Maa: Turkki
Genre: Toiminta, eksploitaatio, seikkailu
Ohjaus: Çetin İnanç
Käsikirjoitus: Çetin İnanç
Kuvaus: Sedat Ülker
Leikkaus: Necdet Tok
Näyttelijät: Cüneyt Arkın, Emel Tümer, Yıldırım Gencer, Nazan Ayas
Vuosi 1983 oli poikkeuksellisen hyvä Çetin İnançille ja Cüneyt Arkınille. Tuon yhden vuoden aikana tämä turkkilainen tehokaksikko teki valtavan määrän tunnetuimpia psykedeliasekoilujaan. Ölüme son adım edustaa tuon vuoden selväpäisempää tarjontaa, mutta se ei tee siitä huonoa elokuvaa. Päinvastoin Ölüme son adım on erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.
Julistekuvissa Arkınin vaatetus muistuttaa etäisesti Mad Maxia. Hänen nahkatakkinsa ja aseensa tuovat mieleen etenkin Road Warriorin. Joissakin piireissä Ölüme son adımia on kutsuttu turkkilaiseksi Mad Maxiksi. Toimintansa ja Arkınin puolesta tämä vertaus on korrekti, mutta elokuva ei mene yksiin Mad Maxin tarinoiden kanssa. Siksi mistään varsinaisesta kopiosta ei voida puhua. Kuriositeettina ajatus kuitenkin on kiehtova, ja julistekuvat sekä mainoslauseet varmasti saavat elokuvalle lisää uteliaita katsojia.
Alussa Arkın kävelee viileä katse kasvoillaan katolla ja menee sieltä porraskäytävään. Tuolla tämä harmaa, karismaattinen turkkilainen kohtaa joukon niljaisia rikollisia, jotka ovat kaikki jostain epämääräisestä syystä valmiita listimään hänet. Kuin tyhjästä Arkınin käteen ilmestyy dynamiitti, jonka hän armotta viskaa viiksekkäiden pahisten päälle. Itse räjähdys on sitä luokkaa, että vanha kunnon kiinanpommikin saattaisi tehdä pahempaa tuhoa. Yllätysiskun jälkeen Arkın leipoo kaikkia turpaan ja päätyy lopulta syöttämään jollekin mafian isolle kiholle pussillisen kokaiinia.
Nyt kun Arkınin hahmo on esitelty Turkin viileimmäksi palkkatappajaksi, hänelle kehkeytyy pääjuonessa pelastustehtävä, jossa hänen täytyy etsiä terroristien päämajasta tärkeäksi henkilöksi luokiteltu professori. Tehtävää varten Arkın kasaa oman valiojoukkonsa, johon kuuluvat, Turkin seksisymboli Emel Tümer sekä vähemmän tuttu kasvo Yıldırım Gencer.
İnanç on todella kovassa iskussa, eikä säästele leikkauksten tai toimintakohtausten laadussa. Toiminta ei vain ole järjetöntä, vaan se on myös aivan umpisurkeasti toteutettua. Arkın viskoo voiveitsillä lähes jokaisen vastaan asettuvan terroristin. Tästä tekee absurdia se, että Arkınilla tuntuu olevan loputon varasto veitsiä piilotettuna takkinsa alle. Lisäksi hänen asevarastonsa kattaa jousiaseen, jolla hän myös tappaa useamman terroristin. Jousiaseen huvittavuus on se, etteivät nuolet edes käytännössä lävistä vihollisia, mutta silti joka ikinen heistä näyttää kuolevan tuskallisesti.
Kovan kaliiberin aseena Arkınilla on mukana haulikko tai raketinheitin. Asiasta ei voi olla täysin varma, silläArkınilla on mukanaan luotivyö, joka aivan selvästi koostuu hauleista, mutta itse ase tuntuu tekevän suurempaa räjähdysmäistä tuhoa. Melkein aina, kun Arkın päättää ampua tällä kyseisellä aseella, tulee sen suusta aivan käsittämättömän rumasti toteutettu suunliekki, joka näyttää enemmän photoshopatulta efektiltä kuin tyylikkäältä elokuvamaiselta suunliekiltä. Toimintakohtauksia on tämän lisäksi höystetty arkistomateriaaleista koostetuilla räjähdyksillä, joissa elokuvan värimaailma muuttuu radikaalisti. Elokuvan yleisilmeestä ne tekevät kalkkunamaisemman, koska İnanç ja kumppanit tuskin tajuavat, kuinka naurettavalta näiden materiaalien liittäminen kokonaiskuvassa näyttää. Räjähdysten määrässä mitattuna elokuva taitaa olla Inançin massiivisimpia suorituksia. Niitä on paljon, siis todella paljon!
İnanç onnistuu myös rikkomaan omia rajojaan hämmentävällä tavalla, tuomalla Tümerin yllättävän suureen rooliin. Tällä lisäyksellä elokuvasta saadaan tahallisen sekä tahattoman seksistinen. Tümer keikaroi kameran edessä alati pienenevissä shortseissaan, joidenka takia Gencerin huomio on kiinnittynyt jatkuvasti vääriin paikkoihin. Gencer myös heittelee toistuvasti Tümerille pikkutuhmia vitsejä.
Seksistisen ja sovinistisen huumorin lisäksi Arkınin ja Gencerin välille on saatu oivallinen veijarikumppanuus, jossa he uhoavat jatkuvasti toisilleen. Suurimmaksi osaksi heidän suhteensa on varsin lämminhenkinen, ja koko paskanjauhannan voi kuitata silkalla sarkasmilla. Sen vuoksi elokuvan dialogikin on poikkeuksellisen laadukasta. Turkkilaisen elokuvan standardeihin nähden jutustelua on suhteellisen paljon. Dialogin runsaus ja laadukkuus tekevät tästä ihan aidon komedian. Sikäli se on hämmentävää, koska sitä ei odottaisi näkevänsä turksploitaatiota, joka on rehellisesti komedia dialoginsa ansiosta. Tämä syventää hahmojen persoonallisuutta, sillä nyt kyseessä ei ole ainoastaan Arkınin egotrippi, vaan kaikki elokuvan kolme näyttelijää tuntuvat olevan melkein tasavertaisessa asemassa.
Mielenkiintoiseksi jutuksi Arkınin ja Gencerin naljailussa nousee kolikonheittäminen. Tällä arpapelillä he päättävät kumpi kiperässä paikassa ottaa hommat haltuun. Kolikko on elokuvan narratiivin kannalta tärkein yksittäinen asia. Loppupeleissä elokuvakin on vähän kuin heittäisi kolikkoa. Sen kääntöpuolella on oikeasti rakenteellisesti toimiva elokuva, joka ei varsinaisesti edusta turksploitaatiota puhtaimmillaan. Toisaalta sen toisella puolella on melko kypsä kalkkuna, joka odottaa nälkäisiä syöjiään.