Tšekkiläinen surrealisti Jan Švankmajer vaihtoi teatterin elokuvaan yhden ominaisuuden vuoksi: leikkauksen. Teatteri näyttää asiat kuten ne ovat, leikkaamalla mahdollisuudet ovat rajattomat. Verratkaa Jadesoturin (2006) trailerin kotimaista ja ulkomaista leikkausta, toinen on iskevä ja myyvä, toinen on arka ja totuudenmukainen. Verratkaa Big Brotherin 24/7-streamia koosteeseen. Miettikää mitä propagandafilmeissä ja vaalimainoksissa jätetään näyttämättä.
Michael Lindsay-Hoggin Let it Be (1970) on otettu lähiaikoina malliesimerkiksi siitä, kuinka taiteellisen vapauden nimissä on muokattu The Beatlesin tarinan todellista kulkua. Se on näkökulma, jolla pitchataan Peter Jacksonin kahdeksantuntista uutta leikkausta samasta yli 60 tunnin raakamateriaalista, eli kolmiosaista dokumenttisarjaa The Beatles: Get Back (2021). Mainostetaan keskusteluohjelmissa, että Lindsay-Hogg olisi esittänyt tarkoituksella The Beatlesin negatiivisessa valossa ja elokuva olisi tarpeettoman synkkä. The Beatlesin rumpali, Ringo Starr, on viimeiset puoli vuosisataa toistellut, että elokuva on ikävä, iloton, eikä esitä lainkaan asioiden toista puolta.
Katsoin alkuperäisen Let it Be-elokuvan VHS-nauhalta ennen ja jälkeen Jacksonin version, ja uskon, että ainakin osa mielipiteistä johtuu siitä, ettei elokuvaa ole esitetty vuosikymmeniin. Moni ei ole nähnyt sitä sitten julkaisun, vielä useampi ei ikinä. Kaikki tietävät vain ikävän kohtauksen, jossa Paul McCartney läksyttää George Harrisonia siitä kuinka kitaraa oikein kuuluu soittaa. The Beatles Anthology (1995-1996) esittää saman klipin ja rakentaa albumia käsittelevän jaksonsa sen ympärille. Ihan kuin koko elokuva olisi ollut siinä. Jacksonin versio esittää saman klipin. Se tapahtui. Twickenhamin studiolla ei kellään ollut kivaa, Apple-studiolla oli.
Vielä useammin nuo sessiot kuitataan näyttämällä kuuluisaa kuvaa bändistä ja Yoko Onosta mikserin äärellä kun kukaan ei hymyile. Steve Turnerin Kovan päivän kirjassa (1996) kyseisen kuvan kuvatekstinä toimii: “Beatles-yhtyeen jäsenet ja Yoko kuuntelevat Let it Ben raitaa. Kerran he seisoivat tiiviinä ryhmänä, nyt he istuskelevat erikseen pystyen vain vaivoin piilottamaan erimielisyytensä.”
On täysin ymmärrettävää jos ei pidä Let it Betä hyvänä elokuvana, etenkin jos on odottanut samanlaista hassuttelua kuin aiemmilta The Beatles -elokuvilta. Elokuva on yhdenmukainen, maltillisen pituinen dokumenttielokuva, jonka johtoajatus on musiikki. Se näyttää ulkomusiikillisista tapahtumista vain olennaisimmat asiat, resursseista johtuen kärjistäen, sillä kaikki eivät pidä historiallisessa kontekstissa paikoittaista hauskanpitoa yhtä tärkeänä. Tai siis, sitä on esimerkiksi Magical Mystery Tour (1967), joka ei muuta esitäkään. Jacksonin versiossa musiikki on paikoin toissijaisempaa kuin Let it Bessä. On toki hyvä muistaa, ettei Let it Be ole ollut ainoastaan fanien ja bändin poikien mielestä ikävä. Aikalaiskritiikki on kuulostanut tältä:
“The film is a bore. It’s supposed to show how the Beatles work, but it doesn’t. Shot without any design, clumsily edited, uninformative and naive” – The Guardian, 1970
Arvostelu on periaatteessa ihan oikeudenmukainen. Beatlet olisivat halunneet elokuvan siitä, kuinka heidän bändinsä toimii ja työskentelee. Sitä ei tapahtunut. Design jää tavallaan siihen että kameroita sijoitellaan tyhjään, kylmään halliin instrumenttien ympärille. Informaatioarvo on se, että välillä kinastellaan. Väittäisin, että ottaen huomioon kuinka paljon kinasteluihin on sittemmin viitattu, informaatioarvo osoittautui korkeammaksi kuin arvostelija osasi arvata. Leikkauksesta toki tiedetään nyt, että potentiaalia on hukattu paljon, ja informaatioarvo uudessa versiossa on moninkertainen. Tylsähän elokuva on, jos ei pidä musiikista. Let it Ben runko koostuu kokonaisten, valmiiden kappaleiden esittämisestä. Ei pelleilyä. Ja lopulta lyhyen version kattokonsertista. Ihan kelpo kokonaisuus. Muistetaan, että kyseessä on musiikkidokkari. Genressään elokuva pieksee valtaosan markkinoilla olevia jo designiltaan.
Ilmestyessään elokuvaan on väkisin suhtauduttu erilailla, sillä The Beatles oli Let it Ben ilmestyessä vasta pari viikkoa aiemmin todella hajonnut. Ihmiset halusivat syntipukkeja. Niitä etsittiin vaikka Let it Ben tapahtumista ja koko elokuvasta. Elokuva stigmatisoitiin ja ilman uudelleenjulkaisuja se ei ole voinut lunastaa itselleen reilumpaa kohtelua. Let it Be on julkaistu tosiaan viimeksi 1980-luvulla, videokasetille. Se on kyllä luvattu julkaista remasteroituna The Beatles: Get Backin jälkeen, mikä toivottavasti tapahtuu. Lyhyesti: pidän Let it Be -elokuvaa hieman aliarvostettuna ja kohtuuttomasti kohdeltuna. Se ei ole mikään säälittävä ja katkera Some Kind of Monsterin (2004) kaltainen, katsojalta kohtuutonta myötähäpeänsietokykyä vaativa maineen pilaaminen. Se on mielenkiintoinen pieni aikakapseli yhdestä näkökulmasta.
Beatlesiä kuvattiin 1960-luvulla satoja ja tuhansia tunteja elokuvien, konserttien, haastatteluiden ja uutispätkien muodossa, joissa he esiintyivät lähes poikkeuksetta rooleissaan. Let it Bestä teki kiinnostavan nähdä beatlet välillä omina itseinään. Vaikka elokuva olisi ansainnut vähemmän vihaa jo viimeiset 50 vuotta, toivottavasti edes osa ihmisistä osaa olla nyt kiitollisia että Lindsay-Hogg on kuvannut kaiken tämän materiaalin sitten vaikka juuri Peter Jacksonia odottamaan. Sillä nyt vasta paljastuu kuinka uskomattoman taitavasti Lindsay-Hogg on alunperin tehnyt valmisteluja ja ratkaisuja, joita ei voitu vielä silloin hyödyntää.
The Beatles: Get Backia on julistettu ennen kaikkea ne iloisemmatkin puolet sessioista näyttävänä. Tietenkin, kahdeksaan tuntiin mahtuu paljon iloa, mutta totta puhuen etenkin ensimmäinen jakso on jopa Let it Be -elokuvaa ikävämpi. Kinastelua näytetään enemmän ja lopulta dramatisoidaan George Harrisonin hetkellinen eroaminen bändistä. Eron synkimpiin hetkiin jätetään tarina jopa roikkumaan cliffhangeriin ja odottamaan seuraavaa jaksoa. Tätä on vaikea kuvailla puolueettomaksi ja dramatisoimattomaksi ratkaisuksi, jonkalaisena elokuva itsensä esittää. Alkuperäinen elokuva ei huomioinut Harrisonin eroa, ja vaikea keksiä, miksi sen olisi välttämättä pitänyt. Oikeastaan melko huvittavaa nyt seurata, kuinka kasuaalisti se onkaan tapahtunut.
Eipä siinä, The Beatles: Get Back on ylivertainen leikkaus näistä tammikuun 1969 sessioista, ja tulee kuulumaan tästä lähtien yhtyeen kaanoniin. Narratiivi Lindsay-Hoggin version ympärillä ei vain meinaa käydä täysin järkeen, ja siksi nämä puolustuspuheenvuorot. Se siitä. Tämä uusi eeppinen leikkaus on Jacksonille todellinen rakkausprojekti ja hän tietää varsin hyvin että iso osa dokkariinsa sisällyttämästä materiaalista ei ole välttämätöntä, mutta beatle-fanina beatle-faneille, pienetkin yksityiskohdat tuntuvat liian mielenkiintoisilta hylättäväksi. Jacksonilla kesti elokuvan tekemiseen lopulta neljä vuotta, joka on pisin aika mitä hänellä on kestänyt elokuvan teossa. Ironista, ottaen huomioon, että kaikki kuvamateriaali oli jo valmiina!
Kun katsotaan Lindsay-Hoggin leikkausta, ei se juuri kerro tarinaa tai vuoropuhele kohtausten välillä. Hänellä ei myöskään ole ollut mahdollista saada kaikkea sitä informaatiota, mitä Jacksonilla nykyteknologian ansiosta on. Esimerkiksi salanauha kukkaruukussa toisti vuonna 1969 pelkkää kahvilan kilinää ja kolinaa, kertoo Lindsay-Hogg Rolling Stonen haastattelussa 2021. Jackson on saanut irrotettua siitä kokonaisen keskustelun, joka on pitkä ja olennainen osa The Beatles: Get Backin tarinankerrontaa.
Jackson on johdonmukaisesti yhdistellyt kaikkien kameroiden, ääninauhojen ja valokuvaamassa olleen Linda Eastmanin, eli tulevan McCartneyn, valokuvia, lineaariseksi kertomukseksi. Kattokonsertti on todellinen leikkaa-liimaa-taidon huipentuma, missä tapahtumia seurataan katolla, vastapäisellä katolla, poliisien näkökulmasta, respassa ja katutasolla ihmisiä haastatellessa. Pätkiä sieltä täältä eri näkökulmista on nähty ennenkin, mutta nyt tajuaa kuinka arpapelillä kuvaa, ääntä ja tapahtumien järjestystä on aiemmin esitetty. Kaikki tuo kekseliäs järjestely ja monipuolinen kuvamateriaali on siis Lindsay-Hoggin käsialaa, mutta jostain syystä sitä ei hyödynnetty täydellä potentiaalillaan.
Iso osa täyden potentiaalin käytöstä liittyy tietysti nykyteknologiaan. Tätä dokumenttia varten kehitettiin jopa tekoäly, joka osaa eristää kaikki äänet eri raidoiksi. Esimerkiksi kun Lindsay-Hoggin ei haluttu saavan keskusteluja talteen, beatlet menivät vain vahvistimien äärelle ja alkoivat rämpyttää mielivaltaisesti, ettei puhe erottuisi. Nyt kaikki on saatu kuulumaan kirkkaasti. Mikä tietysti on olennaista, kaikki musiikki saatiin bootleg-äänitteen sijaan kuulostamaan ammattimaiselta nauhoitteelta.
[tähän tulisi shut up and take my money -meemi, jos The Beatles: Get Back olisi pelkkää rahastusta]
The Beatles oli bändi, joka julkaisi studioalbumeja vain kahdeksan vuoden ajan, mutta onnistui muuttamaan koko pop-musiikin suunnan. Lähes vuosittain joku heidän albumeistaan täyttää pyöreitä, joten on totuttu näkemään vuotuisia uusjulkaisuja; ultimate version jälkeen karsittu versio, jota seuraa super deluxe edition ja niin edelleen. Puhumattakaan kokoelmista ja koko katalogin kattavista stereo-, mono-, remastered-, USA- ja japaniversioista. On siis aikakin saada tänä rahastussyklinä vähän tuhdimpaa porkkanaa. The Beatles: Get Back on merkittävin arkistojen aarre sitten The Beatles Anthologyn, jota toki tuskin koskaan voidaan ylittää. Korona rikkoi pyöreiden perinteet ja Let it Be -sessioiden piiiitkä versio tulee aikataulusta vuoden jäljessä. Saman joutui vanavedessään kokemaan, kyllä, viiden levyn Super Deluxe versio itse albumista. Mutta mikä mies dokumenttisarjan ohjaaja, Peter Jackson, pohjimmiltaan Oscar-pystiensä takana on, ja miksi hän oli oikea mies tähän pestiin?
Peter Jackson, filminauhat ja digitalisaatio
Peter Jackson on pienestä pitäen ollut suuri elokuva- ja musiikkifani, ja se näkyy hänen omassa tuotannossaan. Viittaukset musiikkiin ja elokuviin ovat vilisseet hänen elokuvissaan alusta asti. Beatlesit esiintyivät jo Jacksonin debyytissä Bad Tastessa (1987) pahvisina Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin (1967) jäseninä. King Kongista (1933) hän toki teki sittemmin oman versionsa, King Kong (2005), josta välittyy pikkupoikamainen fanitus.
Suurin rakkaudenosoitus elokuvalle on Unohdetut kuvat (1995). Jackson kollegansa Costa Botesin kanssa ikään kuin luo vaihtoehtoisen elokuvahistorian pohjautuen todelliseen. Jackson itse on löytävinään varastollisen vanhoja filmikeloja, joista paljastuu Colin MacKenzie -nimisen unohdetun elokuvantekijän filmografia. Lähemmällä tarkastelulla Jackson huomaa kuinka MacKenzie on saavuttanut elokuvahistorian merkkipaalut, äänestä väriin ja jopa lentämiseen, ennen ketään muuta. Mukaan juoneen on saatu merkittäviä elokuvahistorioitsijoita kertomaan löydön merkityksestä, joka todellisuudessa on kaikki keksittyä.
Valtaosa etenkin mykän ajan elokuvista on tuhoutunut, emmekä tiedä minkälainen elokuvahistoriankirjoitus meillä olisi, jos kaikki olisi säilynyt. Myös kanadalainen avantgardisti Guy Maddin on ammentanut samankaltaisesta hypoteesista esimerkiksi elokuvaansa The Forbidden Room (2015), jossa hän yhdisteli 1920-1970 välisiä tyylejä ja keinoja kuvitteellisiin lost filmeihin.
1990-luvun puolivälissä katsojat eivät olleet altistuneita tietokoneiden realistisille mahdollisuuksille, eivätkä osanneet todeta elokuvassa käytetyn teknologian kuvitteellista luonnetta. Totuuden valjettua, uuden sankarin löytäneille uusseelantilaisille Jackson oli hetkellisesti maan vihatuimpia miehiä. Unohdettujen kuvien DVD:n lisämateriaaleissa luetaan vihaista postia, josta toisaalta paljastuu Jacksonin tehneen vain palveluksen kansalleen. Eräs palaute kuuluu: “I’ll never watch another documentary again without thinking is this serious?” Pidän ihan terveenä lähtökohtana pitää sensorit valppaana lukiessa tai katsoessa mitä vain. Pätee niin tähän kuin Let it Ben kaltaisiin filmeihin.
Vaikka Unohdetut kuvat on lavastettu pseudo-dokumentti, se on toiminut pohjana Jacksonin viimeisimmille projekteille. Vuoden 2018 They Shall Not Grow Old -dokumentissa Jackson otti haltuunsa valtavan määrän mykkää ja mustavalkoista ensimmäisen maailmansodan kuvamateriaalia, jonka hän kuva kuvalta puhdisti, väritti, jälkiäänitti ja skaalasi parhaansa mukaan vastaamaan nykystandardeilla kuvattua.
Suuruudenhullu visio sotaa käsittelevästä materiaalista oli mielenkiintoinen state-of-art virstanpylväs, josta nähtiin missä mennään puoliautomaattisen restauraation kentällä. Totta puhuen, ei menty vielä ihan uskottavissa ja realistisissa kuvissa. Eikä muuten menty Martin Scorsesen The Irishmanin (2019) nuorennus-efekteissäkään. Ihan viime vuosina kehitystä on tapahtunut vielä valtavasti ja YouTube alkaa pursuamaan toistasataa vuotta vanhaa kuvamateriaalia maailman kaupungeista väritettyinä, jälkiäänitettyinä ja uudelleen tahditettuna.
Jacksonin panos CGI:n kehitykseen on joka tapauksessa ollut valtava. Uransa hän aloitti käsityöläistaitoa vaativilla, joskin paikoin amatöörimäisillä efekteillä splatter-elokuvissaan: Bad Taste, Meet The Feebles (1989) ja Braindead (1992). Taivaallisiin olentoihin (1994) hän loi tyttöjen välisiä fantasiamaailmoja tietokonein, mutta iso pyörä alkoi pyöriä vasta Kummituskoplan (1996) ansiosta. Osittain yhdysvaltalaisella rahalla toteutetun elokuvan haamuefekteihin tarvitut tietokoneet jäivät odottamaan seuraavaa käyttötarkoitustaan. Jacksonille tuli mieleen käyttää teknologian täysi potentiaali, ja siitä syntyi nyt jo kaikkien tuntema Keski-Maahan sijoittuva saaga.
Miltä näyttää uuden leikkauksen restauroitu kuva?
They Shall Not Grow Old on toiminut hyvänä kouluna Beatles-nauhojen läpikäymiselle, mutta Jacksonin taustat tuntien, nousi projektin tultua julkisuuteen huoli: malttaako hän pitäytyä absoluuttisessa totuudessa mitä tulee kuvien sisältöön, ja tulevatko beatlet näyttämään lopputuloksessa oikeilta ihmisiltä vai epäluonnollisesti liikkuvilta digitaalisilta mönteiltä? Beatles-universumissa dokumentin aihe on varsin tunnettu ja kattokonsertti ikoninen live-esitys, joten kiinni jäisi varsin helposti.
Lopputulos on lähes kaikin puolin onnistunut. Jacksonin taikatyökalulla on saatu kaikki näyttämään ja kuulostamaan hyvältä. Muutama yksityiskohta pistää kuitenkin silmään. Heti alussa esitetyn intron saturaatio ihmetyttää, sillä värillisten kuvien värikylläisyyttä on lisätty liikaa. Twickenham-studiolla kuvattu materiaali on sen verran käsiteltyä, luultavasti jo osittain alhaisen valaistuksensa vuoksi, että ihmisten kasvot näyttävät välillä hieman vahamaiselta. Tähän liittynee myös se fakta, että alun perin elokuvasta oli tarkoitus tulla tv-produktio, ja kun kuvausten jo alettua se vaihtui valkokangasfilmiksi, kalustoa ja metodeja hienosäädettiin siihen suuntaan. Oli miten oli, välillä kasvojen ja kulissien välillä tuntuu olevan ihan pientä epätasapainoa kohinan ja varjojen kanssa. Ei tietenkään niin selkeästi kuin They Shall Not Grow Oldissa. Mitään 4K-kelpoa ultrateräväpiirtoa on kuitenkin turha odottaa.
Mistä näissä sessioissa edes oli kyse?
“It’s going to be such a comical thing like in 50 years’ time: They broke up because Yoko sat on an amp!” – Paul McCartney Let it Be’n kuvauksissa, 1969
Let it Be (1970) ja The Beatles: Get back (2021) ovat siis kaksi hieman erilaista kuvaa antavaa tulkintaa The Beatlesin samasta sessioista, tammikuulta 1969. Monet yksityiskohdat sessioista on toisteltu historian kirjoituksissa niin moneen kertaan, että niiden yksipuolinen esitys on muodostunut totuudeksi. Viholliset ja uhrit on lukittu. Uusi puolueeton tulkinta saa aikaiseksi pieniä sävyeroja aiemmille tulkinnoille.
The Beatles oli muutamien vuosien sisällä valloittanut maailman menevällä rock ‘n rollillaan, kerennyt lopettaa livenä soittamisen ja vetäytynyt luomaan psykedeelisiä mestariteoksia studioon. Huumeiden ja kukkaisaatteiden sivutuotteina syntyneitä konseptialbumeja, elektronisia kokeiluja, tuottaja George Martinin johtamia orkestereja ja jousikvartetteja, sekä intialaisgurujen ohjastamaa valaistumista seurasi halu palata juurille. Tarkoituksena oli säveltää ja äänittää puhdasta, kikkailematonta rokkia albumillinen, toteuttaa se parissa viikossa, kappale per päivä, ja päättää Get Back -projektinimeä kantava urakka suoraan tv-lähetykseen, jossa uudet kappaleet esitettäisiin ja uusi albumi nauhoitettaisiin livenä. Projektista oli tarkoitus kuvata tv-dokumentti, jonka ohjaajaksi valikoitui The Beatlesin musiikkivideoita ohjannut Michael Lindsay-Hogg, Orson Wellesin pojaksi huhuttu nuori kyky.
Kaikki edellä mainituista tavallaan tapahtui kuten oli suunniteltu. Tavallaan kaikki kerkesi muuttua. Get Back -nimi vaihtoi muotoa Let it Beksi. Suora tv-lähetys vaihtui visioiksi libyalaisesta Sabrathan amfiteatterista ja lopulta ikoniseksi kattokonsertiksi. Tv-dokkari vaihtui pitkäksi teatterielokuvaksi, jolla saatiin kuitattua velvoite United Artistsille kolmesta Beatles-elokuvasta, A Hard Day’s Nightin (1964) ja Help!:in (1965) jälkeen (toim. huom. TV-elokuva Magical Mystery Tour ei ollut United Artistsin tuottama tai jakelema, Keltainen sukellusvene (1968) ei täyttänyt velvoitetta Beatlesin vähäisen osallistumisen vuoksi, ja tässä asiayhteydessä mielenkiintoisesti: suunnitteilla ollut Taru Sormusten Herrasta beatlejen näyttelemänä ei koskaan tapahtunut.)
Musiikillisesti pitäydyttiin suunnitelmasta. Kokeellisten ja uraauurtavien levytysten jälkeen The Beatles sai aikaiseksi levyn, joka palautti heidät juurilleen. Ennen kuin Phil Spector astui kuvaan.
Tästä pääsemmekin sessionauhoitteiden mielenkiintoisuuteen. Kaikki läsnä olleet — tuona älypuhelimia edeltäneenä aikana — lukivat sanomalehtiä lähes orjallisesti, ja Peter Jackson on osannut kuvallistaa tämän hienosti. Esimerkiksi alkuperäisen nimikkobiisi Get Backin ensimmäiset käyttämättömät sanoitukset syntyivät maahanmuuttovastaisesta uutisoinnista. Vanhoja arkistomateriaaleja päivän lehdistä peilataan kuviin, beatlejen tuoreeltaan lukiessa uutisia. Kun Get Backin sessionauhoja on myöhemmin kiertänyt bootlegeina ja kuunneltu ilman asiayhteyttä, Paulia on jopa syytetty rasistiksi kun hän puhuu sanoituksissa lehdistä poimittujen henkilöiden suilla, niin kuin hän teki monessa muussakin kappaleessa. Viime aikojen keskusteluja kuunnellessa, kuinka vähän onkaan muuttunut 50 vuodessa! Muutamaa vuotta aiemmin The Beatles myös cancelloitiin laajalti USA:ssa, Lennonin tokaistessaan Beatlesin olevan suositumpi kuin Jeesus.
He joutuvat lukemaan lehdistä myös loputtoman määrän valheita The Beatlesistä. Tästä syntyy Paulin spoken word -esitys muiden treenatessa. Samaan tapaan, kuin George kertoo eilen katsomistaan BBC2:n ohjelmista, esitetään pikaklippejä kyseisistä ohjelmista ja päivän lehtien tv-ohjelma-osioista. Kaappaavasti on toteutettu etenkin Lindan kuvien räpsiminen, yhdistäen liikkuvaa kuvaa Lindasta kuvaamassa, kuviin, jotka oletettavasti tuolla hetkellä on otettu. Osan kohdalla on joutunut toki arvailemaan.
Kappaleiden aiheet ropisevat keskeneräisistä ideoista. Osa on bändin ensijulkaisua edeltäviltä ajoilta, osa tuli sisältymään vasta viimeisenä nauhoitetulle albumille, Abbey Roadille (1969), ja osa vasta beatlejen sooloalbumeille. Let it Be -elokuva, albumi ja kirja valmistuivat kaikki 1969 tammikuun aikana, mutta ne julkaistiin pakettina vasta 1970 toukokuussa, albumi yksittäismyyntiin marraskuussa. Nykyään elokuvia ja albumeja on normaalia hioa vuosikausia, mutta siihen aikaan se on ollut valtavan pitkä aika. Sitä paitsi siinä ajassa Beatles on sekä kerennyt äänittää ja julkaista erään parhaista albumeistaan, Abbey Roadin, että hajota lopullisesti.
“Paskinta, huonosti nauhoitettua paskaa”
Mitä musiikillisesti tulee siihen, onko nämä raakanauhat, Phil Spectorin tuottama versio Let it Be -albumista vai Paul McCartneyn johdolla uudelleen tuotettu ja de-spectoritettu Let it Be… Naked (2003) paras tapa kuunnella näitä kappaleita, on sinänsä itselleni toisarvoista. En erityisesti pidä levystä. Kuuntelen ennemmin jugoslavialaisen Laibachin tulkintoja cover-albumillaan Let it Be (1988). Edes The Beatles ei pitänyt lopputuloksesta. Albumi dumpattiin ja tehtiin parempi tilalle. Tilalle tullutta Abbey Roadia tosiaan pidetään yleisesti yhtenä historian parhaista albumeista. Pahamaineisesti, Phil Spector uudelleentuotti Let it Ben tunnetun version, josta etenkin Paul McCartney repi pelihousunsa.
Lennonin Rolling Stone -lehdelle 1971 antama Phil Spectoria puoltava kommentti albumista on paljon puhuva: “He was given the shittiest load of badly recorded shit, with a lousy feeling toward it, ever. And he made something out of it.” Totta kai konsensus on toinen, kriitikot ovat orjallisesti ylistäneet levyä, ja onhan levy täynnä Spotifyssakin satoja miljoonia kertoja suoratoistettuja hittejä, joista aloitteleva wannabe-poppari möisi sielunsa. Itselleni, se on musiikillisen sisältönsä puolesta lähes vähiten mielenkiintoinen The Beatles -albumi. Jumbosijan säilytän Beatles for Salelle (1964). Juuri kaikki tämä ulkomusiikillinen puoli taustalla, jota The Beatles: Get back käy perinpohjaisesti läpi, on kaikkea muuta kuin epäkiinnostavaa. Jos tietous The Beatlesista on vain pintapuolista, käykäämme pääosan esittäjät vielä läpi.
Paul McCartney (basso)
Manageri Brian Epsteinin kuoltua, The Beatlesin johtajan aseman lunastanut, instituutioksi kasvaneen Lennon/McCartney säveltäjäduon toinen jäsen. Paulin pomottelu on varmasti ensimmäisiä asioita, joita Let it Be -sessioista tulee mieleen. Paul määräilee, haluaa pitää kaikki langat käsissään ja ohjaa kiireisen aikataulun vuoksi muita sen suhteen, kuinka pitäisi soittaa. Paul nostaa esille Johnin ja Yokon läheisyyden, vaikka toisaalta Linda on myös usein paikalla. Osittain Let it Be -kokonaisuuteen liittyvistä erimielisyyksistä Paul lopulta haastoi The Beatlesin oikeuteen. On edelleen erittäin aktiivinen musiikin parissa. Teki viime vuonna yhden parhaista post-Beatles beatle-albumeista, Paul McCartney III (2020).
John Lennon (kitara) & Yoko Ono (huutoulina)
Kujeileva luokan pelle ja heroiiniaddikti. Lennonin ja McCartneyn välit kärjistyivät viimeistään kun Lennon julisti olevansa yhtä Yoko Onon kanssa, eikä suvainnut rakkaansa olevan poissa edes The Beatlesin harjoituksista. Kirjoitti pari vuotta myöhemmin McCartneysta vihalaulun, How Do You Sleep? Pian sodanvastaisena uusvasemmistolaisena maailmanparantaja-aktivistina hänet haluttiin potkia Yhdysvalloista niin FBI:n kuin Elviksen toimesta. Lopulta mielisairaalapotilas ja beatles-fanaatikko Mark Chapman ampui hänet kotitalonsa eteen, osittain kiitos jumalanpilkan ja osittain vasta julkaistun Double Fantasyn (1980), ja täten sinänsä mainiota albumia voi pitää hyvällä syyllä historian epäonnisimpana comeback-albumina.
Yoko Ono on japanilainen käsitetaiteilija ja Lennonin muusa, jonka ylle on kasattu aikojen saatossa eniten syytöksiä The Beatlesin hajoamisesta. Sekä historiikeissa että satiireissa juuri näiden sessioiden kuvastoa heijastetaan esittämään Yoko Ono kuin japanilaisen tukkakauhun prototyyppinä: kun hän saapuu paikalle, kaikki hajoaa. Monille tulee ensimmäisenä mieleen tavaramerkiksi muodostunut huutoulina, jota kuullaan mukavasti pidennettynä versiona Jacksonin leikkauksessa. Aktiivinen taiteen ja musiikin parissa ihan lähivuosiin asti. Esimerkiksi Yes, I’m A Witch Too (2016) on oikein onnistunut remix-levy Onon vanhemmista kappaleista.
George Harrison (soolokitara)
Intian reissullaan uuden pohdiskelevan ja epämaterialistisen maailmankatsomuksen saanut, ujona beatlenä tunnettu George joutuu Paulin taholta kohtuuttoman kovaan läksytykseen soittotaidoistaan ja eroaa sessioiden aikana usean päivän ajaksi bändistä. Let it Be -albumiin oli alun perin tarkoitus tulla muun muassa All things must pass, josta sittemmin tuli yksi hänen soolouransa suurimmista hiteistä. Session aikana George avautuu halustaan tehdä välillä omia albumejaan, omanlaisillaan sovituksilla, sillä jo vuosia hän on vierestä seurannut Lennon/McCartney-hierarkiaa. Harrison kasvoi säveltäjänä ja soittajana bändistä eniten. Kuvaavasti hänen panostaan viimeisenä nauhoitetulle albumille, eli Here Comes the Sun ja Something, pidetään yksinä parhaista The Beatles -kappaleista, ja soololevyä All Things must Pass (1970) parhaana beatlejen sooloalbumeista. Vielä hänen viimeisiksi jääneet albumitkin, Cloud Nine (1987) ja Brainwashed (2002), lukeutuvat ehdottomaan parhaimmistoon.
Ringo Starr (rummut)
Beatlesien aktiiviuran aikana teinityttöjen suurin suosikki. Erikoinen yhdistelmä apaattisuutta ja nauravaisuutta. Let it Be -sessioissa apaattisuus on tuntunut jo ottaneen ylivallan, joskin se saattaa johtua orastavasta päihdeongelmasta. On aina pidetty — etenkin vakavasti itsensä ottavien musiikkikriitikkojen toimesta — pelkkänä bändin maskottina, joka oltaisiin voitu korvata musiikillisesti. The Beatlesin hajottua, kahlasi pitkään pohjalla, julkaisi pitkän listan järkyttävän huonoja levyjä, matkusti maailman pienimmätkin saarivaltiot läpi, ja otti vastaan mitä ihmeellisimpiä rooleja elokuvissa; elokuvassa 200 motellia (1971) Frank Zappana, Ringossa (1978) Ringona, Luolamiehessä (1981) luolamiehenä, Liisa Ihmemaassa (1985) kilpikonnana, Tuomas Veturin (1984) kertojaäänenä ja lopulta Tehotytöt-spesiaalissa (2014) Ringona esittämässä kappaleen I Wish I Was A Powerpuff Girl. Toistuvana vitsinä Simpsoneissa (1989-) mainittu Margen nuoruuden ihastukseksi. Vieraillut kyseisessä sarjassa, kuten George, Paul ja Lindakin. Edelleen aktiivinen, hyväntuulisuuden perikuva.
Billy Preston (sähköurut)
Kuka on viides beatle? -debatti on jo loputtomiin hakattu lahna, mutta toki The Beatlesilla oli olennaisia apujoukkoja uransa aikana, kuten Brian Epstein ja George Martin. Martin on luonut eniten musiikkia The Beatlesin albumeille fab fourin lisäksi, jopa kokonaisen levynpuoliskon aivan yksin. Let it Be -sessioissa The Beatlesissa kuitenkin soitti viides jäsen, ja se oli Billy Preston. Sähköurkujen ja Hammondin lisäksi hän toimi liimana ja sai bändin käyttäytymään ja unohtamaan riitansa. Siitä hetkestä lähtien kun jo Hampurin ajoilta tuttu Preston saapuu paikalle, kaikki tuntuu olevan hyvin. Outoa kyllä Jacksonin versio antaa ymmärtää, että Billy Preston saapui sattumalta paikalle, vaikka esimerkiksi The Beatles Anthologyssa George on kertonut hänen kutsuneen tämän varta vasten tunnelmaa kohottamaan.
Muita ympärillä hääriviä ihmisiä ovat esimerkiksi Let it Be -dokumentin ohjaaja Michael Lindsay-Hogg, luottoroudari Mal Evans, äänittäjä Glyn Johns, hiljaisena ja ihmeen harvoin nähtynä tuottaja George Martin, Beatle-vaimot Yokon lisäksi: Linda, Maureen Starkey ja Patti Boyd, sekä vain valokuvin ja taustoittaen esitetty tuleva manageri Allen Klein.
Vaikka The Beatles: Get Back sisältää yli kahdeksan tuntia kuvaa, leikattuna yli 60 tunnista ennennäkemättömäksi kuvailtua materiaalia, Beatles on niin hyvin dokumentoitu aihe, että ei voi sanoa sen varsinaisesti sisältävän valtavasti uutta informaatiota. Pääosin se voi muuttaa sävyeroilla suhtautumista asioihin, tarjota yksittäisiä merkityksettömiä yksityiskohtia tai täydentää kuvaa jo tunnetuista asioista. Kaikkiaan se tekee kokonaisuudesta kuitenkin harvinaisen mielekkään ja koherentin matkan seurata sujuvasti.
Mielenkiintoisimpiin ja merkittävimpiin yksityiskohtiin kuuluu ilman muuta Yoko Onon läsnäolo, häneen suhtautuminen, sekä muiden beatle-puolisoiden läsnäolo. Yokosta puhutaan selän takana ja hänen läsnäoloaan kritisoidaan. Eräs mielenkiintoisimmista kohtauksista on kun Yoko Ono selittää hyvin innokkaasti jotain Lindalle. Jäin vähän odottelemaan Jacksonilta huuliltalukijan pestaamista kohtausta varten, mutta kukaties hän sitä kokeilikin ja totesi jutustelun niin toisarvoiseksi, että halusi suosiolla jättää jotain mystisyyden verhon taakse. Myöhemmin nähdään hauska kohtauspari kun Yokon ulinaa kuultuaan Lindan esikouluikäinen tytär Heather toimii bändin vokalistina, varsin vahvoja vaikutteita hengensiskoltaan ottaneena.
Viimeistään viimeinen jakso kääntää kurssin apeahkosta alusta kohti silkkaa hyväntuulisuutta. Billy Preston saa porukan puhaltamaan yhteiseen hiileen. Nähdään kun kaikkien läheiset lappaavat paikalle ja tunnelma on katossa jo ennen kattokonserttia. Ja lopulta, kokonaisuutena nähtävä kattokonsertti on loisteliaasti leikattu ja esitetty. Kameroita on bändin ympärillä katoilla, sisätiloissa ja pitkin tienoita. Eräänlainen heist on siis meneillään kun bändi aloittaa soiton. Samaan aikaan mikki kädessä kierretään kaduilla haastattelemassa paikallisia, kuinka he tällaiseen tempaukseen suhtautuvat, ja vastaukset ovat huvittavan vaihtelevia. Viihdyttävintä on seurata kahta poliisia, jotka tulevat paikalle ja ovat hyvin hämillään tilanteesta. He tajuavat, että jotain olisi tehtävä, mutta lienevät ensimmäistä päivää töissä, reppanat.
Dokumenttisarjan kolmatta jaksoa kattokonsertteineen uskallan melko varauksetta suositella myös vain pintapuolisesti The Beatlesin tunteville. Loppuhuipennuksen rakentaminen ja monesta näkökulmasta seurattava kattokonsertti olisi toiminut myyvämpänä elokuvana suurelle yleisölle. Se ei vain yksinkertaisesti ollut Peter Jacksonin tavoite.
Ensimmäiset arviot dokumenttisarjasta ovat liikkuneet keskikertaisen tylsistyneistä hurmioituneisiin, riippuen katsojan fani-statuksesta. Mielenkiintoisiin ottoihin kuuluu Beatles-elämäkerran Shout! (1981) kirjoittaneen Philip Normanin juttu The Times -lehdelle. Hän egoilee tietävänsä parhaiten tapahtumat ja kuinka Jacksonin pikku filmissä ei edes näy kun Lennon oksentaa lattialle heroiinipäissään ja sanoo George Martinille etteivät he halua levylle mitään hänen tuotantoroskaansa, tai kuinka The Beatlesin oikeasta hajottajasta Allen Kleinistä ei ole liikkuvaa kuvaa ja niin edelleen. Aihe aiheuttaa aina kiihkoa ja monet tuntuvat tietävät tapahtumat paremmin kuin esimerkiksi beatlet itse. Vaikea arvailla, onko mikään Normanin esimerkeistä nauhoille tallentunut, mutta epäilen. Kysyköön joku Jacksonilta. Mikään erityisen sensuroitu dokumentti ei ole kyseessä, vaikka Disneyn alaisuudessa onkin levitetty.
“And then there we two”
Eräs ilman muuta tunteellisimmista kohtauksista on, kun George on lähtenyt bändistä eikä tietoa paluusta ole, eikä Lennoniakaan näy, Paul toteaa paikalleen jähmettyneenä ja silmät kostuneena Ringosta ja itsestään: “and then there we two“. Samahan pätee tähän päivään. Jo pitkään Paul ja Ringo ovat olleet ainoat kaksi beatlea, jotka voivat palata kertomaan tapahtumista omakohtaisesti. Sittemmin on nähty kuinka kauniisti molemmat ovat tehneet tribuutteja taltutetun neljäpäisen hirviön puuttuville jäsenille. Eikä pelkästään jälkikäteen, he selvästi merkitsivät valtavasti toisilleen aina, kuten tästä kokonaisuudesta hyvin paljastuu.
Vasta lähivuosina Paul McCartney on todella alkanut tehdä töitä menneisyytensä parissa, ja todennut tulleensa itsekin vasta The Beatles -faniksi. Esimerkiksi James Cordenin Liverpool-spesiaali vuonna 2018 nosti legendan kertaheitolla takaisin ihmisten huulille. Onhan The Beatles jo kalutumpi aihe kuin mikään muu bändi musiikin historiassa, ja joka toinen samassa huoneessa heidän kanssaan tuntuu kirjoittaneen elämäkerran aiheesta. Tekstiä, kuvaa ja liikkuvaa kuvaa aiheesta tulee sitä tahtia lisää, että vain vannoutunein pysyy perässä. The Beatlesin Intian reissusta on viime vuosina tuotettu useampi pienen budjetin dokkari. Muutama vuosi sitten uutisoitiin laajasti, että hienot elokuvat C.R.A.Z.Y. (2005) ja Café de Flore (2011) ohjannut Jean-Marc Vallée ohjaisi Yoko Onon tuottaman elokuvan Johnista ja Yokosta. The Beatlesia tullaan käsittelemään vielä lukemattomien sukupolvien ajan.
tl; dr: The Beatles: Get Back on merkittävin julkaisu aiheesta aikoihin, ja tullee pitäytymään sellaisena pitkään. Mutta kuten arvata saattaa, dokumenttisarjasta tuskin on pelkästään pintapuolisesti aiheesta tunteville iloa, puhumattakaan heistä, joille bändi ei sano mitään. Uusia faneja tuskin syntyy. Vanhojen fanien kipinä syttynee sitäkin kovemmin uuteen roihuun ja kierrokseen yhtyeen katalogin parissa.
Minisarjan eksklusiivisuus Disney+-suoratoistopalveluun on oma lukunsa, johon en juuri nyt ota kantaa, mutta ristiriitaisia tunteitahan se on ihmisissä herättänyt. Toivon totta kai, että se tullaan julkaisemaan myös palvelun ulkopuolella. Mitä tulee Disney+:n tarjontaan tällä hetkellä, Beatles-faneille löytyy myös mielenkiintoinen kuusiosainen haastattelusarja McCartney 3, 2, 1 (2021), jossa Rick Rubin ja Paul McCartney porautuvat muusikon kappaleiden eristetyille raidoille ja tarinoille, aina alkuaikojen yksioikoisesta rock ‘n rollista kokeellisiin nauhasilmukointeihin ja Moog-syntetisaattoreihin. Hyvää kamaa beatle-faneille molemmat uutuudet mikkihiirikanavalla. Beatlesiin perehtymättömien kannattaa aloittaa vaikka Ron Howardin dokumentista Eight Days A Week (2016) ja ottaa Disney+ ihan toisenlaisten supersankarien ja prinsessojen tähden.