Kuukävelyllä hankalien aiheiden yläpuolella

Santeri Paju, heinäkuu 2026, nro 2

Kohut ja megasuosio tuntuvat seuraavan Michael Jacksonia vielä kauan kuoleman jälkeen. Michael (2026) on kohteensa tavoin herättänyt niin positiivista kuin negatiivista kuohuntaa. Karkeasti yleistäen elokuva on saanut kylmää kyytiä elokuvakriitikoilta ja suuren kassamenestyksen yleisön puolelta. Kirjoitushetkellä se on elämäkertaelokuvista taloudellisesti neljänneksi menestynein ja muusikkoelämäkerroista vain Bohemian Rhapsody (2018) yltää lipputuloissa korkeammalle. Historiallisista hahmoista muuan Jeesus (Passion of the Christ, 2004) häviää tässä vertailussa Jacksonille yhdellä sijalla. Popin kuninkaan elokuva on Nasaretin mestarin vastaavaa vähemmän väkevä tapaus.

Kuolemansa jälkeen Jackson on yhä ikoninen hahmo, jonka äärijulkista imagoa leimaa silti tietynlainen mystisyys. Siihen nähden Michael on muusikkoelämäkertaelokuvana rakenteellisesti todella sovinnainen ja kaavamainen. Elokuva kertoo ajanjakson Jacksonin lapsuudesta The Jackson 5 -vuosien kautta Bad (1987) -albumin kiertueen alkuun. Kohteensa elämää tunteville elokuva onkin eräänlainen greatest hits Jacksonin elintaipaleen ensimmäisestä puoliskosta. Ankaran manageri-isän pahoinpitelyjen ikeessä kasvoi ainutlaatuinen pop-artisti, josta lopulta tuli lähtökohtiaan suurempi ilmiö luovuuden, lahjakkuuden ja ahkeran työnteon seurauksena. Hän haali itselleen sopivat yhteistyökumppanit ja levytti kaikkien aikojen menestyneimmän albumin, Thrillerin (1982). Samaan aikaan terveysongelmat ja hankala suhde isäänsä varjostivat jättimenestystä. Mitään uutta tai kiinnostavaa näkökulmaa elokuva ei tuo kohteensa eittämättä kiehtovaan elämäntarinaan. The Guardianin kriitikko Peter Bradshaw kirjoittaa osuvasti, että elokuva on kuin risteilylaivan viihdettä, joka ei pysty edes suoraan toteamaan Jacksonin itsensä olleen hyväksikäytetty lapsesta asti. 

Rajaaminen Jacksonin elämän ensimmäiseen puoliskoon ei ole sattumaa. Tarina on voitu lopettaa ennen kohteelleen kiusallisia pedofiliasyytöksiä vuonna 1993. Mielenkiintoista on se, ettei tämä ollut kuitenkaan tekijöiden alkuperäinen suunnitelma, vaan alun perin elokuvan kolmas näytös piti koostua Jacksonin elämästä ensimmäisten pedofiliasyytösten aikaan. Suunnitelmat menivät uusiksi alkuperäisten kuvausten päätyttyä, kun Jacksonin perikunta huomasi klausuulin ensimmäisen syytöksen tehneen Jordan Chandlerin salassapitosopimuksessa. Klausuuli kielsi Chandlerin minkäänlaisen esittämisen tai mainitsemisen elokuvassa. Michael astui tuotantohelvettiin, josta se pääsi pois kirjoittamalla lopun avoimeksi. Lopullista elokuvaa kiinnostavampaa on pohtia, miten tekijät päätyivät käsittelemään leikkauspöydän lattialle jäänyttä aihetta. Näin silotellun lopputuloksen kontekstissa voi vain epäillä, että tekijät kaivoivat itselleen kuoppaa ottamalla teeman ylipäätään esiin. Samaan aikaan pedofiliasyytösten yllä leijuva hiljaisuus on elokuvassa korvia huumaavaa. Toki on mainittava, että Jacksonia ei juridisesti koskaan tuomittu pedofiliasta. Tästä huolimatta syytökset ovat sekä vakavuudeltaan että määrältään huolestuttavia. Huhumylly niiden suhteen on vain kiihtynyt tähden kuoleman jälkeen erityisesti Leaving Neverland (2019) -dokumentin myötä. 

Kohteensa perikunnalla on ollut elokuvaan selkeästi tiukka puristusote. Jacksonin sisaruksista Jackie, Jermaine, LaToya, Marlon ja Tito sekä lapsista Prince ovat toimineet elokuvan vastaavina tuottajina. Sisaruskatraasta Rebbie, Janet ja Randy pyysivät jättämään itsensä elokuvasta pois. Jacksonin lapsista Paris on kritisoinut elokuvan olevan uskottavuudeltaan sadun tasoa ja erityisesti perikunnan haltijan John Brancan suurehkoa roolia tarinassa. Vaikka perhe on reagoinut elokuvaan niin soraäänillä kuin hiljaisuudella lopputuloksesta voi päätellä sisaruksilla olleen siihen suurta päätäntävaltaa. Elokuvassa Joe-isästä on tehty tarinan roisto. Tähän ratkaisuun Jacksonin sisaruksilla on syynsä. Väkivaltainen Joe halusi perheensä pois köyhältä alueelta panostamalla lastensa musikaalisuuteen heidän hyvinvointinsa kustannuksella. LaToyan esittämät syytökset 1990-luvulla isänsä seksuaalisesta väkivallasta eivät nouse elokuvassa teemaksi. Elokuva ei myöskään anna vastausta kipeään kysymykseen siitä, olisiko Michaelista ikinä tullut samanlaista supertähteä ilman Joen diktaattorimaista kasvatusta musiikkialalle.

Jermainen pojan Jaafar Jacksonin pestaaminen päärooliin on Jacksonin perheen suurin anti elokuvalle. Jaafar Jackson on dramaattisissa kohtauksissa sekä tanssi- ja musiikkiesityksissä kuin ilmetty setänsä. Roolisuoritus ei rajoitu vain imitaatioon, vaan se on ensikertalaiseksi hämmästyttävän uskottava. Elokuvan toinen mainitsemisen arvoinen roolisuoritus on Joe Jacksonia esittävä Colman Domingo, joka luo hahmoonsa uskottavasti hiljaista uhkaavuutta. Domingo onnistuu luomaan Joesta kolmiulotteisen persoonan, jonka sielunelämää alkaa mielenkiinnolla pohtia. Näyttelijä paikkaa hienosti käsikirjoituksen ongelmia.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan elokuva on erinomainen. Musiikkia sisältävien kohtausten äänisuunnittelu ja leikkaus ovat juuri niin upeasti toteutettuja kuin tällaiseen elokuvaan uskaltaa toivoa. Tuttujen musiikkikappaleiden miksaus on myös ajoittain leikittelevää ja tuo katsojan korviin kappaleista elementtejä, joita tekijät haluavat korostaa. Kohtaukset, joissa Jackson ja Quincy Jones äänittävät ja miksaavat Thrilleriä, ovat tästä näkökulmasta herkullisia. Myös Jacksonin laulunkirjoitusprosessi on kuvattu äänimaisemalla hienosti. Soittimien soiton sijaan Jacksonilla oli tapana hyräillä lauluaihioiden rytmejä acapellana. Tämä kuvataan elokuvassa ikään kuin musiikkiraidat soisivat artistin päässä ennen niiden hahmottumista lopulliseen muotoonsa. Michaelissa laulunkirjoitusprosessin kuvaus on paremmalla tasolla, kuin mitä muusikkoelämäkerroissa on tapana esittää. Ylipäätään Jacksonin musiikkikatalogi Thrilleriin asti herää elokuvassa henkiin niin kuin pitääkin. Hienoa hatunnostoa tekijöiltä nähdään myös visuaalisella puolella esimerkiksi siinä, kuinka Thrillerin nimikkokappaleen musiikkivideo on rekonstruoitu elokuvaa varten alkuperäisellä kuvauspaikallaan. Efektipuolella samaa ei voi sanoa tietokoneanimoidusta Bubbles-apinasta tai Jacksonin hiuksista nousevista tietokoneliekeistä Pepsi-mainoksen kuvauksissa.

Musiikkivideo-ohjaajana uransa aloittanut ja vielä myöhään elokuvien ohella niitä tehnyt Antoine Fuqua ymmärtää erityisen hyvin musiikillisten kohtausten dynamiikkaa. Jopa niin hyvin, että elokuvan aikana herää kysymys, onko hän ohjannut aikanaan Jacksonille videoita. Fuqua ei ole ohjannut Jacksonille musiikkivideoita, mutta tämän ikuiselle kilpakumppanille Princelle kyllä. Muuten elokuva on ohjauksellisesti hyvin studiotuotoksen tuntuinen. Perikunnan vaatimukset ovat varmasti rajoittaneet ohjaajaa.

Michael loppuu planssiin, joka lupaa Jacksonin tarinan jatkuvan. Ilmoituksena tämä on toki hyvin epämääräinen, mutta elokuvan menestyksen myötä se on käynnistänyt huhumyllyn mahdollisesta jatko-osasta. Tekijöiden mukaan elokuvasta jäi yli tunnin verran käyttökelpoista materiaalia pois. Menestyksen myötä he ovatkin kiusoitelleet faneja materiaalin sisällyttämisestä mahdolliseen jatkoon. Mitään konkreettista ei tätä kirjoittaessa ole ilmoitettu, mutta jatkon mahdollisuus on mielenkiintoinen erityisesti siitä näkökulmasta, että Jacksonin elämässä alkoi huippuvuosien jälkeen toisenlainen vaihe median silmätikkuna pedofiliasyytösten myötä. Tämä perintö elää edelleen vahvana Jacksonista puhuttaessa. Mielenkiintoista onkin nähdä, että yrittävätkö tekijät jatkossa     valkopestä kohdettaan. Vielä mielenkiintoisempaa olisi nähdä astetta rehellisempi ja kriittisempi katsaus aiheeseen.

Michael, 2026. Yhdysvallat, Kanada. 127 min. 1.85:1.

Tuot. John Branca, Graham King, John McClain. Ohj. Antoine Fuqua. Käsikirj. John Logan. Kuv. Dion Beebe. Leik. Conrad Buff IV, Tom Cross, John Ottman, Harry Yoon. Art. Eric Sundahl. Pääos. Jaafar Jackson, Juliano Valdi, Colman Domingo.