Elokuvakriitikoille ja -harrastajille suosikkielokuvien listaus tuntuu olevan lähes verissä. Tein itsekin jokin aika sitten omaksi huvikseni vastaavan listan. Kaikki hyvä halutaan ikään kuin pakata yhteen ja sen jälkeen myydä toisille kompakteissa paketeissa. Se on ymmärrettävää. Listailulla on kätevää saada monia elokuvia kerralla esille, ja listat toimivat minikokoisina hakuteoksina muille elokuvista kiinnostuneille.
Elokuvan saralla tämä johtaa ennen kaikkea Sight & Sound -lehden kautta tapahtuvaan elokuvan puolivirallisen kaanonin luomiseen. Sight & Soundissa kaikkein merkittävimmät elokuvantekijät, kriitikot ja festivaaliohjelmien rakentajat, sadat ihmiset, valitsevat kymmenen vuoden välein kukin kymmenen vapaavalintaista elokuvasuosikkiaan. Elokuvien pisteet lasketaan yhteen ja lopputuloksesta saadaan selville esimerkiksi epävirallinen ”maailman paras elokuva”. Vuosikymmeniä se oli Citizen Kane, kunnes vaihtui viime vuonna Vertigoon.
Kun tätä lehteä perustettiin haluttiin ottaa ohjenuoraksi yksi seikka: monista kaanonelokuvista ei kirjoiteta mikäli niihin ei löydy revisionistista näkökulmaa. On aivan turhaa kirjoittaa Pulp Fictionista sen olevan metatasolla liikkuva ja käsikirjoituksen verbaaliakrobatialtaan vaikuttanut teos seuraavan vuosikymmenen rikoselokuvissa. On aivan turhaa kirjoittaa uudestaan ja uudestaan 400 kepposen tai Viimeiseen hengenvetoon -filmin olevan ranskalaisen uuden aallon kulmakiviä. Eiköhän kenellä tahansa elokuvan historiaa vähänkin tuntevalla ole näihin elokuviin luontainen kiinnostus. Yhden nettilehden panosta ei siihen enää tarvita.
Joku on sanonut, että kyllä joka päivä pitää harjoittaa rummunpäristystä tuleville sukupolville vanhojen klassikkojen merkityksestä (ja tällä tietysti tarkoitetaan juuri niitä tiettyjä vanhoja klassikoita kuten Citizen Kanea). Niin pitää, mutta se ei ole kriitikkojen tehtävä.
Sitä varten ovat elokuvakoulut, festivaaliohjelmat, elokuvakirjallisuus, Internet, hakuteokset ja näiden myötä syntyvä elokuvasivistys. Elokuvakulttuuria käsittelevien lehtien panosta tarvitaan siihen yhä vähemmän. Tai ainakin minusta olisi outoa lukea kirjallisuuslehteä, joka haluaa pysyä nykyhetkessä, mutta jossa jokainen numero käsittelee vain Raamattua, Cervantesia tai Marcel Proustia.
Kaikki ei ole kaanonelokuvista sanottu, mutta lähes kaikki merkittävä kuitenkin, on keinona sitten historiallinen merkitys, psykoanalyysi, esteettinen arvottaminen tai poliittinen luenta. Usein sanotaan, että Sight & Soundin listalle päästäkseen elokuvan täytyy osoittaa kestävyytensä ja laatunsa vuosien ja taas vuosien aikana (parhaiden elokuvien joukosta löytää aika vähän 80-luvulla tai sen jälkeen tehtyjä elokuvia). En täysin allekirjoita tätä väitettä saati sen hyödyllisyyttä.
Elokuvista tulee yleensä klassikkoja siksi, että niiden puolesta löytyy puolustajia ja tuulettajia juuri kansainvälisissä kriitikkopiireissä (hatunnosto niille kriitikoille, jotka S & S:nkin äänestyksissä uskaltavat tehdä omapäisen itsenäisiä valintoja, hyvänä esimerkkinä saksalainen Olaf Möller), ei siksi, että ne jotenkin mystisesti vain pysyisivät pinnalla vuosikymmenestä toiseen silkan hienoutensa tähden. Se johtaa kehäpäättelyyn, jossa tietyt elokuvat ovat Sight & Soundin listalla, joten niihin kiinnitetään erityisesti huomiota, joten ne saavat helpommin parhaita elokuvia äänestettäessä erikoissijan ja päätyvät helpommin listalle, josta kehä taas jatkuu. Tätä kutsutaan kaanonrunkkaamiseksi.
Kun Sight & Soundin listailu alkoi 1952, monet ensimmäisten äänestysten korkeimmille sijoille päässeet elokuvat olivat suhteellisen tuoreita tapauksia, tietysti, koska elokuva oli myös taiteena nuorempi. Osa elokuvista jäi visusti äänestysten kärkeen myös tuleviksi vuosikymmeniksi, osa tippui pois ja tilalle tuli muita. Hurjakin vaihtelu listalle päässeiden elokuvien välillä ei ole mitenkään kummallista, vaan kiehtovaa. Se vain osoitti miten elokuvataide on alituiseen muutostilassa, elävää historiaa. Eivätkä listalla edes-takaisin liikkuneet elokuvat mihinkään kadonneet.
Miksi ihmeessä Vertigon tai muiden täytyy olla ikuisesti listan kärjessä? Viekö se listan luotettavuudelta ja arvokkuudelta jotain pois, jos teosten välillä tapahtuu suurempaa hajontaa?
Sight & Sound ja muut listailut ovat tietysti ainoa keino, jopa listarikkaassa nykyhetkessä, jonka avulla kriitikon päätöksillä voi olla edes jotain vaikutusta. Sight & Soundin lista onkin todennäköisesti maailman arvostetuin elokuvalista. Toisenlaista kaanonia edustaa vaikkapa IMDB:n Top 250, johon tuntuu tätä nykyä vakiona nousevan kovasti hypetettyjä uutuuselokuvia, jotka tiputtavat toisiaan ulos listoilta minkä kerkeävät vuosi vuoden perään.
Se edustaa toista äärilaitaa: häthätää kyhättyä populaarikulttuurin ”kuuminta just nyt” -listaa, johon vähemmän elokuvaan perehtyneiden katsojien luotto on häkellyttävä silkassa idioottimaisessa sokeudessaan. Kehäpäättely toimii tässäkin: elokuva pääsi listalle, joten sen on oltava hyvä, joten se saa erikoishuomiota ja siksi hyviä pisteitä, joilla se pääsee listalle… ja niin edespäin. Tässäkään tapauksessa elokuvan arvolla ei ole merkitystä, lukuunottamatta markkina-arvoa.
Kuitenkaan edes valtava kassamenestys ja yleisösuosio ei takaa elokuvan muistettavuutta jälkipolville. Toki esimerkiksi Star Wars on kulttuurikaanoniin jäänyt elokuva ja samalla rahasampo heti ilmestyttyään, mutta niin olivat rahaa takoneita elokuvia myös Born Losers ja sen jatko-osa Billy Jack ja lukuisat 50-60-luvuilla julkaistut antiikkiin sijoittuneet spektaakkelifilmit. Kuka niistä on enää kuullut?
Miksi tästä kaikesta nurkkakuntaisesta listailusta pitää sitten välittää? Koska elokuvakaanonilla on merkitys, aivan kuten kaikella historiallisella, kollektiivisella muistilla. Sen merkitys on muistuttaa meitä siitä mistä olemme tulleet. Sen kautta voimme ymmärtää mihin voimme mennä. Sillä on merkitys nuorille, aloitteleville elokuvaharrastajille ja nuorista elokuvaharrastajista tulee tulevien vuosien elokuvantekijöitä.
Mutta sillä on nähdäkseni myös toinen, vielä suurempi merkitys: sellaisen taiteen korostaminen, joka muuten jäisi huomiotta. Listailuista ja kaanonin rakentamisesta ei tule elokuville ja niiden tekijöille palkintoja, rahaa, kunniaa tai työtilaisuuksia toisin kuin festivaalivoitoista. Sen sijaan siitä tulee paikka historiassa ja ennen kaikkea tulevien sukupolvien sivistämisessä. Tässä kanonisointi ei ole mielestäni täysin onnistunut.
Vaikka Sight & Soundin lista voi nojautua ikuisempiin teoksiin, sen pohjimmainen vika on sama kuin IMDB:n listassa: innovatiivisuudelle on tultu sokeiksi ja jotain valtavan monimutkaista yksinkertaistetaan väkivaltaisesti.
Kaikkein suurin ongelma on tietysti se, että kanonisointi tulee sokeaksi myös vanhoille, mutta vähemmän tunnetuille teoksille sekä paikallisväreille. Koko elokuvan rikkaan historian tiivistäminen vain muutamaan, vain harvaan muuttuvaan elokuvaan, on täydellisen absurdi, erityisesti kun valinnat ovat usein länsimaihin keskittyviä. Esimerkiksi listojen aasialaisetkin ohjaajat ovat juuri niitä, jotka ovat tehneet juuri länsimaissa läpimurron – ja jotka monet kriitikot laiskuudessaan tai sivistymättömyydessään ovat ymmärtäneet väärin.
Jos kaanonin merkitys olisi puhtaasti innovatiivisten elokuvien esittely, Sight & Soundinkin listalla viihtyisi paljon enemmän elokuvan alkuaikojen teoksia, mykkäelokuvia. Siellä olisi myös huomattavasti enemmän dokumentteja, animaatioita ja lyhytelokuvia. Sen sijaan pitkä, ääninäytelty näytelmäelokuva tuntuu olevan elokuvanlajeista jopa kaanonlistauksissa kuningas, kuten romaanitaide on kirjallisuuden puolella – kummassakin tapauksessa ilman kovin hyvää syytä.
Aina elokuvan alkuajoista 70-luvulle asti tehdyillä mielikuvituksellisilla ja toimivilla elokuvilla ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä jo listalla olevien rinnalle ilman suunnattomia rummunpäristyksiä. Sellaista rummunpärinää varten tämäkin lehti on olemassa: uutuuksien ja ylenkatsottujen esille kaivamiseksi.
Toisin sanoen, vaikka kaanonilla on paikkansa, sen taustalla vaikuttavat syyt ovat arveluttavia ja kaipaisivat tuuletusta ja enemmän puhdasta eksentrisyyttä. Taiteen kilpailuttaminen muilla meriiteillä on aina perverssiä.