei siis nähdä, mutta luvassa on sen sijaan karhuja, marjansyöntiä, kipsivaloksia askeleen painaumista ja asuntovaunussa hengailua, minkä lisäksi kuulemme perinteisiä sasquatchin nähneiden kertomuksia sekä pohdintaa oikeudesta ampua otus. Dokumentin krediittien kiittämä Grover Krantz, jonka panos isojalan jalanjälkien tutkimisessa on Arthur C. Clarken salaperäinen maailma -kirjan (1980) mukaan ollut merkittävä, toivoisi jokaisen otuksen kohtaavan ampuvan sen tieteen nimissä – Clarke puolestaan ehdottaa niteessä metsästyskautta, jonka aikana moista suunnittelevat ihmiset voitaisiin listiä.
Creature from Black Lake, Jon N. Hough Juniorin ohjaama indiekauhufilmi samalta vuodelta, onnistuu saamaan edellä mainitut dokkarit näyttämään lähes intensiivisiltä mestariteoksilta. Vaikkei dokumenteissakaan tapahdu lopulta paljoa korpimailla harhailua kummempia, ovat Hough Jr:n pätkän kaltaiset 1970-luvun näytelmäelokuvat pitkälti muutoin niiden kanssa samaa tasoa, mutta ilman entä jos? -ajatuksen luomaa viehätystä tai itsensä turhan vakavasti ottavan asenteen kustantamaa camp-aspektia. Jack Arnoldin hirviöklassikolta nimensä varastanut suttuinen halpis laittaa pari kaverusta Louisianan soille, eikä oikeastaan yhtään mitään tunnu tapahtuvan, mitä nyt jossain kohtauksessa sasquatch vilahtaa ruudulla ohikiitävän nopeasti. Kaiken kukkuraksi katselun alla olleen version kuvasta ja äänestä ei meinannut saada mitään selvää, mikä ei helpottanut positiivisten asioiden löytämistä viheliäisestä tusinatuotannosta. Viehättävintä puolta edustavatkin tuottajina olleet Jim McCullough Junior ja Senior (mm. slasher-genren huonoimmistoon lukeutuva Mountaintop Motel Massacre), joiden sukunimi tarjoaa mielikuvitusta ruokkivan linkin The Legend of McCullough’s Mountainiin.
Ed Ragozzinon ainoaksi kreditoitu ohjaus Sasquatch: The Legend of Bigfoot on sekin vuosimallia 1976. Karkeasti pseudodokkaria tylsään seikkailuelokuvaan vailla liiempää todellisuuden vakuuttelua (jo näyttelijöiden roolinimillä esiintymisestä alkaen) yhdistävässä, Brittiläiseen Kolumbiaan sijoittuvassa mutta Oregonissa kuvatussa mettäreissussa näytetään täytejuttuina vanhoista bigfoot-legendoista väsättyjä filmipätkiä, jotka esitetään nuotiotarinoiden muodossa. Ihan kelvollista luontokuvaa on taas kerran saatu nauhalle, mutta äkkiarvaamatta iskevä puutuminen ja vitutus tulevat takuuvarmasti tarjoamaan seuraansa myös tämän pariin lankeavalle. Säveltäjä on hanurista ja karkea kuvanlaatu saa pään särkemään tutunoloisen ikävästi. Haukotuttavaa, lähes sataminuuttista retkeä vailla kotisohvalla pisteleviä itikoita kehtaakin suositella vain vannoutuneimmille sasquatch-faneille: pahintahan filkassa lienee se, ettei se kaikessa jähmeydessään edes ole genressään sieltä huonoimmasta päästä, ja tuntuu hyvin raikkaalta vaikkapa Creature from Black Lakeen verrattuna. Leffan tuottanut Ronald D. Olson on jälleen kerran tosielämän isojalkatutkija.
Palatkaamme vaihteeksi sinne, mistä taipaleemme halki erämaiden sai alkunsa, eli vuorenrinteille lumimiesten pariin. Vaikkeivat genreä kuin genreä suoltaneet italiaanot nähneetkään tarpeelliseksi painaa omia jalanjälkiään sasquatch-elokuvien polulle, oli Dino De Laurentiisin tuottama ja John Guillermin ohjaama onneton uusinta King Kongista (1976) maassa sen verran liiroja tuottanut hitti, että sen menestystä katsottiin olevan syytä hyödyntää. Rip-offin aiheeksi otettiin jeti ja ohjaajaksi Sabata-länkkäreitä väsäillyt Gianfranco Parolini. Italialais-kanadalaisessa yhteistuotannossa kerrostalon korkuinen jeti sulatetaan jääkuution sisältä, tämä ystävystyy parin naisen kanssa ja kiikuttaa näille jättikaloja, kunnes otus lopulta viedään valtavassa, puhelinkoppia muistuttavassa hökötyksessä suurkaupunkiin. Kuinka ollakkaan, jättiläinen sekoaa kameravalojen loisteesta ja intoutuu laittamaan kaupunkia murskaksi sekä kiipeilemään pitkin pilvenpiirtäjien julkisivuja.
Pahvi ja styroksi rämisevät parhaaseen kaiju-henkeen sopivasti apinapukuun sonnustautuneen, lähinnä karvanaamaiselta spurgulta näyttävän hirviön rellestäessä valkoinen sädekehä ympärillään – epäonnistuneen blue screen -tekniikan mukanaan tuoman penikkataudin oire. Pitkäveteinen ja unettava filmi sympatisoi tietysti nimikkojärkälettään väärinymmärrettynä hyviksenä, jota esittäneen Mimmo Cranon (hyvin lyhyeen filmografiaan lukeutuu ainakin rooli Sergio Martinon kammottavassa komediassa Ota sexi hymyillen) Parolini valikoi rooliin ihastuttuaan tämän sinisiin silmiin katseltuaan tv-tuotantoa Jeesus Nasarettilainen, jossa Crano näytteli Taddeusta. Joulun alla 1977 Italian teattereihin tullut Lumimies (Yeti – Il gigante del 20° secolo) ei saavuttanut menestystä niin lippukassoilla kuin kriitikoiden keskuudessakaan, mutta jäänee sentään seitsemännen taiteen historiaan mahdollisesti ainoana näin kolossaalisen jättiläisjetin esitelleenä näytelmäelokuvana.
Näköisradiota varten tuotettiin rapakon tuolla puolen samana vuonna myös coloradolaiseen isojalkaan perustuva lumifilmi Snow Beast (Suomessa videolevityksessä omaperäisellä nimellä Big Foot). Bo Svensonin, tuon B-luokan himmeän tähden kipparoima3 raina muistaa formaattinsa rajoitukset ja tarjoilee hyvin kesyä väkivaltaa italialaista jetiäkin nukkumattimaisempaan tapaan. Väsymättömästä puheripuloinnista toiseen etenevän juonen piristyskohdiksi tarkoitetut, mörököllin silmin nähdyt (ja vuosisadan kankeimman yrittäjän pokaalin toteutuksestaan pokaavat) jännityskohtaukset päättyvät yleisesti ottaen jälleen yhden hiihtäjän kaatumiseen elottomana hankeen. Verta tai ruumiita ei kameralle suoda ja talviurheilukeskuksen lähiympäristöä terrorisoiva isojalka jää katsojalle liki yhtä mystiseksi kuin tosielämän vastineensa, sillä jokusta pikaista raajan tai pärstävärkin vilahdusta enempää sitä ei esitellä. Suksisauvaa ongelmanratkojana hyödyntävä loppuratkaisu ei tietenkään lunasta hukkaan heitettyä aikaa, mutta jostain syystä legenda jatkoi taivaltaan vuonna 2011 julkaistun uudelleenlämmittelyn myötä.
Ensimmäinen paluu Boggy Creekille tapahtui sekin -77 mainosohjaaja ja -tuottaja Tom Mooren filmissä Return to Boggy Creek. Pienemmille lapsille suunnatun hurjastelun mainoslause “A G Rated Adventure For The Entire Family” puhuu puolestaan, ja tästä kurjasta törkykasasta, jossa Fouken hirviö vetää venettä rämeiköllä, ei oikeastaan ole yhtään mitään sanottavaa. Murhaavaa tylsyyttä säesti jälleen kerran katsellun version kaurapuuromainen kuvanlaatu, ja lopulta pimeässä ruudussa saattoikin teoriassa tapahtua vaikka mitä, jota kotituolilta käsin ei pystynyt erottamaan.
Kylmän sodan viilentämästä Latviasta Yhdysvaltoihin teininä muuttaneen ja Hämähäkkien hyökkäyksen (1975) tapaista kauhua sanan varsinaisessa merkityksessä ohjanneen Bill Rebanen The Capture of Bigfoot (tunnetaan myös pakkaa sekoittavalla nimellä The Legend of Bigfoot) julkaistiin loppuvuodesta 1979, mitä voi pitää rikoksena sekä hyvää että huonoa makua kohtaan. Tarina, jos sellaisesta nyt ylipäätään voi puhua, on täysin toisarvoinen syy kapakassa istuskelulle, metsässä samoilulle ja aina välistä aivoja rassaavan isojalan karjunnan kuuntelulle. Elokuva on tylsä kuin barbaarin pääkoppa, mitään ei tunnu tapahtuvan ja musiikki vain korostaa paikallaan junnaavaa tunnelmaa. Kuvanlaatu on rakeista ja sameaa, ja valaistukseen on panostettu ilmeisesti halpahallien leluosastoilta löytyvällä taskulampulla, mikä ei myöskään nostata intoa kidutussession jatkumista kohtaan.
Itse sasquatchit ovat onneksi lumipallomaisine ulkokuorineen veikeästi maskeerattuja ja niitä jopa näytetäänkin pätkän aikana kohtuullisesti, toisin kuin monessa muussa onnetonta toteutustaan peitellä yrittäneessä lajitoverissa. Tämä jääkin The Capture of Bigfootin ainoaksi riman korkeudelle yltäväksi asiaksi, ellei sitten tekstistä vastuussa olevan tapaan satu löytämään mitä oivallisinta huumoria kohtauksesta, jossa yltiöpaha (ja unohtumattoman huonoilla näyttelijänlahjoilla siunattu) isojalan metsästysretken rahoittaja kumauttaa toheloinutta alaistaan nyrkillä niin kovaa, että tämä lentää sirpaleiksi pirstoutuvan ikkunan läpi lumihankeen monen metrin kaaressa. Tinkimättömästä laadustaan tunnettu Troma uudelleenjulkaisi pätkän 2010-luvulla Lloyd Kaufmanin saatesanoilla, että elokuva lukeutuu heidän viiden surkeimman levityksensä joukkoon – yhdessä Rebanen taaskin ohjaaman, sammakkohirviön seikkailuista kertovan ja hyvin, hyvin katselukelvottoman Varjojärven legendan (1981) kanssa. Luonnollisesti The Capture of Bigfootilla on myös paikkansa legendaarisessa Bigfoot Terror -dvd-julkaisussa The Legend of Bigfootin, Shriek of the Mutilatedin ja Search for the Beastin (1997) kaverina.
Kauhun huutoja talviyössä (Screams of a Winter Night) sai ensi-iltansa 1979. Kahden nuoren louisianalaisen ystävyksen, ohjaaja James L. Wilsonin ja käsikirjoittaja Richard H. Wadsackin ainoaksi elokuvaksi jäänyt antologiafilmi laittaa joukon nuorisoa kertomaan toisilleen kauhutarinoita korven keskellä seisovaan tönöön, joita sitten esitellään pulinoinnin lomassa myös katsojalle. Autiotalossa räsähdyksiä säpsähtelevästä kolmikosta ja päästään hengenvaarallisesti sekoavasta naisesta kertovien juttujen ohella stooreihin mahtuu myös isojalka, jota tosin ei lopulta juurikaan nähdä. Rahan toivossa tehty ja aikaansa peilaava indietekele on yhtä tylsä kuin suurin osa periodin muista sasquatch-rutinoista, eikä sen loppuminuuteilla alkava, niin sanotusti itse leffan käynnistävä demonituulen hyökkäys hirveämmin lohduta. Episodeja piti alunperin olla neljä, mutta levitysyhtiö halusi (luojan kiitos) lyhentää teosta parillakymmenellä minuutilla. Hautausmaan noidasta kertova osa leikattiin lopulta pois muun muassa siksi, että alan teattereilla oli tuolloin tapana esittää filkka joka toinen tunti, ja 120 minuutin mittaisena salia ei olisi näytösten välillä ehditty tyhjentää ja siivota sekä uutta yleisöä ottaa sisälle. Produktio kärsi myös kohtalokkaan tulipalon tapaisista vastoinkäymisistä, ja Screams of a Winter Nightin tuotannosta enemmän kiinnostuneiden onkin syytä lukea Stephen Throwerin pitkä artikkeli tekijähaastatteluineen tämän opuksesta Nightmare USA (2007).
Werewolf and the Yetin tavoin Laajakuvan taannoisessa video nasty -artikkelissa sivuttua Night of the Demonia (1980), laahaavaa pöheikkökauhuelokuvaa, jossa isojalka silpoo metsässä harhailevia ihmisiä, kuvattiin alunperin nimellä The Revenge of Bigfoot, joka kuitenkin vaihdettiin nykyiseen asuunsa isojalkabuumin osoitettua laantumisen merkkejä. Mystisten James C. Wassonin (ohjaus) ja Jim L. Ballin (käsikirjoitus, tuottaminen) ainut IMDb:n kreditoima elokuva-alan työ on kieltämättä huono, eikä tarjoa genreen juuri muuta kuin amatööritason splatteria, muttei silti ole niin epäonnistunut, kuin valtaosa 1970-luvun sasquatch-räminöistä (mikä lähinnä kertoo karua kieltään tuotantojen yleislaadusta). Jännityskohtausten häiritsevä musiikki toimii kohtalaisesti ja ennen alkutekstejä nähtävä jakso, jossa hirviö kiskoo kökköjen veritehosteiden saattelemana retkeilijältä irti käsivarren, hurmeen roiskuessa teltan valkealle kankaalle ja lopun valuessa körilään jälkeensä jättämään jalanjälkeen, on eittämättä tyylikäs.
Charles B. Piercen virallinen jatko-osa vuoden -72 hitilleen sai lopulta ensi-iltansa IMDb:n mukaan Mississipin Laurelissa helmikuussa 1984, muualla Yhdysvalloissa liki kahta vuotta myöhemmin. Mestariteoksesta The Barbaric Beast of Boggy Creek, Part II, jota Pierce itse on vaatimattomasti tituleerannut uransa huonoimmaksi filmiksi, saanee parhaan käsityksen pienellä ajatuksenlennolla sen jännittävistä tapahtumista:
Ukko tapittaa haudanvakavana housujaan jalkaan vetävää naista ja haistaa sitten ärtyneenä omaa kainaloaan. Äkisti isojalanmetsästyspoppoon kapteeni huutaa “Mad dog!” ja urheat saalistajat säntäävät kyseistä kuolasuuta pakoon lautahökkeliin. Naiskaksikko pitää visusti kiinni ladon ovesta, jonka useammastakin raosta seonnut saksanpaimenkoira mahtuisi leikiten sisään. Lopulta schäferiä saadaan ammuttua ja tämä käy makaamaan maahan läähättäen ja hymyillen, ihan kuin joku olisi huutanut eläimelle “paikka”.
Kuulemme dialoginpätkän “Run, girl, run!”, joka onnistuu hymyilyttämään kaikessa forrestgumpmaisuudessaan. Sitten näemme klipin, jossa hyvin syönyt mies istuu tyhjentämässä nautittuja eväitä huussissa, samalla alusvaatemainoksia lukien. Autuas hetki kuitenkin päättyy paskamaisesti, isojalan hyökätessä hänen kimppuunsa reiän kautta. Sasquatch myös kurkkii ihmisiä pusikoista, käyttää yllättävän surkeaa naamiaiskaupan gorillahaalaria ja kokee tarpeelliseksi näyttäytyä joka ikiselle metsän suuntaan edes vilkaisevalle – tästä huolimatta ihmiset suhtautuvat epäillen eräiden tyttöjen tarinaan siellä tapaamastaan luonnonoikusta. Lopulta käy ilmi, ettei otus olekaan mikään hirviö, vaan oikeastaan ihan mukava luonnonlapsi.
Artikkelisarjan seuraavassa osassa tulemme tapaamaan kyynelkanavia hierovat koko perheen turrikat, tutustumme sasquatchin monimuotoiseen seksuaalisuuteen ja jatkamme taivaltamme uudelle vuosituhannelle sekä amerikkalaiseen esikaupunkiympäristöön. Petoa etsimässä -juttuspektaakkelin ykkösosan voit lukea täältä.
1 Joku voisikin sanoa, että alagenren vakioksi muodostunut tie viitoitettiin tutuille uomilleen jo tällöin.
2 Vertaa ruotsalaisdokkariin Vem var Dracula?, joka sai USA:n ensi-iltansa 1975 nimellä In Search of Dracula.
3 Muuhun miehistöön kosiskeltiin muiden muassa Gloria Swansonia, joka kuitenkin jäi paatista pois.