Tunnetaan myös nimillä: The Human Beast; Ihmispeto
Maa: Ranska
Genre: Genretön elokuva
Ohjaus: Jean Renoir
Käsikirjoitus: Émile Zola, Denise Leblond
Kuvaus: Curt Courant
Leikkaus: Suzanne de Troeye, Marguerite Renoir
Sävellys: Joseph Kosma
Näyttelijät: Jean Gabin, Simone Simon, Fernand Ledoux, Blanchette Brunoy, Gérard Landry, Jenny Hélia, Colette Régis, Jean Renoir, Jacques Becker
”Renoirin tuotannossa on kolmio-elokuva (Kultavaunut), ympyräelokuva (Joki), Ihmispeto on suoran linjan elokuva, toisin sanoen tragedia.” – Claude de Givray
La Bête Humaine, Ihmispeto on elokuva vauhdista. Avantgardistinen, intensiivisen rautatiemontaasin kiskoilla sauhuavassa ryminässä, kun kiidossa tuuli pyyhkii Lantierin päätä; elokuvan avaus toimii hypnoosiin esiasteena. Ääniraita on täytetty kiitävän junan metelillä. Kiskomiesten huudoilla. Sukelluksilla tunneleihin, joissa tyhjyys tiivistyy mustaksi. Sitten: J. Kosman musiikki. Hämäryyden viulut, narkolepsian repäisyurut.
Veturista on osuvasti sanottu, että se on yksi elokuvan päähenkilöistä. Tiedostaessaan ajan vikkelän juoksun kohti umpikujaa tai alkua, se tuntee kenties kammottavaa halua liikkua niin nopeasti, että pysähtyisi. Mitä kieltä se osaa puhua? Kuka sitä kuuntelee? Kaksi toveria, joiden ristiriitaisuudet täydentävät toisiaan, ovat ties kuinka kauan matkanneet sillä halki Ranskan maan. Villeurbanne, Nantes, Roubaix, Lourdes, Nevers, Toulon, Bordeaux, Strasbourg, Cabour, Argenteuil, Calais, Avignon, prostituoitujen ja roistojen tulipunainen Brest, Guipavas. Kaikkien väliasemien melankolia. Toinen heistä on Jean Gabin, Jacques Lantier, nallekarhunolemuksen omaava tappaja, joka tanssii veturinsa sisällä. Toinen, hänen ystävänsä, on Colette Régis, Victoire Pecqueux. Kuinka he saavatkaan junan liikkeelle!… Heidän työ- ja lusmuiluolemuksensa todistavat sen, ettei elämällä ole mitään tekemistä adjektiivien kanssa, vaan se on enemmänkin verbi. Landerneua, Landivisiau, Èvry, Vernon, Balbec. Duunareita, jotka lukevat yöllä Sartrea. Lakkaamatta sauhuava Lison. Évreux, Louviers, Elbeuf. Lopulta. La Havre.
Tässä vaiheessa on syytä luoda katsaus elokuvan tapahtumiin: junan yössä tapahtuva oletettu murha, jonka ympärille juoni tiivistyy, kuvataan yksinkertaisesti vaunuosaston ulkopuolelta. Kohtaus kaikessa askeettisuudessaan – siinä näemme kuinka aviopari tulee vaunuun, mies sulkee oven ja vetää ikkunaverhot kiinni, toinen juna kulkee ohitse ja ääniraita hukkuu melskeeseen – todistaa petomaisen hirmuteon monta kertaa selvemmin ja ankarammin kuin jos tapahtuma olisi kuvattu vaunuosaston sisäpuolelta. Näin olisimme nähneet kaikki yksityiskohdat, mutta nyt meitä kiusataan mielikuvituksen vapaudella. Saamme joko kuvitella – tai jättää ne kuvittelematta, kuten missä tahansa muussakin asiassa. Muistiin nousee Laitakaupungin valojen ravintolassa tapahtuva kohtaus, jossa Koistinen menee valittamaan ronskeille miehille koiran rääkkäämisestä, sillä he pitävät koiraa päiviä ravintolan edessä hihnasta kiinni. Sen jälkeen miehet kutsuvat J. Hyytiäisen näyttelemän K:n ulos, eikä kamera seuraa sille tapahtumapaikalle, jonne he kulkevat. Se jättäytyy katselemaan ovia ja ovet katselemaan kameraa.
Ihmispedon kohdalla emme voi absoluuttisesti tietää onko mitään murhaa tapahtunut, joskin siihen annetaan ilmiselviä viittauksia. Elokuvantekijän tulee tietää aiheesta enemmän kuin katselijansa, mutta hänen ei tule paljastaa tuota tietoa. Voi olla niinkin, että nämä, mies ja nainen, oletetut murhaajat, ovat vain juoneet teetä ja rouskuttaneet korppuja. P. von Bagh Renoirista: ”Mikään tunne, särmä, tilanne ei Renoirin käsissä ole yksiulotteinen: dialektiset vastavoimat ovat aina mukana, farssi sekoittuu tragediaan, runous realismiin. Luonnon voi ymmärtää vain, kun myös ihmisen ja yhteiskunnan osuus – mikä kerronnan tasolla merkitsee teatraalista, tyyliteltyä elementtiä – muistetaan.”
Oletteko nähneet? Lätäköistä sädehtii smaragdit. Tanssisalissa tupakkaa imeskelevä V. Pecqueux lausuu kuolemattomia sanoja, kuten ”rakkaudessa parasta on, kun ette vielä tunne toisianne…”, mutta paremmin elokuvan ”moraalinen moraalin epäily” tiivistyy näihin sanoihin: ”rikos ei ole onnen perusta”. Ja silti: kuka muka tahtoisi olla onnellinen? Epäonneen ei tarvitse edes rikosta – vaikka Roubaud erehtyykin niin tietämään – siihen riittää vain se, että rakastaa. Roubaudissa välkkyy liikemiehen kyynisyys. Hän sanoo ”poistavansa ongelman” ja olettaa, ettei se ole ”kenenkään muun asia”. Jossakin vaiheessa löydämme tämän miehen ryömivän salaluukulleen, jossa säilyttää varastettua rahaa ja kelloa, suurinta rakkauttaan. Hän on mies joka ei käytä rahaa, mutta kunnioittaa sitä. Eräs repliikeistä on myös tänä pisteyttämisvimman aikana muistattamisen arvoinen. Kohtauksessa, jossa Lantier esittelee veturinsa nimellä Lison ja S. Roubad kysyy: miksi olet nimennyt sen naiseksi? Siihen Lantier vastaa, että eihän sellaisia asioita, joita rakastamme, kutsuta numeroilla.
Renoir tiedostaa vaistoillaan, että sentimentaalisuudessa piilee löyhkäämisen ja mätänemisen vaara – siksi hän tyytyy elokuvassaan: täyteen tunteeseen! Mikään ei esimerkiksi vaikuta samalta kuin henkilökohtaisista tunteista pursuava rippilaulu. Tunteita voidaan herättää niitä itse kokematta.
Jean Renoir todistaa vielä näyttelijänä palamishalunsa heittäytyessään ristiriitaisen, äkkipikaisen ja välillä herkkään muisteluun taipuvaisen, nokiposkisen ex-vangin rooliin, joka pidätetään ilmeisesti vain temperamenttinsa, katseensa sekä aiemman rikosrekisterinsä perusteella. Renoir, joka on niin innostunut, että tahtoisi, jos kamera sallisi, heittäytyä valkokankaan tälle puolen, tekee roolin joka saa katsojan haluamaan tietää samankaltaisen ihmisen, kaikella elämisinnolla nykyhetkeen antautuvan. Innokkaan, virheitä pelkäämättömän. Tässä elokuvassa hän esittää vähän gorillaa älykkäämpää nokiposkista renttu-Cabuchea.
Toiset näyttelijät tukevat tätä synteesiä. Simone Simon, muinaisen balkanilaisen kirouksen pantteri, joka on saanut tehtäväkseen Hollywoodista palattuaan näytellä Séverine Roubadia, naista jonka ympärille elokuvan tarina punoutuu läkähdyttävänä deliriumina, on samassa suhteessa viehkeä, kun on hänen sydämensä ailahteleva. Pullottakaa J. Gabinin herkkyys ja lähettäkää sitten pullo Alcatrazin saarivankilan alimpiin tyrmiin. Sinne, missä sydämellisimpiä ja raaimpia rikollisia pidetään. Katsokaa: he poraavat, ja sitten antavat fanfaarinsa raikua sellien ovet auki. Voimme tunnustaa, ettei mikään ajatus ole omaperäinen, eikä kukaan ihminen korvaamaton. Ja sitten tunnustaa, että J. Gabinissa tiivistyy omaperäinen ajatus ja korvaamaton ihminen. Valloittaakseen hänelle kuuluvan nykyhetken hän tyytyy vain olemaan levollisesti karismaattinen, ja niin: täynnä räjähteitä!
Peter von Bagh kirjoittaa: ”Jean Gabin, ajan suurin tähti, vaelsi intiimissä rekisterissä yhteisen matkan optimismista ja elinvoimasta passiivisuuteen ja vavahduttaviin epätoivon tuntemuksiin.” Andre Bazinin virke: “Jokainen uusi elokuva kiertää vetoa Gabinin kohtalon ‘helvetinkoneeseen’ samaan tapaan, kuin Varjojen yön työläinen vetää herätyskellonsa, joka sitten viiltävän ironisesti ja julmasti soiden ilmoittaa aamunkoitteessa hänen kuolinhetkensä.“
Roubaud kantaa lyhtyä La Havren junavarikolla, eikä voi tietää, että hänen selkänsä takana nostetaan tyrmäyshalkoa. Jotakin sykähdyttävää on sentään unissakävelijän olemuksessa. Hän on voittanut unen puolellensa, eikä ole joutunut edes kiristämään hampaitaan. Ja silti: kaikki mitä hän kuulee, on armaiden hopeatähtien huutoa. Samaan aikaan junavarikon varjojen keskellä, yössä joka tuntuu meistä lähes yliluonnolliselta, J. Lantier nostaa tyrmäyshalkoa murhatakseen varkaan. Kuka tietää, murhaajan. Mutta ei pysty siihen. Myöhemmin hän kyllä kuristaa naisen, mutta silloin on kysymys kuvitellusta velasta, obsessiosta.
Jean Gabin, eli Jacques Lantier, joka uskoo perivänsä sisällä asuvansa pahuuden kirouksena menneiden sukupolvien varjoista, raakalaismaisesta elämisestä, sukunsa dekadenssista, rakastaa veturiaan enemmän kuin ketään ihmistä. Elokuvan alkulause, È. Zolalta: ”This is the story of Jacques Lantier, son of Auguste and Gervaise of the Rougon-Macquart family. At times he was very conscious of his heralding failing. He began to think he was paying for the others his forbears who had drunk, generations of drunkards, whose bad blood he had inherited. His mind exploded from the pressure. He suffered the agony of a man driven to act against his will for reasons he did not understand.” Junanpilli kiljaisee, tulipesässä pyyhkivät liekit happea.