Night Visionsin Back to Basics on paisunut niin suureksi tapahtumaksi, ettei enää pienen Kino Engelin kaksi salia riittänyt täyttämään elokuvanälkäisten katsojien tarpeita. Näin festivaali järjestettiin Maximissa, Andorrassa sekä Bio Rexissä. Puitteet olivat kasvaneet, yleisöä näytti riittävän ja ilmapiiri oli varsin hyvä. Samalla kyseessä oli viimeinen kerta, kun lakkauttamisuhan alla olevassa Maximissa järjestettiin Night Visions. Aika näyttää, minne syksyinen Maximum Halloween tulee siirtymään, mutta epäilystäkään ei ole, etteikö festivaalia jossain pidettäisi. Pidemmittä puheitta tässä toimituksen näkemys festivaalin tarjonnasta, jonka ovat koonneet Tuomas Porttila, Joonatan Nikkinen ja Jyri Majuri. Majurin pitkä arvostelu festivaalilla esitetystä I Am Thorista on luettavissa täältä. Raportin ensimmäisessä osassa keskitytään elokuviin, joilla ei festarin varsinaisen kauhutarjonnan kanssa ollut tekemistä.
Reality (2014)
Ihan aluksi haluan todeta, että ennen elokuvaa näytettiin julmettu määrä trailereita festivaalin muista elokuvista. Tästä johtuen aikataulut kusivat, vaikka kyseessä oli vielä niin sanottu lämmittelypäivä. Tavallaan tämä ratkaisu toimi varsin hyvin ennen Realitya, jonka tarkoitus on halveerata elokuvateollisuutta ja sen kaavamaisuutta. Quentin Dupieux ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia Rubberilla, mutta on sen jälkeen tasaisesti hivuttanut tasoaan korkeammalle. Reality ottaakin vaikutteita ohjaajansa aiemmista filmeistä sekä monessa yhteydessä mainitulta Michel Gondrylta, etenkin Science of Sleepista.
Tarinan keskiössä on tv-kuvaaja, jolla on idea tehdä filmi. Sen pääosassa ovat tappajatelevisiot. Hän saa yhden tuottajan vakuutettua ajatuksillaan, mutta hänelle esitetään varsin erikoinen toivomus: elokuvan tulee voittaa arvostettu palkinto parhaasta kuolinhuudosta.
Elokuvan idea piilee sen toistuvissa vitseissä sekä teemoissa, jotka alkavat vahvistua loppua kohden. Näissä kohtauksissa henkilöt, paikat ja tapahtumat muuttavat muotoaan järjenvastaisesti. Lähes kaikilla hahmoilla on erikoisia ongelmia: Jon Hederin kokkiohjelmaa juontava hahmo kärsii näkymättömästä ihottumasta, elokuvan nimeä kantava Reality-tyttö löytää teurastetun villisian vatsasta ehjän videokasetin, hänen opettajansa tykkää pukeutua naiseksi ja kuolinhuutoa etsivä kuvaaja kärsii taiteellisesta kriisistä. Metaelokuvana tästä eteenpäin menevä Reality poukkoilee eri tasoilla, ja sen logiikassa on jotain unimaista. Tunnelma on kaikin puolin kovin keinotekoisen oloinen, mikä omalla tavallaan vesittää unissa hyppimisen metatodellisuutta.
Dupieux ei ota onneksi itseään turhan vakavasti. Tämä näkyy erään kohtauksen elokuvateatterin taustalla vilahtavassa Rubber 2 -mainoksessa. Tiedä sitten mitä Dupieux seuraavaksi keksii, mutta toivon mukaan Rubberille ei olla tekemässä jatko-osaa. Yksittäisenä vitsinä elokuvan sisällä tämä toimii, mutta kokonainen jatko-osa kuulostaa paskalta, ellei sitä sitten sijoitettaisi osaksi kokonaisuutta, jossa kumirengas katsoo Realitya ja kuuntelee Mr. Oizon Flat Beatia. Kaikesta huolimatta Reality on ohjaajansa parhaita suorituksia, ellei jopa paras. (TP)
Everly (2014)
Lähtökohdat: muija herää kerrostalokämpiltä. Hän kuulee olevansa jahdattuna. Hänen mutsinsa ja poikansa ovat myös tappolistan kärkipäässä. “Pirun orja, sinä et minulta karkaa, niittaan kasvattisi ja laitan lapsosesi seksikauppaan, mitäs tästä sanot, häh?” kysyy sutenöörin roolia vetävä Taiko.
Everly on säälittävä, Serbiassa kuvattu löyhä Kill Bill -rip off. Salma “Hollywood-tähti” Hayek nousee kanveesista ja alkaa nitistää ovista ja ikkunoista liiveihin uivia ilotyttösiä sun muita gangstereita tulisin toimin. Sohvalta löytyy kuolemaa tekevä, huulta heittävä japsi ja uunista konekivääri. Mude ja tytär pistäytyvät myös moikkaamaan. Näillä eväillä tehtaillaan puolitoistatuntisen aikana pieni pitäjällinen ruumiita.
Kyse on – eksploitaatiotasosta huolimatta – melkoisen periamerikkkalaisesta skeidasta. Hayek yrittää näyttää tylyltä laittaessaan vammaista läppää paiskovia prostituoituja kanveesiin, minkä ohella katsojaa viihdytetään viileällä kiduttamisella sekä Tarantinon pätkistä tutuilla, nopeatempoisilla leikkauksilla à la juoma tippuu lähärissä lasiin, sekunnin murto-osassa pillikin luiskahtaa sekaan, sitten muki tungetaan viikatemiehen visiittiä venaavan jätkän povariin ja voi että kun näyttää hyvältä.
Teko-coolista meiningistä ei parempaa tee kantaa ottava, todellisuudessa pop-kulttuurin ehdoilla menevä turinointi poliisien korruptiosta, savuavien hylsyjen keskellä hymyillen askeltavan lapsen aliarvioiva vertaaminen ysärin NES-klassikko Lemmingsiin tai vahva nainen -teemaan naamioidun seksismin liimaaminen hommaan kuvaamalla niukkapukeista Hayekia äijäilemässä raskaat tuliaseet kätösissään. Hoh-hoti-hoijaa -ajatukset yksi tähti silmissä kiiltäen voimistuvat alitajunnassa viimeistään sankarittaren tunkiessa akkuhappoa rääkkääjänsä suuhun tai katkaistessa katana ja rumat efektit apunaan piinaajansa halki, poikki ja pinoon. Ninjan kostosta ollaan liikuttu kolme vuosikymmentä kohti kypsempää toimintaelokuvaa, mutta kuka öögaa muutoksen parempaan? (JN)
Marfa Girl (2012)
Larry Clarkin paluuta on odotettu, mutta en villeimmissä unissanikaan uskonut paluun tapahtuvan Night Visionsissa. Rehellisesti sanottuna ajatus ei oikein istu festivaalin yleiseen linjaan, joka kuitenkin nojaa vahvasti kauhuun, scifiin ja fantasiaan. Joka tapauksessa Marfa Girl on taattua Clarkia, jossa seksi ja huumeet näyttelevät vähintään yhtä isoa roolia kuin itse näyttelijät.
Ken Parkilla entistä enemmän pornoa kohti liikkunut Clark sijoittaa uuden elokuvansa pieneen Marfan kylään Teksasin ja Meksikon rajalle. Tarinan pääosassa on 16-vuotias puolimeksikolainen Adam, jonka elämää häiritsevät lähinnä yli-innokkaat rajavartijat. Aikaa vietetään kellarissa, jossa tehdään musiikkia ja niin edelleen. Elämää tulee sekoittamaan maalauksia tekevä nimetön tyttö, jonka mukaan elokuva on saanut nimensä.
Elokuvalla ei ole kiire minnekään. Se keskittyy lähinnä hahmojen välisiin keskusteluihin, joiden aiheet vaihtelevat maan ja taivaan väliltä. Yleissävy pysyy kuitenkin seksissä ja huumeissa. Vaikka filmi pitää lähinnä vakavan realistista ilmettä, on sen sisälle heitetty mustaa huumoria, joka näkyy etenkin yhden valkoihoisen rajavartijan käytöksessä. Marfa Girlin voi nähdä myös Clarkin kannanottona rasistisia Etelävaltioita kohtaan. Yhdessä kohtauksessa pari latinotaustaista rajavartijaa ottaa “Marfa girlin” kiinni huumeiden käytöstä. Kohtaus sisältää keskustelua ja pilke silmäkulmassa käytävää vittuilua vartijoiden etniselle taustalle.
Roolituksessa Clark noudattaa tuttua kaavaa käyttämällä tuntemattomia nuoria keskeisissä rooleissa. Ratkaisu on kaikin puolin hyvä, koska se luo elokuvan ympärille aidomman tunnelman. Kokemattomat näyttelijät hoitavat roolinsa himaan ilman sen suurempia ongelmia, eivätkä anna lukuisten alastonkohtausten häiritä.
Elokuvan loppu ei sinänsä ole yllättävä ja tukee varsin hyvin sen etenemistä. En viitsi sitä tässä lähteä paljastamaan, mutta jokainen elokuvan nähnyt tietää, mitä tarkoitan. Mainittakoon vielä tähän loppuun, ettei Dubrovnik ole sopiva paikka elokuvien esittämistä varten. Perseeni oli koko keston ajan koetuksella. Jos tässä salissa täytyy jotain esittää, niin mieluummin sitten vaikka musiikkiaiheisia dokumentteja kuin fiktiota, joka ei salli juurikaan alkoholin käyttöä. (TP)
War Between the Planets (1966)
Jörg Buttgereidin ohella Antonio “Anthony Dawson” Margheriti oli eräs kevään 2015 NV:n liputetuimmista tekijöistä – häneltä esitettiin itsestään kertovan dokkarin ohella peräti kaksi elokuvaa.
Eepoksista Cannibal Apocalypse, Viidakkoverilöyly ja Frankenstein – teurastaja tunnettu Italian genretaituri oli omiaan pienoismalleilla vehkeilyn saralla. Antaumus erikoistehosteille ei tietenkään aina tuo varteensa otettavaa krediittiä pöytään valkokankaan näyttäessä pahimmillaan avaruustaistelutannerta enemmän lelujen peittämältä lastenhuoneen matolta. Toisin kuin vaikkapa toimivia tehosteita pursuava Koodinimi: Villihanhet, War Between the Planets on tylsän makuista kalkkunakastiketta vailla chilisoosin ripausta.
Elokuvan juonesta ei (ainakaan aivot väsymyksestä muusina) ota selkoa edes apinahattu päässä. Joku jengi kiskaisee astronauttipalttoot ylleen ja lähtee vaijerien varassa tutustumaan maapallolle uhkaa tekevään planeettaan. Tässä välissä naureskellaan niin sympaattiselle, valkeiden reikien täyttämälle avaruudelle, miniatyyrierikoistehosteille kuin myös epämuodostuneille paperimassaplaneetoille, myöhemmin vielä kuukävelijöiden pilkottaviksi joutuville, paholaisenkastiketta sisuksistaan sylkeville örkkilonkeroille.
War Between the Planets olisi sikäli hellyttävää, ajoittain hölmöä dialogia sisältävää scifi-tuubaa, ellei sen syntilistaan lukeutuisi ikävästi myös, ettei touhu kaikessa aamuyön lagituksessa lopulta ole erityisen hauskaa saati viihdyttävää. Pelastuspartio sekoilee minkä jaksaa, ja Tellus näyttää siniselle rantapallolle lentäneeltä spurgun oksennukselta, mutta muuten huumoriarvot ovat harvassa. Toki efektejä täytyy kehua yritteliäisyyden puolesta, mutta toimiviksi niitä on vaikea sanoa.
Lopulta filmi ei vastaa lupauksiaan kolmen jälkeen yökkösellä esitettynä campina. Huonouttahan se omine surrealistisine tunnelmineen edustaa, mutta menosta ei saa otetta. Siinä vaiheessa, kun ilon uskoisi hiljalleen alkavan, kaikki loppuukin maan pinnalla vietettävään seremoniaan kuin seinään. Tietyllä tavalla tällaisten leffojen esittäminen on toki hienoa, mutta umpiärsyttävän Everlyn jälkeen olisin toivonut jotain munakkaampaa. (JN)
Duke of Burgundy (2014)
Mainoslauseiden perusteella Duke of Burgundya on lähtökohtaisesti verrattu Fifty Shades of Greyhin, mikä on tavallaan aika ovela kikka. Minuun se ei vain toimi. En toki ole nähnyt kyseistä elokuvaa, mutta uskallan väittää, ettei näillä kahdella ole juuri mitään yhteistä. Tämä tuskin on edes niin paljon rajumpi versio, kuten olen muutamista lähteistä kuullut. Totta kai Duke of Burgundy on lähtökohtaisesti kunnianhimoisempi ja niin edelleen.
Myös edesmenneen Jesús Francon Lorna the Exorcist on yhdistetty muutamaan otteeseen Duke of Burgudyyn. Alun perin Francon elokuvan remakena alkanut käsikirjoitus muovaantui täysin omanlaisekseen. Yhtäläisyydet ovat hyvin löyhät. Elokuva päätyy tutkimaan ihmismieltä ja sen toimivuutta. Hahmojen kehitys tuntuu luontevalta, mikä poistaa alussa mukavasti orastaneen francomaisen sleazemaisyyden. Tämä on sekä hyvä että huono juttu, koska itse pidän Francon törkyilystä, mutta arvostan myös taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvia. Elokuva päätyy tämän takia harmaalle alueelle, koska se on hienosti kuvattu ja ajoittain myös näytelty filmi. Sen S/M-hetket eivät kuitenkaan ylly liian rajuiksi tai kohauttaviksi, mikä on sääli.
Toistolla rytmitetty tarina kertoo lähinnä hahmojensa kuolleesta ja sisällöttömästä elämästä, jossa ainoa ulospääsy on toistaa samoja maneereja, jotta seksistä kyetään nauttimaan edes hitusen. Onneksi mukaan on ujutettu mustaa huumoria, koska täysin vakavana elokuvana tätä olisi lähes mahdotonta seurata. Mainittakoon, että suuhun virtsaaminen on uusi versio paskan syömisestä. Joidenkin mielestä se on taidetta, toisten mielestä ei. Yksi asia on silti varma: Duke of Burgudy ei ainakaan sellaista suoraan katsojan kasvoille päästele, vaikka toistuvasti tällaista vihjaillaan tapahtuvan hahmojen keskuudessa. (TP)
Tokyo Tribe (2014)
Sion Sono nousi silmissäni uudemman japanilaisen elokuvan kiinnostavampiin nimiin Love Exposure -spektaakkelin näkemisen myötä. Ikävä kyllä ohjaajan muuhun filmografiaan tutustuminen on tuottanut pettymyksen toisensa perään aina Noriko’s Dinner Tablesta Suicide Clubiin ja Exteen, jotka olen kaikki kokenut parhaimmillaankin oukhei-tasoa edustaviksi, käsikirjoituksellisesti turhankin ongelmallisiksi sekä toisilta käänteiltään negatiivisella tavalla hämäräperäisiksi kikkailuiksi. Tokyo Tribe on käännös kohti yksinkertaisempaa elokuvaa, tosin jo liian putkimaisessa hengessä.
Ajat sitten sädekehänsä kadottaneen Takashi Miiken työt mieleen tuova raina on perusajatukseltaan herkullinen pseudokuvaus katujengien hallitsemasta Tokiosta. Karamelliväreissä hehkuvan, pitkälti musikaalina kerrotun ja gangsta rap -kliseistä poksahtavan tarinan realismi on samaa luokkaa kuin äänestämällä vaikuttaminen. Megalomaanisissa mittasuhteissa toisilleen mielikuvitusmaailmansa läpi uhoavat ja pesismailoja, miekkoja sun muita kättä pidempiä heiluttelevat kovanaamat naurattavat absurdiudessaan samaan tapaan kuin kirkkonummelaisen rapkollektiivi Likasen Etelän ennen menestystään askartelemat musiikkivideot.
Lisäkomiikkaa tuovat yliampuvat hahmot, joista etenkin käsiään pakkoliikkeen omaisesti heiluttavat lettipäät sekä hiuksensa blondannut ja nahkatangoissa viihtyvä tappokone nousevat käytös + look -yhdistelmillään varsinaisiksi vastakkainasettelun kunkuiksi. Hämmentävin puoli filkkaa puolestaan on, halusi sitä uskoa tai ei, että täysin läpällä ja jenkkityyliä apinoimalla toteutetut, raskailla bassoilla ryyditetyt “me ollaan Tokion valtiaita, saat meilt turpaan, woo woo!” -biisit on saatu kuulostamaan meneviltä ja mukaansa tempaavilta. Tämän myötä onkin helppo kyseenalaistaa koko käsitellyn musiikkisuuntauksen uskottavuus. Irvine Welshin sanoin: “Ei Al Caponekaan istunut studiossa nauhoittamassa.”
Vaikka Tokyo Tribe voisi olla sangen mehukas isotteluspektaakkeli, sen helmasynti on sama, mikä on piinannut Love Exposurea lukuun ottamatta jokaista näkemääni Sonon leffaa – taidottomuus lyhentää elokuva toimiviin mittoihin editointiohjelmassa. Vajaan puolentoista tunnin kesto nostaisi Tokyo Triben tekijänsä epäilemättä toiseksi parhaaksi leffaksi, mutta kun räät on ajat sitten pärskitty, ja sama vitsi vain jatkuu jo ulkoa opittujen kipaleiden ja alati paisuvan toiminnan viedessä huomiota siltä vähäiseltäkin juonelta, muodostuu lopputuloksen häntäpuoli jokaisen Night Visionsin pakolliseksi pilkkimiskauraksi. Kyseenalaista saattaa myös olla, kauanko tällaiselle menolle on sopivaa virnuilla – porvarien ja fasistien eriarvoisuutta ajava oikeistopolitiikka kun on omiaan antamaan piikkarit yhteiskunnalle, jossa pienituloisen ainut selviytymismahdollisuus saattaa pian olla sortuminen rikokseen. (JN)