Night Visions -festivaali jatkoi kulkuaan jälleen uudella Back to Basics -tapahtumalla 13.4–17.4. Monipuolisessa ohjelmistossa oli tarjolla tuttuun tapaan eksploitaatiota, kauhua ja komediaa. Tämän kaksiosaisen festariraportin ensimmäisen osan toimittivat Joonatan Nikkinen, Tuomas Porttila ja Miikka Mononen. Raportin kaikki osat löytyvät tämän linkin takaa. Raportin ensimmäisessä osassa ovat käsittelyssä yliluonnollisempiin tapahtumiin painottuvat elokuvat.
The VVitch: A New-England Folktale (2015)
Päällimmäisin tunne lähtiessäni Robert Eggersin esikoiselokuva The VVitchin näytöksestä oli pettymys. En ollut pettynyt elokuvaan, vaan siihen, että Night Visionsin järjestäjät kokivat kulttuuriareena Glorian oikeaksi paikaksi avajaisnäytökselleen. Elokuvateatterihistoriastaan huolimatta Gloria on ollut nykyisessä muodossaan omiaan monenlaisille keikoille, esityksille ja stand-upille. Elokuvateatteriksi sen saisi ehkä sovellettua, mutta Night Visionsia varten luotu kyhäelmä muistuttaa enemmän niitä ikäviä hetkiä ala-asteella, kun katsoimme satanismin paheista kertovaa opetusvideota koulun jumppasalissa, kuin varsinaista, erittäin ahdistavalle elokuvalle sopivaa elämysympäristöä. Penkit olivat kaikki samalla lattian tasolla, mutta edessä istuvan niskan tuijottelu ei päässyt häiritsemään, sillä kangas oli silmämääräisesti noin neljän metrin korkeudella lattiasta, mikä takasi jopa minulle, takapenkissä istuvalle katsojalle, aivan uskomattomat niskakivut loppuillaksi. Äänijärjestelmässäkään ei ollut hurraamista, sillä tilassa kaikui enemmän kuin Suomenlinnan tunneleissa, mikä vaikeutti jo ennestään vaikean dialogin ymmärtämistä. Jokainen sana kuulosti sössötykseltä, ja volyymi oli sen verran kovalla, että säröääniltäkään ei voitu välttyä. En ole mikään kultasilmä tai -korva, mutta kokemus oli niin surkea, että se lähinnä naurattaa.
Nauru on viimeinen tunne, joka The VVitchiä katsoessa pitäisi tuntea. Uuteen-Englantiin sijoittuvassa tarinassa uudisasukasperhe häädetään kyläyhteisöstään, joten he – isä, äiti, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa sekä yksi pikkuvauva – rakentavat uuden kodin syvän metsän reunalle. Kuten nimestä arvata saattaa, erittäin uskovaista perhettä saapuu riivaamaan noita, joka pilkottuaan vauvan kappaleiksi saa täydet voimat ja mahdollisuuden tehdä mitä huvittaa. Terrori on brutaalia ja häiritsevää. Yhdessä kohtauksessa äiti uskoo näkevänsä kuolleen vauvansa, ja imettää häntä. Nähdessämme minkä hän todella antaa näykkiä rintaansa reaktion pitäisi olla kauhu. Kohtaus on rakennettu terävästi ja tehokkaasti. Reaktio Gloriassa oli tietysti nauru. Enkä voi moittia yleisöä. Ylivalaistussa jumppasalissa on vaikea immersoitua raastavaan ja raadolliseen tunnelmaan. Silloin tällaisen kuvaston vyöryttäminen ruudulle saa ihmisen väärällä tavalla vaivaantuneeksi. Tunne purkautuu parhaiten nauramalla se pois. Näin ei reagoida todelliseen kauhuun, joka ahdistaa niin paljon, ettei saa henkeä. Näin reagoidaan kun kaveri oksentaa kännissä lattialle.
Takaisin elokuvaan. Eggers on selvästi katsonut Antichristinsa, ja kuvaaja Jarin Blaschken kädenjäljestä hehkuvat 1.66:1-kuvasuhteessa Von Trierin kuvaaja Anthony Dod Mantlen vaikutteet. Vahvasti on myös inspiroiduttu Ingmar Bergmanin kauhusävytteisemmistä elokuvista kuten Seitsemäs Sinetti ja Neidonlähde. Usein symmetriset otokset huokuvat hiljaista uhkaavuutta, ja lasten viattomat kasvot tärvellään korruptoituneen noidan toimesta. Perheen vahvan uskon Luojaan horjuessa myös heidän vaatteensa ja ympäristönsä tuhoutuvat ja värittyvät, milloin verestä, milloin raadoista. Visuaaliset kontrastit nousevat pakostakin esille, kun dialogista ei ymmärrä paljon mitään huonon äänenlaadun takia.
Perheen isä uskoo jokaisen elämän olevan koettelemus, jonka läpäistessään pyhää tietä kulkien pääsee ikuiseen taivaaseen Luojan syliin. Hän on ainoa hahmo elokuvassa, jonka kuolema ei varsinaisesti tunnu koskettavan häntä itseään – mitä nyt mies on hyvin pettynyt siitä, että hänen perheensä on uhattuna eikä hän voi auttaa. The Satanic Temple (kyllä, tämä on ihan oikea järjestö) on antanut elokuvalle siunauksensa, ylistäen sitä kristinuskon tekopyhyyden ja satanismin voiton esittämisestä. Järjestö uskoo elokuvan aloittavan vallankumouksen, jonka seurauksena maailma yhdistyy satanismin katon alle. Elokuvaa on siis tulkittu totuttuun tapaan aivan päin mäntyä uskonnollisten tahojen toimesta. Aitojen kansantarujen pohjalta koostetussa tarinassa puhutaan enemmän siitä, miten tämä hypoteettinen Saatana korruptoi ja ottaa valtaansa väkivallan ja ahdistuksen kautta sieluja. Lopun pakanalliset riitit ovat niin ylilyöviä, että olen yllättynyt satanistien innostuneen niistä sen sijaan, että olisivat pyöritelleet silmiään. Omanlaistaan fantasiaa sekin, kai. (MM)
Stung (2015)
Catering-palveluja tarjoava poitsu ja kiltsi matkaavat myymään palveluksiaan isomman luokan murjun puutarhabileisiin. Paikalla pörrää limalla täytettyjä ampiaisia, joiden lähikontakti alkaa pian muuttaa juhlaväkeä jättimäisiksi, ruumisröykkiöitä janoaviksi pörriäisiksi. Miksi koen suunnatonta mielenkiinnon puutetta jo pelkästään tätä synopsista kerratessani?
Stung vaikuttaa ammentavan ideoitaan paitsi ennen kaikkea Alien-saagasta ja hämähäkkiin munansa laskevasta pistiäisestä, myös erinäisistä muista elokuvakulttuurin hetkistä: esimerkiksi ensimmäinen ihmiskropasta kuoriutuminen tuo mieleen siltä istumalta samanhenkisen kohtauksen Kruegerin Freddyn seikkailujen neljännessä episodissa. ”You can check in, but you can’t check out!” Mikä jottei, jollei suhailu kaikessa yritteliäisyydessään olisi kuin pyrkimys lypsää edes yksi hikinen tippa jo aikaa sitten maatuneen lehmän tomuttuneista luista. Filkka ei nappaa otteeseensa pienimmäksikään hetkeksi, vaan jo alusta asti sitä ryhtyy odottamaan, että selviytykää nyt saamari nopeasti niiden piikkipersusten tuntosarvista, että saadaan homma pakettiin, päästään yön vikaan näytökseen ja sitä kautta kotiin silmiä lepuuttamaan.
Stung ei jaksa kiinnostaa!
Stung masentaaaaa!
Haukkuminenkin turhauttaa!
Miks Stung on olemassaaaa?!
Se mitä oikeasti tahtoisin, on luovuttaa vilpittömästi myötätuntoni ohjaaja Benni Diezille. Night Visionsissa vieraana ollut jannu jaksoi kertoa rainastaan innokkaasti aamun jo sarastaessa ja jakaa ajatuksiaan eläväisten hahmojen tärkeydestä kauhuelokuvassa sekä (muistaakseni) viiskytäprossasesti käsityönä tehdyistä erikoistehosteista. Ihailtavia piirteitä siis ilmassa ja muutenkin genrehulluus paistoi läpi yön filmien parissa valvoneesta maakarista, mutta mutta… Itse en välittänyt Stungin henkilöistä paperista leikatun nuken vertaa, minkä ohella – anteeksi vain – koin myös leffan äärimmäisen rumaksi. Haukotteluakaan en pistäisi pelkän aikaisen kellonajan piikkiin. Myös huumoripuoli jaksoi ärsyttää. Ainoan hyvän vitsin – henkitoreissaan olevan parin käynnistäessä ensimmäisen yhdyntänsä ambulanssin matkustajapuolella ja hymyilevän ensihoitajan sulkiessa romanttisesti tsirran ovet – jälkeen kuvaan lentäneet lehmäampparit saivat itsessäni aikaiseksi suorastaan surullisen olon: pystyn niin kuvittelemaan Diezin hykertelemässä riemuissaan, kuinka viimeistään tällä hulluttelulla tuli iskettyä kultasuoneen ja voi että yleisöä nyt kyllä varmasti huvittaa!
Surukseni ainut syy minkä tämän pimpparipärinän katsomiseksi keksin, on vetonaulaksi saadun (ja ohjaajan lempinäyttelijöihin lukeutuvan) Lance Henriksenin mukanaolo, ja tälläkin on piru vie viikset. Stungin tapaisia filmejä mahtuu 21 tiuhun ja tasaisemminkin täytetyssä kennossa on yhdelle suulle aivan liikaa syötävää. (JN)
Aaaaaaaah! (2015)
Aaaaaaaah! on niitä elokuvia, joista ei kannata tietää mitään etukäteen. En kuitenkaan lähtisi kehumaan Steve Oramin esikoista järin hyväksi filmiksi. Erikoiseksi sitä voi kutsua. Oram olikin saatu paikalle kertomaan elokuvan teon taustoista, mikä oli ainoa syy kärvistellä elokuva alusta loppuun. Valitettavasti ohjaaja päätti heti alkupuheessaan paljastaa, ettei tarina sisällä ollenkaan dialogia.
Eli, joo-o, Aaaaaaaah! vapauttaa sisäisen eläimesi. Katselukokemus on hirvittävä sekoitus mustaa huumoria, tekotaidetta ja John Watersin apinointia. Apinoista puheen ollen – kaikki tarinan hahmot käyttäytyvät kuin apinat. Dialogi on korvattu apinamaisilla äänillä, joka jaksaa viehättää noin vartin, mutta muuttuu tämän jälkeen erittäin puuduttavaksi. Juonta on lähes mahdotonta lähteä kuvailemaan, koska narratiivi koostuu pienistä hetkistä, jotka päätyvät yleensä seksiin tai väkivaltaan…
Näytöksen jälkeen pidetyssä kyselytuokiossa Oram vastaili pilke silmäkulmassa yleisön kysymyksiin, joiden aikana muun muassa selvisi, että lavasteet ovat edelleen siinä kunnossa, johon ”apinat” ne jättivät. Hänen omin sanoin: filmi on eräänlainen satiiri siitä, minkälaisia ihmiset ja etenkin miehet ovat. Tämän pystyy jotenkuten allekirjoittamaan, vaikka moderni mies ei kusekaan jääkaapin seinille tai paskanna keskelle olohuoneen lattiaa. Näinpä juurikin, suuri osa shokkiarvoista rakennetaan eritteiden ympärille. Kusen ja paskan lisäksi lähikuvia nähdään pippeleistä ja spermasta. Yhdessä kohtauksessa vaatekaupan omistaja veivaa mällit prinssi Harryn valokuvan päälle. Oramin selitys tähän oli vähemmän poliittinen ja monarkiaa kritisoiva. Hänen mielestään kohtaus oli vain hauska ja jonkun se oli kuitenkin tehtävä.
Dialogin puuttumisesta huolimatta käsikirjoitus oli alun perin laadittu englanniksi, mutta sen orjallisesta seuraamisesta luovuttiin aikaisessa vaiheessa, ja osa kohtauksista on improvisoitu. Tästä johtuen punainen lanka on kateissa alvariinsa. Nopeatempoinen kuvaustahti selittänee myös sen, miksi kokonaisuus tuntuu rikkonaiselta. Kuvauksiin käytettiin aikaa vaivaiset yksitoista päivää.
En voi valitettavasti sanoa pitäneeni näkemästäni. Katselukokemus toi mieleen Harmony Korinen Trash Humpersin, joka on myös täysin tyhjänpäiväinen kokemus. Edes hullut musiikit ja sikailu eivät pelasta Aaaaaaaah!:a tylsyyskuolemalta. Sen huumori tuntuu monien muiden sekoilujen tapaan sisäpiiriläpältä. Mainittakoon vielä, että ohjaajan mielestä kyseessä on apinoiden versio Romeosta ja Juliasta. Oli, miten oli – Night Visions jatkaa näiden kuriositeettien (I Am a Knife with Legs, Reality) esittämistä ohjelmistossaan. Periaatteessa tämä on positiivinen asia, vaikkei Aaaaaaaah! olekaan kaunista katsottavaa.
Muistakaa vielä kirjoittaa elokuvan nimi oikein. Siinä on kahdeksan a-kirjainta, yksi h ja lopuksi huutomerkki. Taidan korkata oluen. Olen sen ansainnut – Aaaaaaaah! (TP)
Candyman (1992)
Bernard Rosen filmografiassa ei ole liiemmin hehkuttamista, mutta hänen 1990-luvun alun filmatisointinsa Clive Barkerin The Forbidden -novellista todistaa auringon paistavan joskus risukasaankin – Candyman on nimittäin 1990-luvun kauhuelokuvan kiistatonta kärkeä. Tarina on variaatio Bloody Mary -urbaanilegendasta; Jos peilin edessä sanoo viidesti Candymanin nimen, Tony Toddin esittämä mehiläisiä komentava koukkukäsi ilmestyy puhujan taakse murha mielessään. Virginia Madsenin esittämää toimittajaa myytti itsessään ei kiinnosta, mutta selvittäessään sen taustoja ja vaikutuksia Chicagon urbaaneilla alueilla tapahtuneisiin murhiin, hän tietysti päätyy sanomaan sanat peilin edessä ja saa Toddin peräänsä.
Chicagon slummialueilla oikeasti kuvatussa elokuvassa miljöö nousee yhteen päärooleista. Rosen kamera on tarkkaavainen kuin dokumentaristin. Graffitit ja rappeutuneet, hylätyt betonikolossit tuovat elokuvaan lähes uniikin folkloristisen ja etnologisen näkökulman. Se voisi olla yksi kymmenistä 90-luvun slashereista, joissa yliluonnollinen murhaaja vaanii uhriaan ja tappaa kaikki väliin tulevat. Se on kuitenkin enemmän tarina myyttien syntymisestä, niiden tavasta kasvaa tyhjästä. Hänen omienkin sanojensa mukaan Candymania ei voi olla olemassa ilman, että hänestä puhutaan. Kun hänestä puhutaan, hänen pitää todistaa olemassaolonsa. Ihmiset hyödyntävät tätä myyttiä omiin tarkoitusperiinsä, ja se kasvaa jatkuvasti tappavammassa kierteessä. Graffititaiteilijat ovat modernin maailman tarinaniskijöitä, ja elokuvan hulppeimmassa otoksessa Madsen astuu kirjaimellisesti surman suuhun Candymanin kasvoja esittävän katutaiteen keskellä olevan reiän lävitse.
Candyman itse oli aikoinaan taiteilija, joka tapettiin leikkaamalla maalauskäsi irti ja sen jälkeen peittämällä hänet hunajalla, jotta mehiläiset pistelisivät hänet kuoliaaksi. Ruumis poltettiin. Eloon herääminen kostonhimoisena aaveena – pelättynä, kaikkien huulilla olevana hahmona – on taiteilijan narsististen taipumusten täyttymys. Todd on roolissa sinänsä poikkeuksellinen, että hänen teoissaan ei ole campin häivää, vaikka mies oli jo tässä vaiheessa uraansa varsin syvällä B-elokuvien suossa. Yllättävää tämä on myös siksi, että kauhuikoneista jokainen – Michael Myers, Freddy Krueger, Pinhead, Jason Voorhees – olivat enemmän tai vähemmän uskottavuuksiensa pohjamudissa vuoteen -92 mennessä. Barkerin toisen luomuksen, Pinheadin arvokkuus oli säilynyt eniten, mutta avaruuteen sijoittuva Hellraiser: Bloodline oli kulman takana. Näiden hahmojen rinnalla Candymanissa on jotain oikeasti pelättävää. Itsensä vakavasti ottava hirviö saapuu kohtauksiin yksi asia mielessään – myyttinsä kasvattaminen. Varsin yksipuolinen luonne voisi kostautua, mutta Rosen käsikirjoitus käyttää Candymania kuten parhaat Hammer-elokuvat Draculaa: säästeliäästi. Kun Todd lopulta avaa rintakehänsä paljastaakseen mehiläisten pureskelemat sisuskalunsa, vaikutelma on todella kauhistuttava pelkän ällötyksen sijaan.
Oman osansa pottiin tuo myös Philip Glassin upea soundtrack, jossa esiintyvät Koyaanisqatsista tutut katumaiseman nousua kuvaavat sävelmät. Musiikille annetaan Rosen ja kuvaaja Anthony B. Richmondin avulla enemmän kontekstia kuin mihin Godfrey Reggion elokuva yksioikoisuudessaan koskaan kykenisi. Jos Candymanista soisi jotain periytyvän nykyiseen kauhuskeneen, se on sen tapa käsitellä tarinaansa kokonaisvaltaisena. Tärkeitä eivät ole vain hahmot, vain hirviöt, vain sijainnit tai vain leikkaus ja säikäytykset. Tärkeintä on kokonaisuus, joka pysyy ihastuttavan nätisti kasassa. (MM)
Huset (2016)
Välillä saan yllättyä positiivisesti. Norjalainen Huset on juuri tällainen tapaus. Sitä luulee alkavansa katsomaan tyypillistä paskaa, jota yleensä kutsun Espoo Ciné -kauhuksi. Onni onkin olla väärässä, sillä Reinert Kiilin teos on oikeasti hyvä ja jännittävä kauhuelokuva. Homma polkaistaan pidemmittä pohjustuksitta käyntiin, kun kauniiden maisema-alkutekstien jälkeen selviää, että kaksi natsia on ottanut jossain Norjan peräkorvessa norjalaisen miehen vangiksi. Talvinen ilma ajaa heidät etsimään yösijaa. Sellainen löytyy. Vähänpä natsiparat kuitenkaan tiesivät, minkälaiseen taloon he olivat astumassa. Tiivistettynä juonta ei kannata avata tämän enempiä, koska se pitää otteessaan loppuun asti.
Tarina iskee suoraan pelkotiloihin. Kapeat käytävät, pimeät huoneet ja narisevat lattiat jo itsessään luovat ahdistavan ilmapiirin. Kiil tämän lisäksi käyttää säikyttelykohtia harkitun varmasti, joskin välillä ne ovat liiankin ennakoitavissa. Loppua kohden silmukka kiristyy, ja päivänvalo tuntuu vain etäiseltä pelastuksen toivolta. En muista, että olisin vähään aikaan ollut näin jännittyneessä tilassa, kun katson elokuvaa. Miinuksena voisi todeta, että lopussa asioita alkaa tapahtua vähän turhankin kiivaalla temmolla, joka omalta osaltaan tuhoaa filmin oman logiikan.
Näyttelijäsuorituksista lienee hyvä sanoa, että ne eivät ole erityisen muistettavia mutteivät huonojakaan. Dialogipainotteisemmat kohtaukset ovat harvassa, mutta luovat tarvittavaa kemiaa hahmojen välille. Samalla nämä ratkaisut antavat hahmojen kasvaa sopivan kiinnostaviksi, jotta heidän puolestaan voi oikeasti olla huolissaan.
Q&A-tilaisuudessa Kiil jakoi mietteitään elokuvan teosta, kun joku yleisöstä kysyi, miksi norjalaisilla tuntuu olevan kova tarve lisätä natseja filmeihinsä. Hänen mukaansa Pohjois-Norjalla on oma historiansa natsien hirmutekojen kanssa. Hän myös painotti, että halusi tehdä Husetin natseista sympaattisia uhreja. Tällainen toiminta aiheuttaa kuulemma Norjassa paheksuntaa eikä ole erityisen hyväksyttävää. Itsensä roskaelokuvien ja eksploitaation faniksi tunnustautunut ohjaaja halusikin ratkaisulla nostaa elokuvan shokkimittaria.
Hieman kliseisesti sanottuna Huset perustuu tositapahtumiin. Kiil kertoo saaneensa paljon vaikutteita tarinan syntyyn norjalaisesta tositelevisio-ohjelmasta, jossa käsitellään yliluonnollisia asioita. Hän ikään kuin valitsi sarjan parhaat palat käsikirjoitukseensa, tehden niistä oman ”talonsa”. Niin sanottujen oikeiden tapahtumien hyödyntäminen toimii elokuvan eduksi, ja antaa sille lisää karmivuutta.
Rennon oloinen Kiil vakuutti jännittävänsä yleisön reaktiota, koska samaisena päivänä Night Visions -näytöksen kanssa oli myös Norjan ensi-ilta. Voin nyt elokuvan nähneenä sanoa, että Kiil jännitti ihan turhaan. Kyseessä on onnistunut elokuva, ja jos hänen maanmiehensä eivät tätä ymmärrä, se on todella sääli. Olisi nimittäin mahtavaa, jos Suomessa edes joskus tehtäisiin näin onnistunut genre-elokuva. (TP)