Tunnetaan myös nimellä: The Bitch, Yöperhonen
Maa: Ranska
Genre: draama
Ohjaus: Jean Renoir
Käsikirjoitus: Jean Renoir, André Girard, André Mouézy-Éon, Georges de La Fouchardière
Kuvaus: Theodor Sparkuhl
Leikkaus: Denise Batcheff, Pál Fejös
Sävellys: Denise Batcheff, Marcel Courmes
Näyttelijät: Michel Simon, Janie Marése, Georges Flamant, Magdeleine Bérubet, Roger Gaillard, Jean Gehret, Alexandre Rignault
“Huomatkaa että monet katselijat voisivat yhtä hyvin kuin me nähdä maailman sellaisena kuin se on. Heillä ei vain ole aikaa, heillä on muut ammatit, he ovat pankkiireja, sähköteknikkoja, hammaslääkäreitä. Heidän mielensä on siis muualla. Eivätkä he ehkä haluakaan avata ikkunoita itse. Koska niin pitää tehdä: pitää avata ikkunoita. Sillä niissä on hyvin paksut verhot joiden takaa kaikki näyttää muodottomalta. Siinä meidän työmme: avata ikkunoita ja näyttää maisema ihmisille hyvin puhtaan ilman läpi.” – Jean Renoir
Jean Renoir syntyi Montmartrella syksyllä 1894 samana vuonna kuin Céline, Huxley ja Cummings. Hän varttui Essoyesin maaseudulla, sai vaikutteita isänsä ympärillä pyörineistä naismalleista ja ihastui hoitajaansa Gabrielle Renardiin. Samalla hän kasvoi sisälle impressionismiin, jonka vaikutuksilla täytettynä teki myöhemmin loistavan French can-canin (elokuva esitetään Helsingin Orionissa 8.8:tta ja 11.8:tta). Hän tapasi isänsä maalariystäviä Claude Monetista Edgar Degasiin. Ensimmäisessä maailmansodassa hän haavoittui jalkaansa niin, että tuo vamma saattoi vielä vuosien kuluttua vuotaa verta. Kuuluisan mestarimaalarin poikana Jean Renoir ei tahtonut kuitenkaan seurata isänsä ammattia. Hän ryhtyi keraamikoksi, mutta vaihtoi urasuunnitelmia. D.W Griffith, Charles Chaplin, luonnollisesti saksalainen ekspressionismi ja muiden muassa Erich von Stroheim, joka myöhemmin näytteli myös Suuressa illuusiossa (Goebbelsin mukaan ”Cinematographic Enemy Number One”) olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi elokuvan mahdollisuuksista. Vuonna 1924 hän teki ensimmäisen elokuvansa, jossa hänen vaimonsa Catherine Hessling, Auguste Renoirin malli, näytteli. Jean Renoir tahtoi vilpittömästi tehdä vaimostaan tähden.
Yöperhonen on Renoirin kahdeksas kokopitkä elokuva ja ensimmäinen äänielokuva hänen filmografiassaan. La Chienne, joka on suomennettu Yöperhoseksi, tarkoittaa suomeksi horoa. Elokuvassa ei ole yöperhosta, mutta kylläkin musta kissanpentu ja kirjeidenavaajan viiltävä kauneus. Siinä on myös nainen, joka, kuten Guignol-marionetti muistuttaa, valehtelee jatkuvasti. Tätä naista on saanut luvan esittää Janie Marése, tuntemattomaksi jäänyt näyttelijä, joka kuoli auto-onnettomuudessa matkalla tämän elokuvan ensi-iltaan. Tarina on yksinkertainen, mutta nerokas: nöyristelevä kassanhoitaja Legrand päättää lähteä kerrankin työkavereidensa kanssa bordelliin, kunnes tullessaan ulos juhlista, hän näkee pikkurikollisen hakkaavan naista rappusilla ja – vastoin omaa arkaa luontoaan, kuin olemattomuudesta hyppäävän tahdonvoiman yllyttämänä – tämä luomakunnan veltoimpiin ja haaveellisimpiin olentoihin kuuluva uhrautuu pelastamaan hänet ja ensimmäinen asia, mitä tämä oikukas nainen tekee on, että hän hyppää pahoinpitelijänsä kaulaan kuin syleilläkseen armainta pelastajaansa, vaikkakin samalla hän tulee luoneeksi, kuin ohimennen, tähän kummallisuuteen ja pelokkaaseen kassanhoitajaan, Legradiin, rakkaus- ja hyväksikäyttösuhteen, jossa vain toinen osapuoli antautuu tunteille.
Legrandin ansioluettelo vetää vertoja monelle liikemiehelle tai poliitikolle. Hän, antelias pummi, sanoo olevansa varas, hobo, dyykkari… Kaiken lisäksi, kuten F. Truffaut tähdentää, hän on samalla nöyrä kassanhoitaja sekä, tietämättään, suuri maalari. Vieläpä Legrand on naimisissa kristittyä äitiä muistuttavan nalkuttavan vaimon kanssa, joka on luonnostaan sokea kaikelle taiteelle ja muistelee vain aikaisemman miehensä urhoollisuutta. Harrastuksenaan hänellä on myös tapana pilkata miehensä taipumuksia antautua intohimolleen, maalaamiselle. Epätoivoinen mies on jopa teeskennellyt oman kuolemansa päästäkseen pois tämän eukon luota ja elääkseen mieluummin – kuvitelkaa! – armeijassa kuin hänen kanssaan. Mutta Legrand, joka näyttäisi saavan kekseliäimmät oikkunsa vain humalatilassa, vaihtaa umpitunnelissa saadun nerokkaan juonen avulla kuolleeksi luullun kersantti Godardin takaisin vaimolleen.
Michel Simonin näyttelemän Maurice Legrandin olemuksessa on jotakin maagista: hän on antisosiaalinen, ihmisiä pelkäävä, arka kuin oravanpoika, jota on sutaistu kepillä, mutta samalla kunniallinen työssään. Kuppia otettuaan hän on myös taidokas punomaan juonia. Sen lisäksi hän on naiivi ja auttavainen, mutta myös, sattumuksien johdosta, kykeneväinen tappamaan. Päästessään eroon rasittavasta vaimostaan hän huutaa: ”Vapaus!” Samaan aikaan, kuin tasoittaakseen vaikutusta Legrandin ilosta, katukiviä hakkaa kaatosade. Mutta se, mikä Renoirilla on nerokas tarina, tuntuu silti olevan vain tekosyy jollekin suuremmalle: impressiolle, emootiolle, satunnaisuuksista syntyvälle poetiikalle, kaikkien ja kaiken syleilylle. On osuvasti sanottu, että Renoir muistuttaa pesusientä, joka imee kaiken sisäänsä.
Kaikuina mykkäelokuvan salaperäiseltä ajalta Renoir asettaa elokuviinsa väliotsikoita kuvaamaan ajan kulua. Sivuhuomautuksena näin teki esimerkiksi Luis Buñuel pari vuotta aiemmin Andalusialaisessa koirassa, tosin täysin vastakkaisissa tarkoituksissa. Joskus Renoir saattaa myös kuvata kelloja. Tästä vanhentuneesta tavasta huolimatta Renoirin elokuva, vaikka on tehty vuonna 1931, on modernimpi kuin moni elokuva nykyään. Renoir, joka oli vaatimaton lausunnoissaan tekniikasta ja sanoi: ”Elokuvan tekniikalle annetaan liikaa arvoa. Kuvapuolen viimeistely vie suurimman ajan ja vähiten kiinnitetään huomiota näyttelijöiden työhön,” loi tekniikan, jossa näyttelijöiden työ yhdistyy kameran liikkeen kanssa, niin että jälkimmäiseen ei juuri kiinnitä huomiota, ellei siihen erikseen kannusteta. Tekniikan, jonka avulla tarinasta ja henkilöhahmoista tuli tärkeämpiä kuin kikkailusta tai omaperäisestä leikkauksesta, jolla ei kuitenkaan ole tekemistä henkilöhahmojen kanssa – loukkuja, jotka voisivat olla taitamattomille ammattilaisille houkuttelevia. André Bazin muistuttaa: ”The cutting in the great scene where Legrand discovers that Lulu is sleeping with Déde somewhat foreshadows the editing at the end of The Crime of M. Lange. The camera is first behind Legrand, picking up the bed through the door. Then it jumps to the exterior of the house and observes the scene through window. There is a deliberate attempt here to use a frame within the frame to underline the importance of all that lies beyond the limits of the screen.”
Kuten Ihmispedossa, jossa murhakohtaus on etäännytetty täysin näkymättömiin, ja tulee siksi niin lähelle katsojaa, Yöperhosessakaan ei tragedian huipentumaa varsinaisesti todisteta. Ensin kuva kimaltelevasta kirjeiden avaajasta. Leikkaus kadulle, jossa viulutaiteilija soittaa kuoron laulaessa: ”Be true, O my unknown beauty…” Kamera nousee kohti yläkerroksia. Häivytysleikkaus, jonka jälkeen mitä suloisin kuva parvekkeen kaiteella istuvasta kissasta. Kamera jatkaa nousemista. Se kurottautuu sisälle huonetta. Makuuhuoneeseen raatoa suutelee epätoivoinen kassanhoitaja. Untuvatyyny on veritahrojen peittämä.
André Bazin löysi suurimman elementin käsikirjoituksen siitä kohdasta, jossa Legrand tajuaa tulleensa petetyksi, mutta ei kiinnitä siihen suurempaa huomiota. Kriitikot ovat huomanneet, että samalla mentaliteetilla Laitakaupungin valojen Koistinen asettelee esille petoksesta käyvät kaulakorut, joita ei ole varastanut, mutta jotka hänen rakastamansa nainen on piilottanut hänen tyynyn alle ilmiantaakseen tällä tavalla väärän miehen. Ehkä tässä tapahtuma-assosiaatiossa on sitten perää.
Kukaan ei taida olla A. Bazinin lisäksi kirjoittanut Renoirista paremmin kuin François Truffaut. Tässä ote hänen tekstistään: ”Se että Jean Renoir on maailman suurin elokuvaohjaaja, ei perustu tutkimukseen vaan henkilökohtaiseen tunteeseen. Saman tunteen kokevat yhtä lailla monet muutkin ohjaajat, ja eikö Renoir sitä paitsi ole juuri henkilökohtaisten tunteiden ohjaaja? Elokuvan tavanomainen jako draamoihin ja komedioihin ei päde Renoiriin, jonka elokuvat ovat kaikki dramaattisia komedioita.”
Sanalla sanoen Jean Renoir, joka myönsi auliisti alttiutensa vaikutteille, ei ole tehnyt ainuttakaan elokuvaa, joka ei olisi kiinnostava. Lisäksi hän on tehnyt ainakin seitsemän elämää suurempaa teosta, ja vaikka Yöperhonen ei kuuluisikaan tuohon joukkoon, mistä en ole niin varma, on se ehdottomasti näppärästi tehty työ, jonka Michel Simon korottaa mestarilliseksi. Mutta ennen kuin juoksutamme lisää ja nopeammin elämää kohti täydellistä loppua, Friedrich Nietzsche saa luvan lopettaa tämän raapaisun. ”Kuten unissakävelijän, jota herätessä uhkaa alas syöksymisen vaara, meidän täytyy jatkaa uneksimistamme ja ajatella, että näennäisyyden takana on tietynlainen todellisuus.”
