Eurooppalaiset eroottisesti latautuneet ihmissuhdesotkut olivat kansainvälisesti kuuminta hottia 2000-luvun alkupuoliskolla kyseisten teosten tuotannon ollessa huipullaan ja etenkin Cinema Mondon tuodessa niitä Suomen markkinoille Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ja samalla logolla brändättyjen DVD-julkaisuiden kautta. Vanha koira on oppinut uusia temppuja repertuaarin laajentuessa, mutta ne vanhatkin ovat yhä muistissa, kuten tällä viikolla Suomeen saapuva Juliette Binochen tähdittämä Olen kuka haluat todistaa. Teos sopisi teknologia-aspektistaan riisuttuna kuin nakutettu levittäjän katalogiin viisitoista vuotta takaperin.
Elokuvassa Binochen esittämä Claire kertoo surullisen tarinansa uudelle terapeutilleen. Naisen panokaveri oli jättänyt hänet syystä tai toisesta, ja hetken mielijohteesta hän oli päätynyt tekemään Facebookiin feikkiprofiilin veljentyttönsä kuvilla, joka johti panokaverin kämppiksen, Alexin, vikittelemiseen. Kuukausia kestänyt catfishaus oli sallinut Clairelle paitsi hyviä orgasmeja puhelinseksin merkeissä, myös intoa keski-ikäisen tylsään arkeen teinityttömäisen puhelupainotteisen suhteen kautta. Valitettavasti, kuten näissä tapauksissa on tapana, lopulta mies oli halunnut tavata, eikä Binoche tiennyt miten reagoida. Useamman epäonnistuneen tapaamisyrityksen jälkeen nainen oli ilmoittanut sittenkin seurustelevansa toisen miehen kanssa, ja heidän lähtevän paitsi Brasiliaan asumaan myös menevän naimisiin.
Tämä ensimmäisen tunnin kattava osuus tarinasta tuntuu usein erotiikalla leikittelevän, riipaisevan keski-iän kriisin kuvauksen sijaan ohjeelta kohdeyleisölle siitä, miten Facebook toimii ja mikä se Instagram on. Binoche kertoo terapeutilleen Facebookin keskusteluiden vihreän pallon merkityksestä ja näemme hänen lataavan kuvia palveluun. Kun hän ymmärtää joutuvansa esittämään parikymppistä, hän alkaa kirjoittaa hymiöillä, koska niinhän ne nuoret tekevät.
Merkittävästi tämä osuus kuitenkin jaksaa vielä yrittää. Neljättä seinää salakavalasti rikkova, terapeuttikeskusteluksi naamioitu kertojaääni toimii usein jonkinlaisena metakerrontakikkana. Autossa tapahtuvasta, neon-värein valaistusta masturbaatiokohtauksesta leikataan suoraan terapeutin toimistoon, jossa Binoche kameraan (terapeuttiinsa) tuijottaen kysyy yleisöltä, kiihottiko tämä anekdootti heitä. Tällaiset nokkeluudet tuntuvat rakentavan jotain hieman syvällisempää, mahdollisesti kohdeyleisöään tuomitsevampaa kertomusta, mutta kaikki heitetään ansiokkaasti romukoppaan nettipoikakaverin seuraavan teon kautta.
Panokaveri nimittäin palaa kuvioihin ja tietää kertoa, että someprofiilinsa poistanut kämppis “ajoi alas kalliolta. Hän kuoli.” Sydänsurujen tähden! Tämä ajaa Binochen terapeutin vastaanotolle. Tragedian ainekset ovat hyvin kasassa, ja sitä voisi lähteä purkamaan, mutta elokuva tekee sen sijaan jotain odottamatonta. Nainen kirjoittaa nimittäin romaanin siitä, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisikin tavannut Alexin. Terapeutin lukiessa kirjaa näemme vartin edestä kuvamateriaalia, jossa Binoche pyörii kikatellen lakanoissa nuoren urhonsa kanssa. Tuore pariskunta pyöräilee ranskalaisella maaseudulla meren äärellä ja kokee kauttaaltaan täydellisen elokuvallisen romanssin.
Valitettavasti kirjan Alex saa tietää salatusta catfishauksesta, ja ajaa vahingossa kauhistuneen Binochen auton alle. Tosimaailmassa terapeutti lähtee salapoliisin toimessa selvittämään Alexin todellista kohtaloa: Panokaveri olikin vain valehdellut ja kaikki on oikeasti hyvin! Mies sai ensimmäisen lapsensakin juuri. Elokuva loppuu otokseen Binochesta soittamassa Alexille kuultuaan tämän onnellisuudesta, valmiina avaamaan vanhat haavat molemminpuolisesti.
Se, että Olen kuka haluat tuntuu harlekiiniromaanilta on asia itsessään, mutta siinä vaiheessa, kun päähenkilö on kirjaimellisesti tehnyt Mary Sue -hengessä harlekiiniromaanin, joka esitetään itsenäisenä segmenttinä elokuvan sisällä, ei voi kuin ajatella, yritetäänkö tässä tehdä parodiaa. Tarkoitusperät ovat kuitenkin olleet varmasti ylevämpiä, sillä niin suorasukaisesti esitetty osuus on kyseessä, ettei se näe metsää puilta, saati vitsiään siirapilta. Psykologisesti hauraan naisen ideaaliskenaarion analysoinnista voisi saada jotakin hedelmää, mutta elokuva tyytyy helpoimpaan mahdolliseen ratkaisuun tekemällä siitä puhtaan, romantiikkaa uhkuvan fantasiajakson. Se ei anna pureskeltavaa eikä edes esitä tekevänsä niin. Terapeutti kyllä kehuu kirjaa mainioksi, mikä kertonee hänen Goodreads-profiilinsa top-listojen olevan täynnä jotain Chuck Tinglen ja Cecilia Tanin väliltä.
Vastaavanlaiset ongelmat riivaavat muutenkin elokuvaa. Ohjaaja Safy Nebbou on myös käsikirjoittanut tämän sovituksen Camille Laurensin kirjasta. Kirjaa on kehuttu sen kerronnasta ja asioita monelta kantilta tutkivasta otteesta. Clairen hahmo kyseenalaistaa elokuvassa yksittäisinä hetkinä omia toimiaan, mutta niitä harvoin laajennetaan osaksi teoksen tematiikkaa tai sanomaa pois lukien lopussa tuleva paljastus, jossa Claire häpeissään myöntää käyttäneensä veljentyttönsä kuvia, koska hänen ex-miehensä karkasi kyseisen tytön kanssa parisuhteeseen. Psykoseksuaalinen käänne tulee kuitenkin aivan liian myöhään elokuvan itsensä harlekiiniromaanillaan naurunalaiseksi asettamisen jälkeen ollakseen oikeasti vakavasti otettavissa, eikä tätäkään haaraa seurata kovin pitkälle terapian tuoksinnassa. Hylätyksi tuleminen ja sen aiheuttama pelko ja viha on kuitenkin lopulta elokuvassa eniten esillä, ja syy siihen, miksi Claire soittaa elokuvan lopussa Alexille jälleen vaikka tiedostaakin toksisen käytöksensä. Teemaan liittyy myös elokuvan ainoa mise-en-scènen innovaatio, sillä Pariisin kadut ovat lähes kaikissa kohtauksissa tyhjillään. Kaduntallaajat ovat kaukana Clairesta pois lukien ne harvat hetket, jolloin hän puhuu jonkun kanssa muuallakin kuin puhelimessa. Mahdollisesti kuvaustekninen ja budjetillinen ratkaisu korostaa hyvin hänen yksinäisyyttään olematta silti korostetun vertauskuvallinen.
Toinen usein pinnalle nouseva asia on Clairen minäkuva. Sen tutkimisessa elokuva jopa onnistuu, ja tekstin tasolla kuva keski-ikäisen naisen kriisistä on kouriintuntuva ja hänen kuvailunsa luhistuvan ruumiinsa tilasta riipiviä. Valitettavasti tämän hyvin tavoitetun sisäisen tunteen kosketuspinnan rikkoo se, että tätä omien sanojensa mukaan riippurintaista ja kasvoistaan lupsahtanutta naista esittää Juliette Binoche, jonka prominentisti esillä olevat paljaat rinnat eivät riipu, kuten eivät hänen kasvonsakaan. Ongelma on puhtaasti castingissa, ei niinkään elokuvassa tai sen esittämässä tarinassa. Binochen näyttelytyön vahvuutta ei voi kiistää, mutta hänenkin on vaikea puhua näistä asioista vakuuttavasti. Tämä tuo mieleen amerikkalaiset elokuvat, joissa high schoolin rumin tyttö on silmälaseilla “rumennettu” uimapukumalli.
Teoksen metakerronnalliset ulottuvuudet kameralle puhumisineen ja romaaneineen eivät lopulta tuo siihen hirveästi lisää, etenkään jälkimmäisen tapauksessa riittävästi oikeuttaakseen sen olemassaolon pöhköyttä millään tasolla. Maailmassa olisi varmasti tilaa oikeasti modernille tarinalle keski-ikäisten valkoisten naisten masentumiseen liittyvistä kriiseistä, mutta sen toivoisi olevan luonteeltaan hieman vähemmän opaskirjamainen ja kohdeyleisöään lellivä. On vaikea uskoa, ettei joku näkisi tämän kevyen sumutuksen lävitse huolimatta vahvasta pääroolisuorituksesta. Se on lähestulkoon loukkaavaa.