Jean Painlevé (1902-1989) oli yli parisataa lyhyttä dokumenttielokuvaa ja jossain määrin fiktioita tehnyt kokeellisen, tieteellisen ja animoidun elokuvan uranuurtaja. Tämä pitkän uran ministerinviroissa ilmailu-, sota- kuin pääministerinäkin tehneen matemaatikko Paul Painlevén anarkistipoika ei löytänyt nuoruudessaan paikkaansa maailmassa, vaan joutui syrjityksi isänsä aseman, taiteellisen kiinnostuksen ja poliittisten mielipiteidensä tähden jo varhain.
Painlevéstä varttui vuosien mittaan kuitenkin isänsä veroinen kulttuurivaikuttaja. Hän toimi biologina, elokuvakuvaajana, näyttelijänä, Ranskan elokuva-akatemian arvostettuna jäsenenä, tutkijana ja kirjailijana. Hän oli myös mukana perustamassa ensimmäisiä moderneja sukellusseuroja. Hänen tuotantonsa ytimen muodostavat noin parisataa tieteellistä lyhytelokuvaa, joita pidetään tänä päivänä uranuurtajina sekä dokumenttielokuvassa että kokeellisen elokuvan saralla niin tekniikkojensa, populaariutensa kuin taiteellisen antinsa takia. Tässä artikkelissa käydään lyhyesti lävitse muutamia Painlevén laajan tuotannon olennaisimpia teoksia ja tematiikkaa.
The Seahorse (1933) on eräänlainen ohjaajan nimikkoelokuva. Se käsittelee varttinsa aikana aikaansa nähden hypertarkalla kameratekniikalla merihevosten elämää ja tallentaa niiden uiskentelun, ruokailun, hierarkian ja ennen kaikkea pariutumisen ja poikasten synnyttämisen rutiinit tarkasti. Painlevélle tyypillisesti elokuva on hyvin kauniisti kuvattu, ja siinä on läsnä runollista luonnetta niin leikkauksen kuin ääniraidalla kuultavien jazzin ja selostuksen tähden.
Silti tiede ei koskaan ole vähäpätöisemmässä asemassa kauneuteen nähden vaan yhtäläisen vaikuttava voima. Ohjaajan elokuvien omituinen luonne tiivistyy kummallisella tavalla kohtauksissa, joissa ensin kuvataan läheltä, sympaattisen musiikin soidessa, poikasiaan kantavaa urosmerihevosta – seuraavaksi, musiikin edelleen jatkuessa, yksi eläimistä silpaistaan auki, jotta katsojalle päästään esittelemään sen sadat pussukassa majailevat poikaset. Toisaalta pian tämän jälkeen elokuvan selostaja toteaa merihevosen olevan kaikista kaloista arvokkaimman näköinen ja elokuvan yleissävy on pasifististen ja perhekeskeisten merihevosten yhteisöä ihaileva.
Painlevén tunnuksiksi muotoutuneet merihevoset esiintyvät nopeasti myös dokumentaristin tunnetuimassa teoksessa Le vampire (1945), joka esittelee katsojalle Duke Ellingtonin musiikin säestyksellä vampyyrilepakon. Elokuva käy lävitse pienikokoisen lepakon elintapoja, näyttää lyhyitä pätkiä F. W. Murnaun jo tuolloin kulttimainetta nauttineesta Nosferatusta (1922) ja kuvailee kiehtovan läheltä normaalisti mysteeriksi suurelle yleisölle jääneen eläimen toimia.
Kun filmin loppupuolella esille tuodaan marsu, jonka ympärillä lepakko salamyhkäisesti ja eittämättä hyvin paljon Nosferatusta muistuttaen kiertelee, katsoja tuntee samanaikaisesti tieteellistä etäisyyttä, kuvotusta ja kiehtovuutta. Toisin kuin fiktion vastineensa lepakko ei pure marsua niskaan tai kaulaan vaan suoraan naamaan. Toinen, lepakkoa huomattavasti isompi, eläin katsoo ihmeissään, mutta ei tee mitään puolustaakseen itseään. ”Vampyyrin sylki toimii puuduttajana”, meille kerrotaan.
Painlevé tekee allegorioita, mutta ei alleviivaa niitä. Ilmaistessaan mielipiteensä, hän ei uhraa tieteellisyyttään niiden edessä, vaan johtaa päätelmät kuvattavasta kohteestaan. Hän ei symbolisoi turhia. Siksi monet hänen elokuviinsa tutustuneet eivät ymmärrä mitä avantgardistista niissä on: nehän ovat vain opetusfilmejä. Mutta juuri opetusfilmimäisyys tekee niistä niin voimakkaalla tavalla omituisia kokemuksia. Vampyyrilepakko venyttää salamannopeasti toisen siipensä oikosuoraksi ennen kuin palauttaa sen takaisin lähtöasentoon. Selostajaääni toteaa lakonisesti: ”Vampyyrin tervehdys.” Natseja ei mainita kertaakaan elokuvan aikana, mutta pahankurisen häijy yleistunnelma on enemmän kuin tarpeeksi (”Myös Euroopassa on joitain verta imeviä lepakkoyksilöitä…”).
Huomattavaa on myös se, että Painlevé alkoi tehdä tiede-elokuvia aikana jolloin elokuvan suurimpana saavutuksena pidettiin Keystone Kopseja potkimassa toisiaan persuksille. Painlevén konservatiivisemmat toverit biologisessa akatemiassa nauroivat ja buuasivat miehen pihalle hänen yritettyään jotain niinkin julkeaa kuin ehdottaa ihmisten valistamista tiede-elokuvien avulla. Vapaa-aikansa tiedemies vietti katsellen mykkäkomedioita ja kokeellisia elokuvia ja tutustui taiteilijoihin.
40-luvulla Painlevé kohtasi elämänkumppaninsa, Geneviève Hamonin, josta tuli useiden teosten toinen ohjaaja. Hamonin elämästä ei tiedetä paljoakaan, mutta hänen panoksensa pariskunnan yhteisiin elokuviin lienee merkittävä sillä Painlevé lopetti elokuvien teon Hamonin kuoleman jälkeen. 20-luvulla Painlevé ystävystyi surrealistien kanssa ja vaikkei koskaan kuulunut heihin virallisesti, linjasi surrealismin kautta taiteensa merkittävimmän pyrkimyksen: vain todellisuuden kautta voimme päästä käsiksi todella taiteellisesti mielenkiintoiseen ja ylevään.
Tämä surrealistinen tavoite huokuu monista Painlevén ja Hamonin hienoimmista elokuvista. Huomattavaa on kuinka ihmiset pääosin uupuvat ohjaajien töistä. Kamera on useimmiten sijoitettu veden alle tai muuten eläinten keskuuteen. Syntyy eräänlaisia suljettuja maailmoja. Ohjaajat eivät ikinä lue eläimiin ihmisten piirteitä, vaan eläimistä ihmisten piirteitä. Kun Painlevé kuvaa merihevosten tiivistä yhteisöä, tanssivia merietanoita tai selkä kyyryssä vaanivaa lepakkoa, hän ei alleviivaa kuvattaviensa ihmismäisyyttä, vaan päinvastoin ihmisten eläimellisyyttä. Kuvatessaan eläinten tanssia Painlevé esimerkiksi leikkaa väliin salamannopeasti pätkiä vuosisadan alun tanssielokuvista, mutta ei ikinä korosta kuvavalintojaan millään muilla keinoilla. Kuvat ihmisistä kestävät silmänräpäyksen ja katoavat sitten luontokuvien sekaan.
Kummallisimmillaan Painlevén ja Hamonin elokuvat käsittelevät lähes abstrakteja kuvioita muodostavia olentoja, joiden edesottamusten tutkailusta hypertarkasti ja sellaisenaan muodostuu omituisia, kauniita mutta karmivia kokemuksia. Teos Acera, Or the Witches’ Dance (1972) kuvaa viiden merietanan ryhmäseksisessiota sellaisella suoruudella, jota ei näe eläindokumenteissa edelleenkään.
How Some Jellyfish Are Born (1960) taas on lähes täydellisen abstrakti elokuva. Nopeutuksen avulla seuratut meduusojen lisääntymiskeinot muistuttavat ennemminkin 20-luvun abstraktin animaation keinoja kuin mitään luonnossa tapahtuvaa. Vaikutelmaa tehostaa se, ettei elokuva missään vaiheessa vain kuvaa tai jätä kuvassa näkyvää selittämättä. Kliininen ääni selostaa yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi kuvan sisällön tampioimmallekin katsojalle – samalla kun ruudulla nähtävät liikkeet eivät tunnu olevan tästä maailmasta, mistään ihmisen tuntemasta tai näkemästä.
Kun Painlevé ja Hamon kuvaavat makeassa vedessä uiskentelevien hyönteisten ja toukkien edesottamuksia teoksessa Freshwater Assassins (1947) vaikuttaa elokuva aluksi luonnon tavanomaista kiertokulkua esittelevältä, mutta keskittyy sen jälkeen erääseen toukkalajiin, jota Painlevé kuvailee suoranaiseksi murhaajien klaaniksi – otuksella on tapana puremallaan sulattaa uhrinsa sisuskalut, imeä ne kitusiinsa ja jättää jäljelle vain makaaberisti leijuva tyhjä valkoinen kuori.
Asetelman psykedeelisyyttä korostaa se, että läpinäkyvästä toukasta pystyy katsomaan kuinka sen sisuksiin sinkoutuu nestemäisiä toisen olennon sisäelimiä. Filmi huipentuu kolmen saman lajin edustajan taisteluun, jossa kaksi isompaa repii kolmannen otuksen kahtia. Elokuva myös ilmoittaa ylpeästi aluksi tulleensa palkituksi parhaana opetusfilminä jollain lastenelokuvafestivaalilla!
Selvää on, että näkymä yhteiskuntajärjestykseen on Freshwater Assassinssissa vielä Le vampireakin häijympi ja surullisempi. Miehityksen ajan kauhut elävät muistoissa samalla tavalla kuin Georges Franjun mestariteoksessa Eläinten veri (1949), jossa isoihin tehtaisiin joukkotuhottaviksi vietävät eläimet vastaavat huokuvat olemuksellaan koko sota-ajan mielettömyyttä kuolemanleireistä juoksuhautojen verilöylyihin. Myös omituisella huumorilla silattu The Shrimp Stories (1964) kuvaa katkarapujen keskinäiset mittelöt aavemaisina, elämän kamppailun yleisestikin turhauttavana ja kaoottisena.
Absurdius ei tietysti ole läsnä vain tieteellisissä elokuvissa. Painlevén ainoa animaatioelokuva Siniparta (1938) on karkeasti tehty ja sinänsä epämielenkiintoinen savianimaatio, mutta suorasukaisissa väkivallankuvauksissaan hyvin paljon ohjaajan muita töitä muistuttava.
Omituinen huumori määrittää myös ohjaajakaksikon mahdollisesti tunnetuinta värielokuvaa. Pierre Henryn musiikilla säestetty The Love of Life of an Octopus (1967) kuvaa mustekalan elämän kauhujen ja groteskiuden kautta tavalla, jota ei kuitenkaan voi täysin ottaa vakavasti juuri sen alleviivaavuuden tähden. Kamera on kuin ihastunut mustekalan yksityiskohtiin ja Henryn kokeellinen musiikkikilkutus taustalla alleviivaa olennon toismaailmallisuutta. Kun mustekala ruokailee ääniraidalla kuullaan tukkeutunutta imuria muistuttavaa korinaa. Elokuvan aikana kuultava selostajaääni on yhdistelmä Studio Julmahuvista tuttua spiikkaavaa Alfonsoa ja 30-luvun kauhuelokuvien kertojaääntä. Painlevén itsensä mukaan tämä johtuu siitä, että vanha mies, joka tehtävään oli palkattu oli erittäin ikinäköinen ja luki sen takia hitaasti ja tavuja dramaattisesti painottaen. Katsoja ei tiedä mitä ajatella, kun hivenen perverssiltä kuulostava setä huokailee: ”Mustekalanaaras ei haluaisi paritella… ehkä se on jo raskaana… Lonkero työntää spermaa naaraan aukkoon… Tämä kestää päiviä… jopa viikkoja…” Lopputulos on niin huvittava, että ohjaaja päätti pitää sen lopullisessa teoksessa.
Varhainen mykkä valistusteos Experimental Treatment of a Hemorrhage in a Dog (1930) menee kauhun alueelle, vaikka on vain yksinkertainen tallennus koiralle tehtävästä leikkauksesta. Koira sidotaan pöytään selälleen ja sille suoritetaan operaatio sen sätkiessä samalla. Mielikuvat hullusta tohtoreista operoimassa ruumiilla tai viattomien hengellä eivät ole kaukana, vaikka mykkäfilmi on valmistunut vuotta ennen aiheen suurta aluevaltausta elokuvassa, James Whalen Frankensteinia (1931).
Samanlaisia värinöitä aiheuttavat muutkin ohjaajan uran alkupuolen omituiset kuvat, joissa tieteellisyys on väistynyt silkan toismaailmallisuuden tieltä. Teoksessa The Octopus (1927) kiihkeän rakkauselämän omistava limainen veijari löytyy paikoista, joissa hänen todella ei pitäisi olla – esimerkiksi puusta tai liukumassa selällään makaavan nuken kasvoilla. Painlevén lyhyt tieteiskuva on kaikessa suoruudessaan brutaali, mutta perverssissä kiehtovuudessaan kaunis kuten ainutlaatuiset asiat ovat. Siten se saa artikkelin päätteeksi kunnian tiivistää koko Jean Painlevén pitkän ja ansioikkaan uran. Kauneinta taiteilijan töissä kun on juuri se kuinka ne onnistuvat löytämään pelon tavanomaisesta, väkivallan tylsyydestä, outouden tutusta ja vierauden läheisestä.
Painlevéstä kirjoitetun kirjan sekä kummankin englanninkielisen DVD-julkaisun nimi on kuvaavasti Science Is Fiction. Näistä kahdesta DVD-julkaisusta suositeltavampi on Criterion Collectionin R1-alueen kolmen DVD:n boksi, joka pitää sisällään British Film Instituten R2-DVD:llä olevat ohjaajan teokset (myös kaikki tässä artikkelissa mainitut filmit) sekä kourallisen lisää, mutta myös kolme tuntia pitkän dokumentin ohjaajan urasta.
Kaikkein kattavin Painlevé-kokoelma löytyy tietysti Ranskasta, jossa ohjaajan tuotantoa laidasta laitaan on koottu kolmeen erikseen julkaistuun temaattiseen DVD-julkaisuun. Tämä kattaa kaikki Criterionin julkaisussa julkaistut elokuvat, mukaan lukien kaikki Yo La Tengon vaihtoehtoisella soundtrackilla julkaistut filmit, sekä suuremman määrän kokeellisia näytelmäelokuvia. Ranskalaiset julkaisut ovat, harvinaista kyllä, englanniksi tekstitettyjä ja hintaansa ja dokumentin uupumista lukuunottamatta paras vaihtoehto.
