Tuoteseloste voisi kuulua näin: David Mametin ohjaama ja käsikirjoittama Murharyhmä (1991) on miehinen tarina vähemmistökokemuksesta nykypäivän Amerikassa ja ihmisluonnon taipumuksesta käpertyä sisäänpäin rasituksen alla.
Lisäksi se on lyömättömän Roger Deakinsin – Coenin veljesten hovikuvaajan – klassisesti elokuvaama film noir, jossa on plot twistejä, niin kuin Mametilta voi odottaa, ja machoa idiosynkraattista kieltä, niin kuin voi odottaa kirjoittajalta, jonka dialogi on jo pitkään ollut käsite. Mametin elokuvissa puhutaan nopeaa ja terävää, sanojen merkityksiä painottavaa ja vääntelevää, päälle peruuttavaa ja miekkailevaa ”Mamet-puhetta”, joka panee hanttiin valtavirtaa dominoivan The Actor’s Studion vaateille.
Murharyhmässä Mamet tekee perinnetietoista elokuvaa, josta löytyy kovaksikeitetty etsivä, femme fatale, salaliitto ja kaupungin öiset kujat. Lähemmin katsottuna film noir on kytketty uudella tavalla. Jos miestä tavallisesti juoksuttaa himo naiseen, joka paljastuukin femme fataleksi tai rahasalkkuun, jonka femme fatale yrittää viedä, niin nyt halutaan olla kaltaisilleen lojaali. Kyse on tribalismista.
Hienon koneiston asettaminen läpinäkyvään kuoreen voi kertoa vilpittömyydestä tai sitten kerskailusta, mutta tuskin kukaan kehtaa huomauttaa molempien mittaavan samaa aikaa, aidon ja väärennetyn Rolexin. Siksi Mamet, joka ennen elokuvaan siirtymistä oli jo amerikkalaisen teatterin tähti, tekee Murharyhmän alkuun vitsikkään tsehovilaisen gambiitin.
Neuvottelija ja murhaetsivä Bobby Gold (Joe Mantegna) on poliisilaitoksella, kun sisään kannetaan perheensä metsästyskiväärillä murhannut mies. Mies riuhtaisee itsensä irti kyttäparin otteesta, ryntää Goldin päälle, repii hänen asettaan. Isommilta haavereilta vältytään, mutta Goldin asekotelo hajoaa. Saa arvata, onko molemmilla, kotelolla ja sieltä pakenevalla revolverilla, myöhemmin dramaturgista merkitystä.
En halua pilata katselukokemusta. Siksi käsittelen elokuvan tapahtumia pintapuolisesti ja keskityn sen asetelmaan. Johtolanka on kuitenkin tämä: Murharyhmä on holokaustin jälkeinen tarina, jossa varjon kaiken ylle heittää kuristava tunne loppumattomasta vainosta.
Bobby Gold on moderni Amerikan juutalainen. Hän tietää taustansa, mutta ei koe, että hänen ja muiden juutalaisten välillä vallitsisi kohtalonyhteys. Hän ei ymmärrä hepreaa eikä ajattele Isrealia. Etsivänä Gold elää kuoleman ja epätoivon maailmassa. Stressi on omiaan nostamaan pintaan primitiivisiä tunteita. Elokuvassa ei ole hetkeä, jolloin Gold olisi olemassa muuten kuin suhteessa työhönsä.
Poliisilaitos on amerikkalaisena instituutiona sulatusuuni, ja sen tarkoitus on säädellä jännitteitä. Sisään otetaan eri taustan omaavia ihmisiä valkoisista mustiin. Massa valetaan muottiin jäähtymään yhdeksi sinivuokkojen roduksi. Heidän on kyettävä luottamaan toisiinsa jo kentällä selviytymisen vuoksi.
Asioilla on kuitenkin tapana kasaantua. Ensiksi poliisilaitoksella sattuu selkkaus. Goldia haukutaan jutkuksi. Pilkka jää vaivaamaan, se on kutina kipsin alla. Sitten Gold käsketään tutkimaan vanhan juutalaisen naisen murhaa. Hän ei millään haluaisi. Kollegansa kanssa hänellä on poliisimurhaajan jahti kesken, ja juttu uhkaa päätyä FBI:n valtapiiriin.
Mutkistuvan murhatutkinnan aikana Gold herää diaspora-kokemukseen. Mennyt, nykyinen ja tulevaisuus järjestäytyvät uudelleen kuin taikaiskusta. Hän on juutalainen, hän on sivullinen. Koko elämänsä hän on joutunut todistelemaan muille. Kuka syöksyy aina ensimmäisenä ovesta, vaikka toisella puolella voi odottaa rosvo haulikon kanssa? Hän, koska hänet on saatu tuntemaan itsensä arvottomaksi. Murhatun naisen tapaus on selvitettävä.
Mametin elokuvien ero plot twistejä yleensä käyttäviin elokuviin on kahdenlainen. Ensinnäkin ne liittävät elokuvat osaksi film noirin perinnettä. Katselukulman kalibroinnin myötä elokuvan rakenne hahmottuu sarjana erilaisia trikkejä. Toiseksi ne eivät ole pelkkiä silmänkääntötemppuja, M. Night Shyamalanin harrastamaa mädäntyneen lihan pippurointia. Ne paljastavat todellisuuden hahmotustapojen rakenteellisen ongelman. Maailma nähdään silmikon läpi.
Käänne ei aina toimi lopullisena vapauttavana laukaisimena. Muuttamalla silmikkoa se voi mahdollistaa uuden käänteen, kuin pienikaliiperinen luoti, joka ei lävistä kehoa vaan jää kimpoilemaan sen sisään. Espanjalainen vanki (1997) on tästä paraatiesimerkki. Läpi tarinan eri jengit jahtaavat tiedemiestä, jonka kansiosta löytyy arvokas matemaattinen kaava. Tiedemiestä ympäröivän todellisuuden symbolinen järjestys on käymistilassa, ”viholliset” ja ”ystävät” vaihtavat paikkaa kuin hajonneen videopelin tutkassa.
Mametin tarinoiden arkkityypit ovat huijari ja hölmö, jonka suhdetta maailmaan huijari manipuloi sanoilla ja lavasteilla. Huijaus on usein vastavuoroisuuteen perustuva psykologinen temppu, ja siksi se on traagisempi rikos kuin arkinen rullaus. Se on luottamusharjoitus, jossa solidaarisuutta ja empatiaa luova motiivi on vaihdettu voitonpyynniksi. Suljet silmäsi ja kaadut selkä edellä, kuin amerikkalaisen televisiosarjan työpaikkaseminaarissa. Ihmiset kyllä ottavat sinut vastaan, mutta vievät samalla lompakkosi.
Huijaus on vielä selkeämmin esillä Murharyhmää edeltävässä Pelin hengessä (1987), Mametin esikoiselokuvassa. Avainkohtauksessa huijariliigan johtaja Mike (Mantegna) näyttää, kuinka hän saa tuntemattoman miehen antamaan hänelle rahaa. ”Luentoa” seuraava Margaret on Goldin tavoin eksynyt maailmaan, josta hän höynäytettynä luulee tietävänsä tarpeeksi. Mike lavastaa tilanteen: hän tarvitsee kipeästi apua, rahaa. Koska ihminen haluaa tuntea itsensä sankariksi, Mike myös saa rahaa. Oikein manipuloidusta vaihtokaupasta hyötyvät kaikki – nukke ja nuken mestari. Sellainen on maailma erään silmikon läpi.
Mikä on se Troijan hevonen, joka Murharyhmässä ja Pelin hengessä taittaa puolustuksen? Lupaus yhteenkuuluvuuden tunteesta, jonka voi lunastaa tekemällä itsensä tarpeelliseksi omalle klaanille. Se on myös syy, miksi Jonestownissa kiskottiin syanidilla terästettyä limsaa.
Luottamusharjoituksia yhtä kaikki.