Gyeonggin provinssissa Etelä-Koreassa vuosina 1986–1991, Hwaseongin maalaiskylässä koettiin tapahtumasarja, joka tuli jättämään jokaisen eteläkorealaisen alitajuntaan pysyvän kauhun. Neljän vuoden ja seitsemän kuukauden sisällä kymmenen naista löydettiin raiskattuna ja tapettuina, usein kuristettuina omista vaatteistaan revityillä rievuilla. Tekijää ei koskaan saatu kiinni. Tapahtumia alettiin kutsua Hwaseongin sarjamurhiksi.
Vuonna 2003 siitä tehtiin elokuva nimeltä Salinui chueok, Memories of Murder. Mutta sen teemat ovat kenties syvällisyydessään kauhistuttavampia kuin ne raa’at murhat, joita se sivuaa. Elokuvan perusteesi on se, että korruptoimaton, niin sanotusti hyvä poliisi voi muuttua ympäristönsä painostuksessa ihanteidensa ja moraalinsa vastakohdaksi, kääntyä sotimaan itseään vastaan, muuttua pedoksi, joiden keskuudessa hän elää ja joita vastaan hän sotii. Näin tapahtuu elokuvan keskiössä olevalle Soulista tulleelle nuorelle poliisille, Seo Tae-Yoonille, joka edustaa elokuvan moraalista selkärankaa muuten alkeellisten ja brutaalien poliisien keskuudessa.
Hän on tapahtumia tutkivan ryhmän, jonka keskiössä seikkailee ja sikailee aluksi kyttäkaksikko, ainoa kaupunkilaispoliisi, varmasti hieman enemmän koulutettu kuin hänen kaksi brutaalimpaa kollegaansa. Näiden kuulustelumetodeihin kuuluvat hyppypotkut ja kehitysvammaisen kiduttaminen, painostus ja uhkailu. Ainoana päämääränä tuntuu olevan se, että joku tuomitaan, jotta työ saadaan näennäishoidetuksi, jotta kunnia saadaan kerättyä. Ei väliä, vaikka tämä joku ei olisi oikeasti syyllinen. Näitä mädänneitä käsityksiä vastaan sotii Seo Tae-Yoonin moraali, joka elokuvassa estää kerta toisensa jälkeen sen, ettei väärää miestä tuomita. Hänelle totuus on tärkeämpää kuin kunnia ja maine. Hän uhraa totuuden vuoksi aikansa, ruumiinsa ja muiden kunnioituksen. Hän on sitä harvinaista lajia, joka tajuaa, että totuus säilyy ihmistä kauemmin ja siksi ihmisen on keskityttävä totuuksiin ja unohdettava kaikki muu.
Hän on outolintu siinä korruptoituneessa ja henkisesti sekä teknillisesti alkeellisessa yhteisössä, jossa hän toimii. Häntä kunnioitetaan, mutta vihataan. Häntä salaa arvostetaan ja pelätään, mutta häntä kohtaan hyökätään ja hänet tuomitaan erikoisuudeksi. Häntä salaa arvostetaan, mutta hänet tahdottaisiin pois rikosjutusta, sillä niin se saataisiin viimein suljetuksi: hänen totuuden nälkänsä hyökkää kahden muun poliisin kunnianhimoa vastaan. Ei ole mikään ihme, että elokuvan alussa etsivä Cho Yong-Too hyökkää jopa fyysisesti hänen kimppuunsa luullen häntä sarjamurhaajaksi. Niin vahvasti he eroavat toisistaan, kuin vuoren laki ja merenpohja. Mutta traagista tässä elokuvassa on, että niinkin jalo mies kuin Seo Tae-Yoon on myöskin yhteisönsä uhri. Hän on tuomittu yhteisöönsä ja vähitellen yhteisö tekee hänestä sellaisen, joka hän ei pohjimmiltaan ole. Hänelle käy niin kuin F. Nietzsche on huomauttanut sotaan ryhtyneistä: sotiessaan hirviöitä vastaan muuttuu itsekin hirviöksi, ja katsoessaan kuiluun, kuilu katsoo häneen.
Kamalaa tässä elokuvassa on siis se, että se tulee paljastaneeksi jotakin oleellista ihmisestä, joka on sidottu yhteisöönsä niin pitkälle, että on lopulta sitä, mitä yhteisönsä on hänestä tehnyt. Tässä tarkoitan sanoa, että yhteisö ansaitsee sellaiset kirjailjat, jotka sillä kulloinkin on – sellaiset ihmiset, jotka sillä kulloinkin on – sellaisen moraalin, jollainen sillä kulloinkin on. Ihmiset eivät ponnista mistään tyhjiöstä, vaan ovat suoraan sen ilmiön heijastumia, jota yhteisöksi nimitetään. Niin myös elokuvassa liikkuva tuntematon sarjamurhaaja on sen yhteisön tulosta, jossa hän on kasvanut: hän on meidän luomuksemme, me olemme hän, ja äärimmäisesti voimme sanoa, että yhteisö on ansainnutkin sen ihmisen, jonka se on myös luonut. Tohtori Frankenstein oli se hirviö, jonka hän tuli luoneeksi, ja juuri itseään hän siinä eniten kauhistui.
Seo Tae-Yoon on todiste siitä että alkeellinen yhteisö voi muuttaa niitä sielun tai mielen perustaan piirtyneitä käsityksiä, jotka hän on toisessa yhteisössä omaksunut: kenties ihmisen perustaa ei pystytä koskaan muuttamaan, ei edes jykevin terrori voi murtaa ihmistä, mutta sivistyksen, jonka hän on saanut, hän voi hylätä ääritilanteessa: näemme sen elokuvan lopussa, jossa Seo Tae-Yoon on tappamassa raiskausmurhista epäiltyä ja sulkemassa itse juttua, jota piti totuuskäsityksissään yllä siihen saakka, vaikka riittäviä todisteita syyllisyyteen ei ole. Tilanteet ovat kääntäneet äärimmäisesti ihmisten käsityksiä päälaelleen, sillä tämän selkään ampumisen estää Cho Yong-Too, mies joka oli ennen tätä monia kertoja sulkemassa itse juttua, vaikka riittäviä todisteita ei silloinkaan ollut.
Äärimmäisen vastakkaiset käsitykset ovat liuenneet toisesta ihmisestä toiseen, vaihtaneet paikkaa kuin kotilo vaihtaa koteloaan tai käärme nahkaansa; tämä todistaa myös siitä, ettei kukaan voi pohjimmiltaan omistaa mitään, vähiten mitään konkreettista. Mutta myös ihmisen periaatteet ja ajatukset ovat vaihtuvia, muuttuvia ja eivät hänen omaisuuttaan, sillä ne ovat tulosta yhteisöstä, jonka auttamilla kokemuksilla ne ovat muodostuneet. Ne ovat yhteisön omistusta, ei sinun, eikä minun. Näin jokaisessa ihmisessä on pohjimmiltaan mahdollinen Janus-naamio. Konkreettisten asioiden takana ajattelu toimii aina niistä näkymättömistä sortajia vastaan tehdyistä teoista salatuimpana, mutta sillä ei voi olla vaikutusta, ellei se muutu konkreettisiksi teoiksi – kuten kenties tässä sarjamurhaajan ajatukset ovat muuttuneet.
Ihailemme hänen lahjakkuuttaan, sillä me juuri mahdollistimme sen, kauhistumme hänen tekoaan, sillä me juuri mahdollistimme sen: kun jossakin tapahtuu massamurha, niin tämän ilmiön jälkiseurauksena ilmaantuu aina viisaiden ja selittelijöiden sekä kauhistelijoiden joukko. Ensimmäiset saivat viisautensa vasta tapahtuman eskaloitumisesta ääripisteeseensä, seuraavat ovat puolestaan jokaisen ilmiön ympärillä kuin kärpäset lannan. Aina tapahtumat ovat käsittäneet he, joille tapahtuu radikaalimmin jotakin, että myös he, joille sitä, mitä tapahtuu, ei tapahdu radikaalimmin, ja jotka muodostavat siis spektaakkelin katselijat. Heistä saattavat myös jotkut intellektuelleimmat ihmiset tulla tapahtumien selittäjiksi. Se puolestaan vaatii sitä, että osataan selittää – mikä ei vaadi juuri mitään: kirjakritiikki vaatii sen, että osataan kirjoittaa.
Mutta elokuvakritiikki ei tunnu vaativan sitä, että osattaisiin itse tehdä elokuvaa: täten se on hieman paradoksaalista, ja siitä syystä elokuvantekijöiden naureskelun kritiikin tasolle – kritiikin, joka usein käsittelee aiheitaan kaukaa omista mielipiteistään ja väärinkäsityksistään käsin – voi täysin ymmärtää. Joka tapauksessa sivustaseuraajat voivat toisaalta – kuten nyt nähdään – myös itsekin tulla sivusta seuratuiksi: näin oli esimerkiksi koulussa, jossa tappelut muodostivat aina ringit, jossa kaksi käyttivät nyrkkejään ja muut silmiään ja niin edelleen. Lisäksi jossain saattoi olla vielä sivustaseuraajien sivustaseuraaja (kuten tässä elokuvassa): opettaja. Kenties hänen ei edes tarvinnut katsoa tapahtumaa edes ikkunasta: ehkä hän sillä aikaa vain luki jotain seikkailukertomusta tai toisen noista tappelijoista esseetä, jonka nimi saattoi olla Mitä tein kesälomalla, ja jossa se, mitä todella teit kesälomalla, ei ainakaan saanut paljastua – näin koulumme opettavat meitä siis yhteiskuntamme perusominaisuutta: sokeutta sekä itselleen valehtelemista. Hirviömäisintä tässä on juuri se, miten ihmiset ovat unohtaneet elävänsä valheissa ja siis uskovat ne itsekin jo. Kauhistelijat ovat puolestaan ilmiönä irvokkain näistä kolmesta: hehän ovat aina pohjimmiltaan mahdollistaneet sen tapahtuman, jota nyt kauhistelevat. Miettikääpä hetki: joskushan he ovat suorastaan järjestäneet sen!
Kärsimätön lukija voisi jo epäillä, että olen eksynyt aiheestani, kun päinvastoin olen vain korostanut sen alateemoja. Ne kiteytyvät ehkä tässä lainauksessa parhaiten: “Puhdas moraali on ainutkertainen ja universaali. Aikojen saatossa siihen ei voi tulla minkäänlaisia muutoksia tai lisäyksiä. Se ei ole riippuvainen mistään historiallisesta, taloudellisesta, sosiologisesta tai kulttuurillisesta tekijästä. Se ei riipu kerta kaikkiaan mistään. Se ei määrity vaan määrittää. Se ei noudata ehtoja vaan sanelee ne. Toisin sanoen se on absoluuttinen, täydellinen.” Memories of Murder sotii tätä absoluuttista, riippumatonta ja täydellistä moraalia vastaan. Etelä-Korean alkeellisuus ei sisäistynyt vain tekniikkaan, vaan arvokäsityksiin, paljon laajempiin ja tuhoisampiin alavireisiin maailmassa, ihmiseen itseensä. Jos hänellä on sielu, niin juuri siihen sieluun, joka hänellä on.
Kerrattakoon, että Seo Tae-Yoon edustaa juuri tässä tätä puhdasta ja absoluuttista moraalia, ja riittää vain todisteeksi se, mitä hänelle lopussa tapahtuu, ettei sellaista puhdasta moraalia olekaan. Hän murtuu. Hän hajoaa. Hän on ampumassa, kuten jo sanottu, tunnelin pimeyteen juoksevaa epäiltyä selkään, vaikka riittäviä todisteita epäillyn syyllisyydestä ei ole. Hän on muuttunut kokonaan vastakohdakseen, toisin sanoen hänestä on tullut se, mitä hän ei ole. Ymmärrämme hänen itsekammoaan. Ellei sitten ihminen ole aina pohjimmiltaan korruptoitunut ja mahdollinen tekijä rikokselle, olipa hän kuka tahansa tai millaisessa asemassa tahansa, ja täten vain oikeat olosuhteet ja tilanteet riittävät paljastamaan sen, mitä hän todella on: vain pelkkä säilymisvaiston varassa suuntaava eläin, jonka hämillään olo on verrannollinen sen ajan sekavuuteen, jossa hän kulloinkin joutuu elämään; pohjimmiltaan absoluuttisen itsekäs olio, jopa altruismissaan absoluuttisen itsekäs.