Turun kulttuurikeskus Logomon KINO-salissa järjestettiin 25.-26. marraskuuta järjestyksessään viides (korona rokotti viime vuoden tapahtuman sänkyyn sivuvaikutusten kourissa hikoilemaan) kauhuelokuviin keskittynyt Night Visions Turku -pienoisfestivaali. Laajakuva vieraili asiaankuuluvin kauhusomistuksin koristellulla pääkallopaikalla tarkastamassa meiningin ja sai siinä samalla tilaisuuden myös haastatella tapahtuman järjestäjiin kuuluvaa J. Ilari Nevantausta.
Millainen historia Night Visions Turulla on pähkinänkuoressa?
“Ajatus oman genre-elokuvafestin järkkäämisestä syntyi n. seitsemän vuotta sitten Turussa toimineen kauhuelokuvafestivaali HURME:en ilmoitettua lopettamisestaan. Istuttiin BaariBaari-nimisessä juottolassa Aurakadulla kattomassa jotain roskaleffaa kun asiat alkoivat jäsentyä mielessä. Pöytäseurueesta sain yllättäen vastakaikua ajatukselle omasta festistä ja siltä istumalta ¾ tekijäporukasta oli löytynyt. Olin itse Hurmeen vakiokävijöitä ja kerinyt jo tässä vaiheessa tutustua myös Helsingin NV:n tekijäporukkaan. Pirautin sitten seuraavana päivänä Helsingin NV:n festivaalijohtajalle Aromaan Mikolle ja siitä asiat lähtivät pikkuhiljaa etenemään.”
Onko festivaalilla yhteyksiä muihin Suomen pienempiin kauhutapahtumiin, kuten Tampereen Cinemadromeen tai Iin IIK!iin?
“Ei erityisemmin, mutta enemmänkin saisi kyllä olla. IIK!n taiteelliseen johtajaan Antti Näyhään olin tutustunut jo vuosia aikaisemmin Helsingin NV:n karonkassa ja Cinemadromen kanssa ollaan yhteen ääneen noiduttu koronan vuoksi peruttuja festejä. Jonkin verran yhteisiä näytöksiä on myös tamperelaisten kanssa ollut – heillä tuntuu olevan erinomainen maku genre-elokuvien suhteen. Itse en ole kumpaankaan näistä hienoista festeistä päässyt vielä osallistumaan, mutta toivottavasti tulevaisuudessa tämäkin onnistuisi.”
Festivaalin takana on pieni porukka – kertoisitko hieman tästä kokoonpanosta?
“Night Visions Turku -festivaalia järkkää nelihenkinen Cinema Delirium ry. Ollaan Turun skenessä edelleen aika “outsider”-porukkaa, vaikka muut alan toimijat ovatkin tässä vuosien saatossa jo tutuksi tulleet. Tekijäporukallamme on taustalla entuudestaan kokemusta yleisötapahtumien järjestämisestä sekä tarvittavaa IT-osaamista. Ollaan kaikki jonkin sortin leffanörttejä, mutta enemmänkin palo DIY-tekemiseen ja festin mahdollisimman hyvin järkkäämiseen tässä on polttoaineena ollut. On ollut hienoa huomata, että käyrä tässä suhteessa onkin noususuhteinen. Paikalla on joka vuosi ollut lisäksi jonkin verran talkooporukkaa jeesimässä järjestelyissä. Cinema Delirium ry:n hallitus on pysynyt samana koko sen olemassaolon ajan ja siihen kuuluvat itseni lisäksi Tuomas Miettinen, Rami Karhi ja Memmu Virpi.”
Millä tasolla Night Visions Turku saa autonomiaa suhteessa Helsingin päätapahtumaan? Onko kyseessä täysin symbioottinen suhde, vai saatteko sanella ohjelmiston suhteen omat ehtonne?
“Ensimmäisinä vuosina kun kaikki oli vielä uutta suhde oli 100% symbioottinen. Päästiin ammentamaan NV:n järjettömän laajasta tarjonnasta ja kysehän oli win/win-tilanteesta kun leffoille saatiin lisää esityksiä. Nyt toiminnan ja toimintatapojen vakiinnuttua nälkä on kasvanut syödessä ja ollaan viimevuosina hoidettu leffoja myös muualta. Oli itseasiassa hyvin lähellä että tänä vuonna jako olisi mennyt 50/50 NV:ltä ja muualta hankittujen leffojen kesken. Toki Pohjoismaiden suurimman genre-elokuvafestin kainalossa on hyvä köllötellä ja pärjättäisiin ihan hyvin pelkällä NV:nkin vuosittaisella tarjonnalla. Enemmän on paikoitellen ärsyttänyt, että ei olla syystä tai toisesta saatu kaikkia haluamiamme Helsingin NV:n leffoja Turkuun näytille.”
Mitä kautta festivaali saa NV Helsingin ulkopuoliset esityskopionsa?
“35-milliset kelaleffat on saatu pääasiassa KAVI:lta ja jokunen (ainakin Class of 1984) suoraan elokuvien ohjaajilta. Jenkkilästäkin on jokunen tullut (Ninja 3 – The Domination) mutta rahdit ovat nykyään niin poskettomia, että noita pitää miettiä todella tarkkaan. DCP-puolella asiat tietysti helpompia ja lisenssiä vastaan pystyy kopion imuttamaan serverille. Pirkanmaan elokuvakeskuksella on muistaakseni myös kattava kokoelma kopioita, joista olisi kiva päästä jossain vaiheessa ammentamaan.”
Tuleeko mieleesi jokin unelmaesitettävä, mikä on jäänyt näyttämättä kun oikeuksia ei ole irronnut?
“No onhan näitä ollut. Ehkei ihan unelmatason pätkiä, mutta esim. Terrifier 2 olisi tänä vuonna mielellään otettu ohjelmistoon, mikäli se olisi jakelijalle sopinut. Lisäksi aikaisempina vuosina erinäisistä syistä ainakin Rob Zombien 3 From Hell jäi näyttämättä, kuten myös tšekkiläinen Kirjava lintu. Neitoperho olisi myös otettu kuten Breakin’kin mutta useimmiten nämä kaatuvat joko yksinkertaisesti rahaan, jakelijan haluttomuuteen myöntää lisänäytöksiä tai sitten johonkin käsittämättömään settiin tyyliin ‘filmikeloja ei saa viedä kehä kolmosen ulkopuolelle.'”
Millä perusteella tämän syksyn elokuvavalinnat tehtiin? Filmikopioista Kärpänen taidettiin ainakin esittää hetki sitten Cinemadromessa.
“Kattauksen valikoituminen on jokavuotinen mystinen prosessi jossa on monta liikkuvaa osaa. Ajatuksena oli että otettaisiin tänä vuonna uutuuksia ja klassikoita 50/50 suhteessa ja näin lopulta tehtiinkin. Uutuuskattaus ammennettiin suoraan Helsingin NV:stä ja klassikkopuoli hoitui niin, että oltiin Cinemadromeen yhteydessä Kärpäsestä sekä suoraan KAVI:in Exterminator 2:n keloista.
Helsingin festareilla näytetty Gaspar Noen Vortex oli tukevasti harkinnassa ja sitä jo alustavasti kyselinkin, mutta lopulta päädyttiin ottamaan Kärpänen sen tilalle. Tärkeimpinä syinä ratkaisuun olivat Vortexin massiivinen pituus (142 min) sekä hitaasti etenevä raskas aihe. Näistä syistä koettiin, ettei elokuva välttämättä toimisi festivaaleilla niin hyvin kuin yksittäisnäytöksessä. Viimevuonnahan meillä oli Noelta sekä Irreversible että Lux Aeterna, jotka saivat erinomaisen hyvän vastaanoton.”
Onko NV Turku saanut yhteistyöpyyntöjä Horror-Shopilta ja jos, miten asiaan on festivaalien puolesta suhtauduttu?
“NV Turkua ei ole toistaiseksi lähestynyt yksikään toimija kaupallisessa mielessä. Horror-Shop–case on allekirjoittaneella tiedossa ja entisenä Blood Ceremonyn tilaajana on ollut masentavaa seurata tilanteen kehkeytymistä Sami Haaviston ympärillä. Night Visions Turku on poliittisesti ja ideologisesti sitoutumaton tapahtuma ja tulee sellaisena pysymään jatkossakin, mutta allekirjoittanut tuomitsee kaikenlaisen natsi- ym. äärioikeistolaisen ideologian levittämisen jyrkästi.”
Tapahtuma lienee löytänyt oman fanikuntansa, mutta ovatko lipputulot olleet sellaiset, että toiminta kannattaa myös jatkossa?
“On ollut ilo huomata kuinka festivaali on saanut jalansijaa ja vakiinnuttanut paikkansa kotikaupungin leffaskeneen. Ja kyllä kanta-asiakkaistakin kai voidaan jo puhua, kun uskollisimmat “fanit” ovat osallistuneet joka-ikiseen tapahtumaan tähän mennessä. Rahallisesti toiminta on jatkuvasti veitsenterällä ja jonain vuonna katettiin tapahtuman tappiot henkilökohtaisilta pankkitileiltä. Perusperiaate tämän kaltaisen festin pyörittämisessä on se, että puolet budjetista pitäisi tulla apurahasta ja loput lipputuloista: Meidän tapauksessamme suhde on 20% apurahaa ja 80% lipputuloista. On myös yleinen harhaluulo, että Helsingin päätapahtuma tukisi NV Turkua rahallisesti. Näin ei ole, vaan molemmat tapahtumat pyörivät omilla erillisillä budjeteillaan. Kaikesta huolimatta NV Turku tullaan järjestämään myös ensi vuonna ja rakkaudesta lajiinhan tämän kaltaista toimintaa pyöritetään.”
Iltaviideltä käyntiin potkaistu ja lähemmäs yhtätoista jatkunut perjantai oli omistettu uutuuksille ja valkokankaalle läsähtikin kaiken kaikkiaan kolme kokoillan mittaista ulkolaista kera kahden suomalaisen lyhärin. Väkeä oli vielä tässä vaiheessa löytänyt paikalle sangen maltillisesti, mikä toki oli sikäli sääli, mutta tarjosi myös toisaalta mukavan väljän tunnelman saliin. Lyhytelokuvat olivat Ida Kumpulaisen ohjaama Juhannustaika ja Esa Jussilan Dead End Delights (molemmat vuosimallia 2022). Edellä mainittu osoittautui mielenkiintoisella tunnelmalla ladatuksi ja itse asiassa peräti kiehtovaksi välistä yläosattomissa vedetyksi pakanatanssiksi. Jälkimmäistä pätkää paikalla olleet pari tekijää kuvailivat puolestaan jotakuinkin niin, että vakavissaan aloitettu projekti tajuttiin jossain kohtaa menneen hieman piparin puolelle, lopputuloksen muistutettua lopulta jotakin Street Trashia henkivää. Hemaiseva nainen nappaa spugen autiotalosta matkaansa, mutta eipä osaa seitsemännessä taivaassa liihotteleva tenukeppi aavistaa, että daamin takaraivossa pulppuavat hyvinkin bathorymaiset ajatukset.
The Price We Pay (2022)
Ryuhei Kitamura, joka tunnetaan tietyissä piireissä The Midnight Meat Trainia (2008) paremmin Versusin (2000), Down to Hellin (1997) ja Godzilla: Final Warsin (2004) kaltaisista rainoista, oli ohjannut ehtoon ensimmäisenä elokuvana nähdyn jenkkituotannon The Price We Pay, joka ei edes yrittänyt olla muuta kuin silkka eksploitaatiolla herkutellut pastissi. Vaikka myrkkynuoli osuu lopulta kauas ahterista, on jo tässä välissä parasta todeta, että heikoin puoli filkassa on sen sysiruma juliste, jota vilkaistuaan ainakin tällä osoitteella oli vaikeuksia rynnätä saliin riemusta kiljuen. No, moni kakku päältä kaunis, tai mitä ne nyt vastakohtana yleensä sanovat mämmin ulkonäöstä…
Kuvio on tuttu: kolme miestä ryöstää panttilainaamon, lasauttaa siinä sivussa pari ruumista lattiaan ja posottaa pakomatkalle halki Yhdysvaltain syrjäseutujen panttivangiksi kaappaamansa nuori nainen mukanaan. Kaksi kriminaaleista on veljeksiä, joista toinen on nyrpeä, silmälasipäinen ja väkivallasta sielunsa voimin nauttiva psykopaatti. Valitettavasti auto hajoaa ja yölliseksi taukopaikaksi valikoitunut maatila keskellä ei mitään kätkee sisälleen hirvittävän salaisuuden, jonka myötä hurme voi roiskua kuin hyökyaalto yli Thaimaan 2000-luvun alkupuolella. Kuulostaako tutulta?
The Price We Pay soittaa ylistyslauluaan taholta toiselle, aina jo mainitusta (jos väität muuta, lue edellinen kappale uudestaan) Robert Rodriguezin Hämärästä aamunkoittoon –splatterkomediasta Friday the 13th –kaanoniin, Georges Franjun Silmiin ilman kasvoja ja Tobe Hooperin tuotannosta aina Teksasin moottorisahamurhista Kummitusjunaan ja Eaten Aliveen sekä peräti Toxic Avengeriin, kasvohoitoa saaneen hirviön muistuttaessa lopulta ulkonäöltään miltäpä muuta, kuin Tromavillen kansalainen Toxieta. Myös vaikkapa Zombie Holocaustin “tohtori teurastajasta” muistuttava hullu tiedemies on mukana pirskeissä.
Epämiellyttävän kidutuksen (oopperan soittaminen puudukkeetta suoritetun leikkausoperaation aikana tuo mieleen eräiden pikkudiktaattorien “tempaukset“) ja täysin epäuskottavan visvasirkuksen välisellä trapetsilla tasapainoilevalla teoksella ei ole aikomustakaan ottaa itseään vakavasti, mm. auki kursitusta vatsasta kärsivän Stephen Dorffin hyppiessä haavastaan huolimatta tappelutantereella kuin Fred Durst Limp Bizkitin musiikkivideolla. Kamera kieppuu ja ääniraita lätisee mielikuvituksellisten tappojen ja näyttävien efektien dominoidessa alaa. Mieleenpainuvimpia gorehetkiä ovat eittämättä paineilmapullon korkilla harteilta puuroksi muutettava nuppi sekä piikkilankoihin kiedottu hirviö, jonka pää repeytyy palasiksi torson jäädessä seisomaan jaloilleen kädet levällään, lähinnä ristiinnaulittua pyhimystä muistuttaen. Kaiken kruunaa joka puolelle metrin kaarissa suihkuava vampyyrin valinta.
Leffan suurin kompastus on se, ettei sillä ole kunnianhimoa. Näyttävät efektit ja ajoittain hauska asenne eivät yksin riitä, kaiken muun ollessa lainailua sieltä sun täältä ja kokonaisuuden jumittuessa jo alkumetreillä itsetietoiseksi vitsailuksi muista kauhuelokuvista sen sijaan, että yrittäisi itse olla oikeasti jotakin. Ei The Price We Pay silti täysin turhakaan ole, sisältäessään yhden harvoista äkkiseltään mieleeni tulevista naispuolisista murhaajamonstereista.
Sissy (2022)
Pariskunta Hannah Barlowin ja Kane Senesin – joista edellinen myös näyttelee yhtä pääosista – ohjaama australialainen Sissy oli kaikin puolin edellistä yritteliäämpi esitys. Lapsuuden traumojen pauloissa potkiskeleva Cecilia, entiseltä kutsumanimeltään Sissy, tekee fyffeä reilut parisataatuhatta seuraajaa omaavalla sometilillään, jonne postailee positiivisuuksia ja kannustuksia itseensä uskomisesta samalla, kun joutuu jatkuvalla syötöllä todistelemaan peilikuvalleen olevansa rakastettu ja arvokas yksilö. Lapsuuden peikkojen taustalta löytyvä ex-paras ystävä sattuu osumaan vastaan apteekissa ja pyytää juhlimaan polttareitaan kaveriporukkansa kera syrjäiselle luksusmökille – kutsu, jonka seuraukset tulevat vaikuttamaan muuhunkin kuin alttarilla peruttavaan lupaukseen ikuisesta rakkaudesta.
Karamellinvärisiä sävyjä punapigmentillä sotkeva Sissy onnistuu siinä, missä jo useampi kriitikkojen ylistämä suomalaispökäle on mätkähtänyt suoraan porsliiniin. Sosiaalisen median pinnallisuudesta ja influensserien teennäisyydestä tavoitetaan jotakin oleellista, täydeksi sekopääksi paljastuvan tsempparin lavastaessa elämäänsä kännykkään ja ollessa valmis vaikka listimään välttyäkseen negatiiviselta julkisuudelta kanavallaan. Kaiken persoonan kiillottamisen taustalla tuntuu huutavan heikko itsetunto, jossa hylätyksi tulemista pelkäävä ja omaa arvoaan muiden hyväksynnän kautta mittaava ihminen yrittää rakentaa itselleen identiteetin tuntemattomien seuraajien kehuilla – ihmisten, jotka voivat joko olla olemassa tai sitten eivät.
Narsismi saa uudet mittasuhteet jo alussa, jossa pitsaa puputtava protagonisti selailee televisiota, hypäten vailla mitään mielenkiintoa yli jäävuorten sulamista ja kuivuudesta johtuvia metsäpaloja sivuavien uutisohjelmien ja valitessa ties minkä sontatuutin, jossa pari vetyperoksidilla myrkytettyä bimboa meuhkaa jotakin paskaa ihmissuhteistaan tai mistä lie. Välinpitämättömyys ympäröivästä maailmasta ja kaikkialla uhkaavasta ihmiskunnan lopullisesta tuhosta saakin allegoriset kasvot omaa egoaan ja vapauttaan suojelevan Sissyn ajautuessa vastentahtoiseen murhakierteeseen, jonka pyörteeseen ympärillä olevat ihmiset katoavat yksi toisensa jälkeen. Erityisen herkullista pikkusymbolismia tarjoaa kohtauspari, jossa välinpitämättömän ajotavan vuoksi auton alle jääneen kengurun lopettaminen yhdistetään tuulilasin läpi lentäneen ihmisen tuskien päättämiseen. Näin paljon muu elämä minä-keskeiselle yksilölle auringosta nähden kolmannella kivellä merkitsee.
Ehkä hykerryttävin on kuitenkin loppuratkaisu, joka peilaa niin hyvin omaan peräpäähänsä kasvonsa piilottaneen jumalan peilikuvan ajatusmaailmaa. Lopulta kaikki tietenkin järjestyy ja henkilökohtainen menestystarina sen kuin jatkaa loistavaa kiitoaan eteenpäin, sillä eihän mitään lopullista katastrofia Minulle (saati pallolle) tietenkään aikuisten oikeasti voi sattua. Silti pelkästä puhtaan egokeskeisestä nillittämisestä ei voi puhua, nuorella iällä koetun kiusaamisen, parhaiksi ystäviksi kuviteltujen ihmisten suorittaman hylkäämisen ja särjetyn sekä sirpaleiksi jätetyn itseluottamuksen ollessa hyvin vakavasävyisiä, pitkälle aikuisikään vaikuttavia asioita. Ehkei Sissy olekaan luontainen psykopaatti, vaan ainoastaan sellainen, miksi ympäristö hänen mielensä muovasi?
Rentona draamana alkava elokuva yhdistää absurdeista tapoista ja hätävalheista ponnahtavaa komediaa välistä ilkeäänkin goreen. Pää hakataan muusiksi kainalosauvalla, takaraivosta läpi mennyt luoti kaivetaan ulos otsasta ja tätä rataa, vuosituhannen vaihteen aussilaisen Sister2Sister -duon musiikin soidessa. Lopputulos on pinkkeine retrovideoilmeineen oivaltava ja hymähdyttävä esitys kapitalistisesta unissakävelystä kohti rotkoa – ja trillerinäkin kaikin puolin kelvollista tasoa.
Megalomaniac (2022)
Mediassa Monsin teurastajana tunnettu todellisen elämän sarjamurhaaja teki veritöitään kyseisen belgialaiskaupungin liepeillä 1990-luvun jälkipuoliskolla. Tämän oletetaan surmanneen tuona aikana viisi naista, joiden pussitettuja kappaleita jätti jälkeensä. Ihmishirviön henkilöllisyys ei selvinnyt poliisille koskaan, vaikka potentiaalisia epäiltyjä kyllä löytyi.
Karim Ouelhajin ohjaama ja Montrealin Fantasia Film Festivalilla kaksikin palkintoa (paras elokuva ja paras näyttelijä) saanut Megalomaniac nostaa päähenkilöikseen tämän pahamaineisen tappajan jälkeläiset. Martha on ylipainoinen, tehtaan yövuorossa siivoojana raatava sekä kanssatyöskentelijöidensä seksuaalisesta häirinnästä ja mielenterveysongelmista kärsivä nainen, joka syö pillereitä ja vastailee suuressa kotitalossaan vierailevan sosiaalityöntekijän kysymyksiin. Samassa osoitteessa asusteleva ja ulkomuodoltaan lievästi Draculaa muistuttava veli Félix puolestaan häärii epämääräisemmissä hommissa, vaalien faijan perintöä liiankin innokkaasti.
Marthan masentava elämä avoimen misogynististen työtoverien sylkykuppina alkaa lähteä raiteiltaan viimeistään tämän joutuessa alati pidemmälle menneen ahdistelun, vittuilun ja nöyryyttämisen myötä raiskatuksi vessassa – kohtausta on helppo verrata Irréversiblen tunnelikohtaukseen, puhtaanapidosta vastanneen puolia ajoittain pitäneen esimiehen kuullessa naisen avunhuudot, mutta jänistäessä puuttumasta tilanteeseen ja jäädessä seuraamaan tilannetta seinän toiselle puolen. Soimaavan omantunnonäänen roolia vetävää kaksoisolentoaan ja kotitalonsa varjoissa ryömiviä demoneita näkevälle sekä muutenkin ajoittain harhoihin vajoavalle Marthalle alkaa kehittyä halu kostaa kokemansa tuskat jollekulle. Félixin saalistusretkeltään kotiin säkissä kantama ja kahleisiin päätyvä nainen tuo tälle tunteelle oivan kohteen.
Elokuva ei sanele suoria vastauksia, mutta tarjoaa johtolankoja katsojalle yllin kyllin. Jo alun kohtaus, jossa kotiin palaavan Marthan katse kohtaa hunnutettujen musliminaisten kanssa kadulla, on omiaan herättämään ajatuksia patriarkaalisesta maailmasta, jossa naista on pidetty miehen omaisuutena – eikä läntinen, “sivistynyt” yhteiskunta ole poikkeus. Marthan elämä on säännelty hyvin pitkälti isän syntien mukaan, tämän arjen säännöt säätelee veli ja loput leffassa nähtävät miehet kohtelevat häntä kuin roskaa. Toisen mielenkiintoisen puolen tuovat kartanossa nähtävät täytettyjen lintujen ja nisäkkäiden kappaleet, jotka yhdessä kaakeleihin ketjulla kiinnitetyn silvotun vangin eläimellistämisen, alistamisen ja pahoinpitelyn kanssa muistuttavat synkästi ihmisen suhteesta lemmikkeihin ja muihin eläimiin. Paitsi että kotieläinten pahoinpitely on yleistä myös Suomessa, on eläimiin purettu sisäistä pahoinvointia myös sodissa. Tiedetäänpä myös monien murhaajien aloittaneen uransa näitä kiduttamalla – eräänä tunnetuimmista tapauksista Irakin suuri mies Saddam Hussein. Eläinten asemaan ihmisen hyödykkeinä voi nähdä viitattavan myös kohtauksessa, jossa päivällispöydässä on mahdollista olettaa tuoksahtavan kannibalismilta.
Raiskauksia, insestiä, verta ja visvaa tihkuva sekä yleisilmeeltään nihilistinen ja julma Megalomaniac on synkkä paitsi kuvastoltaan, myös tekniseltä toteutukseltaan. Värimäärittely on kylmää ja suurin osa leffaa tapahtuu hämärässä, välistä ikkunasta ylivalottuneena loistavan auringon iskiessä lähinnä silmään – tämän puolesta ei olekaan yllättävää, että filmin yhteydessä on mainittu termi mainikealaisuus. Mustahipiäiset hirviöt ja kalju, hirviömäisesti irvistävä oletettu isäukko vilahtelevat kankaalla, heiluvaa käsivarakameraa ja salamamaista välähtelyä käytetään hyödyksi liiallisuuksiin menemättä. Taustalla soiva musiikki on kolkkoudessaan ja pahaenteisyydessään todella häiritsevää.
Megalomaniac ei ole täysosuma. Kaikessa häijyydessään sen kohdalla on vaikea välttyä tekemästä vertailua 2000-luvun alkupuolella käynnistyneeseen ranskalaisen extreme-elokuvien aaltoon, jotka muutamaa poikkeusta (Inside, Haute tension, Gaspar Noen elokuvat…) lukuun ottamatta tuntuivat allekirjoittaneelle vain laimealta gorepornolta, jonka visuaalista mässäilyä yritettiin välistä perustella jonkinlaisella muka-ajattelevalla liibalaaballa (esimerkiksi Marttyyrien kurkistus rajan tuolle puolen oli jo parikymppisenä kaikkea muuta kuin älykästä tai tajuntaa laajentavaa). Katsoja huomaakin aina välistä pohtivansa, ovatko hänen ajatuksensa elokuvasta todella valideja, vai onko kaikki vain taikurin luomaa illuusiota, jonka myötä jokainen voi itse valita haluamansa tavan tulkita aineistoa ja oikeuttaa alitajuisen halunsa katsoa, kuinka eritoten naisia pahoinpidellään, solvataan ja murhataan mitä brutaaleimmin tavoin? Friikkisirkusmaista vibaa tuo toki sekin, että toinen duunariraiskaajista näyttää kasvojensa perusteella kärsivän jonkin sortin kehitysvammaisuudesta.
Oli miten oli, Ouelhajin filmi herättää ainakin ajatuksia, mikä on aina positiivista. Ehkä sitä voisi pitää jonkinlaisena reseptinä siitä, miten tietyt olosuhteet ovat omiaan luomaan sarjamurhaajia – ysärin legendaarisesta kauhupeli Harvesterista tutun Lodge-salaseuran huppupäät olisivat tästä varmasti innoissaan.
Lauantaina meno jatkui hieman runsaamman yleisön kera kolmen klassikon ja näitä alustaneiden lyhärien voimin. Alkupaloista ensimmäinen oli japanilaisen Kenichi Uganan Evil Deadia ja Manaajaa sekoittanut roiskekomedia Visitors vuodelta 2021, josta ei ole sen kummempaa sanottavaa: kaverukset tulevat käymään, mutta teehetki vaihtuu ketsupinspruittailuksi erilaisten kädenjatkeiden viuhuessa kohti demoneja aina moottorisahaan myöten. Portugalia edustanut They Call it… Red Cemetery! (2022) parodioi spaghettilänkkäreitä oikein oivallisesti, vaikka rainan digikuvaus onkin vain ja ainoastaan esikuviensa krapulainen irvistys. Viimeisenä nähty Artturi Rosténin ja Sara Niemisen Uneton48-projekti Vain sinulle (2022) kuvasi päivää jona lelut heräsivät henkiin. Tekijät olivat paikalla alustamassa elokuvaansa ja näytöksen startattua myös pohjustivat pimeässä salissa, etteivät nyt nähdyn DCP-tiedoston “nicolaswindingrefnmäisen” värikkäät psykedeliasävyt suinkaan kuuluneet heidän tarkoittamaansa lopulliseen versioon. Digitekniikka on ihmeellistä, kun nykyään väriä saadakseen leffan ei tarvitse maata Mallorcalla saati vuosia siellä sukulaisperheen liiterin nurkassa.
Ulvonta (1981)
Laajakuvassa jo aiemmin käsitelty Ulvonta on yksi kuuman ihmissusivuoden 1981 kolmesta (kaksi muuta ovat Ihmissusi Lontoossa ja Wolfen) ulos putkahtaneesta pirunsikiöstä. Gary Brandnerin kuuleman mukaan lukukelvottomaan roskaromaaniin äärimmäisen löyhästi perustuvan elokuvan juonesta tuskin tarvitsee jo olemassa olevan tekstin valossa huikata sen ihmeempiä, kuin että henkisesti raskaasta houkutuslintukeikasta toipuva uutisankkuri lähetetään miehineen huilaamaan metsän keskellä olevaan parantolaan, jonka epämääräisen asujaimiston keskuudessa on tapana ulista öisin täyttä kurkkua kohti Armstrongin porukan jättämää lippua.
The Thingin ja RoboCopin kaltaisista elokuvista muistetun Rob Bottinin mahdollistamat muuttumiset suippokorvaisiksi lykantroopeiksi ovat vielä 40 vuotta myöhemmin ällistyttävän hienoja, minkä ohella Joe Dante mullisti ohjauksellaan ihmissusielokuvien perinnettä roiskuttamalla verta vailla huolta huomisesta. Populaarikulttuuriin siellä sun täällä viittaileva leffa on kauhukomedia luita ja ytimiään myöten, tunnelman poukkoillessa likaisesta leppoisaan ja siitä takaisin huonoa lupailevaan. Kieli on poskessa ja huumori herkässä siinä missä nopeasti painostaviksi yltyvät, täydenkuun ohella myös kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvat kauhukohtauksetkin. Loppu on jo silkkaa parodiaa niin amerikkalaisesta tv-kulttuurista kuin itse omasta alagenrestään, toimittajan vääntäessä itsensä suorassa lähetyksessä jotakin terrieriä muistuttavaksi, lähinnä säälittävältä näyttäväksi karvapalloksi.
Eräs tekijä tehokkaan kauhutunnelman rakentamisessa erikoistehosteiden, maskeerauksen ja musiikin ohella on nappiin mennyt lavastus sekä lokaatioiden valinta. Synkät metsät, tyhjät mökit ja tahmaiset pornoteatterit luovat alitajuista ajatusta varuillaan pysymisestä, katsojan odottaessa jotakin pahaa tapahtuvan hetkellä millä hyvänsä – ja mikä voisikaan konkretisoida tämän pelon aiheellisuuden paremmin, kuin joutuminen takaisin kauas menneisyyden asetelmiin, jossa torahampaaton, raatelukynnetön, lentokyvytön ja ilman aseistusta muutenkin aika lailla kämäinen ihminen oli helppo saalis tätä väijyville suurpedoille. Lisämaustetta selkäpiin riipimiseen saadaan jokaisen ihmissusikirjallisuuteen hiemankin perehtyneen tuntemista vanhoista puupiirroksista, legendojen toistoista ja pienestä kauhukaupasta, jonka kattoon asti ylettyvät pölyiset kirjahyllyt suorastaan penetroivat silmää. Sekä televisiossa pyörivät Ihmissuden tapaiset kauhuklassikot että putiikin omistajan tuhahdukset saavat vähemmänkin rationaalisen mielen tajuamaan, kuinka naurettavaa resurssien tuhlausta mustien kynttilöiden ja hopealuotien valmistaminen on – elokuvan samalla leikitellessä ajatuksella, että mitäpä jos jälkimmäisille kuitenkin olisi aikansa ja paikkansa.
Lukuisat toinen toistaan typerämmät jatko-osat (suosittelen jokaista katsomaan osan seitsemän Howling: New Moon Rising) vain korostavat alkuperäisen painajaisen ansioita. Ulvonta onkin paitsi Dantea parhaimmillaan, samalla myös se itselleni tärkein ja rakkain ihmissusielokuva, jonka tehoon netissä lupaillun kolmefemman sijaan esitetty DCP-kopiokaan ei lopulta vaikuttanut.
Exterminator 2 (1984)
James Glickenhausin grindhouse-törkyilyn jatko-osa on oikeudet ostaneen Cannonin tuotantoa ja ampuu tätä myöten yksinäisestä vigilante-soturista kertovan tarinansa kauas yli kuun, eli jonnekin samoihin sfääreihin tuotantoyhtiön vuotta myöhemmin ilmestyneen Väkivallan vihollinen 3:n kanssa. Bronsonin puhdistuspalvelusta Cannonin laskuun on hyvä mainita tässä yhteydessä senkin vuoksi, että myös kaksi sitä edeltänyttä osaa olivat vähintäänkin vakavalla naamalla tehtyjä ja kuvastoltaan paikoitellen karunpuoleisia ilmestyksiä. Oman aikansa epäkarismaattisimman b-luokan toimintatähden Robert Gintyn näyttelemä John Eastman jatkaa hitsausmaskeineen ja liekinheittimineen suurkaupungin (joka unenomaisesti on jotakin New Yorkin ja Los Angelesin väliltä) katujen siistimistä siitä saastasta, jonka edessä poliisilaitos on voimaton.
Siinä missä jatko-osasta kieltäytyneen Glickenhausin filkka oli nuhjuista, räkäistä ja lasten raiskaustensa sekä lihamyllyjensä osalta iljettävää kamaa, vetää ykkösen tuottamisesta vastannut ohjaaja Mark Buntzman tuotantoyhtiön hienovaraisella avustuksella1 homman täysin läskiksi. Koko konsepti on niin Ankkalinnasta, että katsojalta vaadittaisiin harvinaisen paljon pikkumaisuutta pahoittaakseen mielensä kohtauksille, joissa ryöstäjät ampuvat viinakauppaa pyörittävän iäkkään pariskunnan tai pahoinpitelevät Eastmanin heilaksi ryhtyneen eroottisen tanssijan pyörätuolipotilaaksi.
Kyläpahasen toreja ja turuja hallitseva laitapuolen sakki koostuu jonkinlaisista Kummeli-hahmojen ja Masters of the Universe/Toxic Crusaders -lelujen sekasikiöistä, jotka rullaluistelevat pitkin betoniviidakkoa naisia huumepiikkiä varten olkapäilleen nappaamassa ja poliisihelikoptereita revolverilla (vai liekö kyseessä Bronxin asfalttisoturit -videokasetin takakannen mainitsema “kaksipiippuinen Winchester Magnum”?) alas taivaalta ampumassa. Katuja haltuunsa ottavan jengin johtaja, Mario Van Peeblesin mielipuolisesti tulkitsema X, on pukeutunut ties mihin haarniskaan ja maalailee porukkansa kanssa ristiin meneviä viivoja pitkin kaupunkia, samalla kun Ginty likahuoltoa pyörittävine aisapareineen lukitsee tämän luotsaaman huligaanin roska-autoonsa jätteitä maistelemaan. Toiminta on kirjaimellisesti kuumaa kamaa, liekinheittimen polttaessa vaahtokarkkien puutteessa pahiksia karrelle, mutta vielä absurdimpia ovat kohtaukset, joissa Ginty yrittää esittää inhimillisiä tunteita mm. rakastelukohtauksen tai hidastettuna suu auki kameraa kohti juoksemisen puitteissa.
Harvinainen 35-millinen kopio oli kuulemma sen verran risaisessa kunnossa, että se oli viime näytöksessä Helsingissä katkennut heti ensitöikseen. Turun projektoreista filmi kuitenkin näkyi soljuvan läpi vailla pienintäkään ongelmaa (mistä lie johtunut…), joten legendaariselta seuraavaan aamuun venyneeltä jatkoajalta jatkuvasti repeilevän selluloidin teippauksineen vältyttiin. Joka että aito esitysformaatti toi kokemukseen juuri sopivan karheutensa, sillä aika feikkiähän tällaista settiä olisi ollut tuijotella lattealta ja rosoisuutensa osalta puhtaaksi pyyhityltä tikitikiltä. Vaikka Cannonin tuotannosta suurin osa olisikin silkkaa Mäkkäriä, kannattaa Exterminator 2:lle ehdottomasti suoda muutakin, kuin uhkaavaa varjoaan kuonassa rypevän torakan ylle laskevaa kengänpohjaa.
Kärpänen (1986)
Illan ja samalla vuoden 2022 Night Visions Turun päättänyt elokuva oli kovan luokan body horror -draamaa ja samalla lähestulkoon pieni mestariteos, joka alustajan mukaan sopi sarjaan jo ihan siitä syystä, että kielelleen huonon maun Crimes of Futurella saaneet muistaisivat David Cronenbergin ohjanneen aikoinaan myös jotain tällaista. Kavin tallettama suomikopio sekoitti visvaa valkokankaalle pohtiessaan samalla juustohampurilaisen, tuon Amerikan suosituimman ruokalajin (näin eräs 1980-luvulla julkaistu ruokalehti kuvaili pohjoiskorealaisten nimellä “jauhelihaa ja leipää” tuntemaa einestä) vastustamattomuutta.
Kärpänen on niitä harvoja uudelleenfilmatisointeja, jotka peittoavat alkuperäisversionsa tuosta noin. Kurt Neumannin ohjaama originaali tieteiskauhuilu vuodelta 1958 on pitkälti hölmöä ja harmitonta viihdettä surullisella lopulla. Neumannilta lähinnä rungon ottava Cronenbergin tulkinta laittaa paitsi groteskilta näyttävää lihaskudosta sen päälle, tunkee myös sisuskaluja otuksensa uumeniin – ja eipä sitä onnetonta päätöstäkään ole unohdettu. Uusi Kärpänen ei ole pelkkää veripalttua ja hirvittävällä tavalla pieleen menneen kokeen seurausten kauhistelua, vaan vahva katsaus hitaasta mutta varmasta parantumattomaan tautiin kuolemisesta sekä ihmisen oikeutuksesta edistää tiedettä elävien olentojen kustannuksella.
Juonen peruskuviot ovat tutut. Jeff Goldblumin tulkitsema keksijä Seth vie Geena Davisin esittämän toimittaja Veronican katselemaan salaisesti kehittämäänsä härveliä, suurelta kaiuttimelta näyttävää teleporttikonetta. Kojeen läpi siirretty paviaani kokee kivuliaan kuoleman epämääräisenä lihakasana, mutta hetken laitetta fiksailtuaan päättää skumppaa nappaillut nörtti mustasukkaisuudenpuuskassaan tehdä masiinalla ensimmäisen ihmiskokeen – kelläpä muulla kuin itsellään. Mukaan molekyylit hajoittavalle matkalle sattunut verkkosilmä siipiniekka kääntää Sethin kalenterissa viimeisen sivun. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä kupolien vaihtuminen päittäin, vaan hyönteismäisillä voimilla käynnistyvä sisältäpäin rapistuminen ja ajatuskulun taantuminen ötökän tasolle.
Elokuvan ehdottomasti kiinnostavin puoli on se, kuinka Sethissä tapahtuva muutos esitetään. Hiljalleen jäseniään irti tiputteleva ja mätäisemmäksi muuttuva mies tuntuu jollain alistuneella tavalla hyväksyvän kohtalonsa, joka muuttuu eräänlaisesta pirihöyryisestä “Olen elämäni kunnossa” -vauhkoamisesta2 päivä päivältä lähempänä olevan ihmiskärpäseksi muuttumisen odottamiseksi. Seth mumisee kunnon tiedemiehen tavoin havaintojaan prosessista, säilöö pudonneita korviaan vessan lääkekaappiin, kävelee seinillä ja sulattaa donitseista itselleen ravintoa kärpäsmönjällä. Vaikka tämä tappavaan sairauteen vertautuva kehitys on masentavaa seurattavaa sitä potevan avuttomasta näkökulmasta, ehkä vielä kurjempana se näyttäytyy Veronican silmin, joka ei pysty kuin seuraamaan vierestä hiljalleen sekä fyysisesti että henkisesti tuhoutuvan rakastettunsa hidasta hiipumista.
Kärpäsen traagisuutta korostaa, ettei elokuva suinkaan ole mitään non-stopina esitettyä kurjuudessa rypemistä. Se sisältää runsaasti arkipäivän iloa ja yleisöä naurattanutta huumoria, eikä Seth onnistu estämään suutaan laukomasta jotain typerää vielä niinä viimeisinä hetkinä, jolloin hänen leukansa yhä on paikallaan. Koska elämä ei ole pelkkää surua, on vääjäämättömän kohtaaminen entistä melankolisempaa. Tietyllä tapaa hämmentävää on myös se, että lopulta Veronican pelastaa epätoivoisen ja järkensä menettäneen Sethin viimeiseltä mielipuoliselta yritykseltä kukapa muu, kuin leffan “ilmiselvä” pahis, naisen tunnekylmä ja muita ihmisiä esineinä käyttävä sovinistieksä. Tunteet ovat aitoja Veronican joutuessa viimeisessä kohtauksessa suorittamaan eutanasian, Sethin päädyttyä kokemaan ne samat tuskat, jotka hän kokeillaan aiemmin apinalle aiheutti.
Kaiken kaikkiaan Kärpänen oli mitä loistavin tapa päättää kauhutapahtuma, johon ilman muuta pitää osallistua jälleen ensi vuonna uudestaan. Kaikesta limasta, verestä ja roskaruokakritiikistä huolimatta en myöskään lumisateessa kohti kotia talsiessani voinut vastustaa kiusausta, vaan kämpille päästyäni päädyin heti kokkailemaan mitäpä muuta, kuin kasvisversioita juustohampurilaisista.
1 Cannonin pojat eivät olleet tyytyväisiä saamaansa versioon, joten mukaan kuvattiin lisää kamaa, kuten uusi loppu ja heti alussa pankin räjäyttävä elokuvan esittelykohtaus.
2 Seurailin täysin samanlaista käytöstä eräällä alkoholistilla, tämän saatua viinanhimoonsa mitä lie afmetamiinia sisältänyttä lääkettä.