Helsingissä koettiin 9.10-11.10 välisenä viikonloppuna vanhan mykkäelokuvan ja uuden musiikin kohtaamisia. Kyseessä oli livesäestetylle mykkäelokuvalle omistettu Loud Silents Festival, joka järjestettiin Tampereen sijaan Helsingissä ensimmäistä kertaa. Osana festivaalia nähtiin viime kuussa uuden levynkin julkaisseen muusikko Harri Kuusijärven säestämä neuvostoajan vivahteikas spektaakkeli Nail in the Boot. Laajakuva haastatteli harmonikkataituria ennen festivaalia elokuvan tiimoilta, aiheiden liitäessä sotaelokuvien äänimaailmoista propagandaelokuvien svengiin.
Miten Rovaniemeltä Helsinkiin ponnistanut harmonikansoittaja on päätynyt säestämään neuvostoaikaista mykkäelokuvaa?
Olen itseasiassa Pellosta kotoisin. Olen nyt juuri täällä Lankojärvellä, jossa minulla on nykyään työhuone. Helsingissä olen ollut neljätoista vuotta, ja nyt aika spontaanistikin muutin tänne. Mitenköhän olisin tuohon mykkäelokuvaan päätynyt? Olen ollut aiemmin soittamassa Sampo Lassila nimisen kontrabasistin yhtyeessä. Loud Silentseilla ollaan tehty ainakin aikanaan Päällystakki, Gogolin novelleihin perustuva elokuva. Olen paria tämmöistä mykkäleffaa aiemmin säestänyt, mutta tosiaan vähän sellaisena jäsenenä yhtyeessä.
Niin ettet ole yksin ollut välttämättä päävastuussa?
En ole ollut, eikä vielä ole ollut minun yhtyeenikään, vaan ihan tällaisena rivisoittajana. Nyt sitten soolona.
Nyt kun sinulla on kuitenkin kokemusta tämän tyyppisistä konserteista, niin miltä tuntuu olla yksin pääroolissa ilman muita?
Tietyllä lailla prosessi on aika helppoa, kun kaikkien asioiden testailu ja sovittaminen ei vaadi mitään sopimista. Sitten sekin vielä, että kun suurin osa tuolla on jo olemassa olevia biisejä. Ne ovat minun sävellyksiäni, joita käytän tavallaan teemoina. Eli kyllä se antaa hyvällä tavalla liikkumavaraa, että pystyy siihen hetkeenkin jättämään improvisoinnin ja reagoinnin paikan. Tietysti yhtyeenkin kanssa voi näin tehdä, mutta se täytyy vain etukäteen sopia. Nyt olen tässä parin päivän sisällä pitänyt ensimmäisiä läpivetoja elokuvasta. Vaikka raamit ovat samat, niin sitten pystyy silti yksin liikkumaan.
Olet ollut hyvin aktiivinen vaikeasta vuodesta huolimatta. Esimerkiksi Koutus -kokoonpanon kanssa olet tänä vuonna julkaissut yhden albumin ja livelevyn. Vaikuttivatko muut työt ja kiireet elokuvan sävellykseen?
No nythän virallinen albumi julkaistiin syyskuun lopussa. Siihen liittyvä työ on tässä vaiheessa lähinnä tiedottamista. Levy on kuitenkin äänitetty, miksattu ja painettu aiemmin. Samanlaista sävellystaakkaa ei ole akuutisti ollut. Tällä hetkellä olen Koneen säätiön rahoittamana kaksi vuotta tutkinut harmonikan elektroakustisia mahdollisuuksia. Tietysti nyt kun korona vei keikat, niin on enemmän aikaa tähän työhön. Se vaikuttaa osaltaan myös siihen, miksi olen täällä Lankojärvellä vanhan kyläkoulun veistoluokassa. Olen tehnyt tänne studion, ja työtehokkuus on kasvanut, kun ei tarvitse olla ”on the road” niin paljon. Ylipäänsä tässä ehtii julkaista, säveltää ja treenata asioita, kun aikaa on sisällön tuottamiseen. Sinällään on harvinaista herkkua, että on ihan hurjasti aikaa. Minullakin on usein niin, että teen aika paljon ja monia rautoja on yhtä aikaa tulessa. Nyt kun on niin, että on aikaa eikä tarvitse keikkojakaan siten miettiä, niin onhan siinä myös hyvät puolensa. Tässä olen pari viikkoa tehnyt tätä leffasäestystä ja sukeltanut syvemmälle.
Millaista aiempaa kosketusta sinulla on mykkäelokuviin Neuvostoliitossa tai maailmanlaajuisesti?
Kyllä varmaan joudun myöntämään, että pinnallinen. Kuitenkin oli aika paljon samaa siinä Päällystakissa, mutta eihän se mykkäelokuva muuten niin tuttu ole. Ei minulla ole sellaista harrastuneisuutta siihen muuten kuin tätä kautta. Siitä on jo aikaa, kun me teimme sen ensimmäinen konsertin. Sinällään tämä on ollut elämässä jo pitkän aikaa, mutta en voi mitenkään sanoa, että olisin asiantuntija.
Ovatko elokuvat aiemmin toimineet inspiraationa tai vaikutteina sävellyksiisi?
No tähänkin voi rehellisesti sanoa, että en ole esimerkiksi säveltänyt musiikkia elokuvan pohjalta. Se on enemmän sellaista tuotannollisten sävyjen hakemista. Kun biisit ovat valmiita, niin sitten niistä saattaa tulla mieleen joku tietty elokuvallinen aiheyhteys, mutta harvemmin muuten. Viime aikoina säveltäminen on ollut minulle enemmän tekstilähtöistä, olen tehnyt laulettuja kappaleita. Tässäkin on niin, että ne biisit ovat syntyneet tekstiin, mutta heti nähtyäni elokuvan ajattelin, että tämähän näyttää siltä miltä kyseiset kappaleet kuulostavat. Tämä on minulle aika freesiä ja uutta, siis tehdä suoraan liikkuvaan kuvaan.
Jos sinua kysyttäisiin säveltämään uutta elokuvaa, esimerkiksi jotain suurta suomalaista tuotantoa – Tuntematon sotilas 2 – niin lähtisitkö mukaan projektiin?
En tiedä, olisiko musiikkini ihan sopivaa Tuntematon sotilas 2:een, mutta totta kai siis. Kyllä minä olen usein aika ennakkoluulottomasti suhtautunut tällaiseen. Kuitenkin, kun on tehnyt paljon teatteria ja tanssijoiden kanssa, niin visuaalisen informaation kanssa kommunikoiminen ei ole ihan vierasta. En ole ehkä suoraan elokuviin ollut yhteydessä, ne eivät ole suoraan tulleet minun tielleni vahvana. Musiikin yhdistäminen visuaaliseen puoleen ei kutenkaan ole vierasta, sitä olen tehnyt aika paljonkin.
Mistä lähtökohdista aloitit Nail in the Bootin äänimaailman rakentamisen?
Ensinnäkin aika pian tuli selväksi se, että aion käyttää tuollaista laulusarjaa eli olemassa olevia sävellyksiä teemoina. Ensimmäinen huomio oli sotakuvaston hengästyttävyys, että minkä roolin voisin ottaa suhteessa siihen. Se maailma on sellainen inhottava ja väkivaltainen, tavallaan luotaantyöntävä. Minulle se pääteema, jota yritän elokuvasta bongailla, on yksilö vastaan koneisto. Tuossa on kanssa se absurdiuteen asti menevä propaganda. Aina kun elokuvassa pääsee kelkkaan, niin sitten tulee ihan sellaisia absurdeja käänteitä, joihin ei voi samaistua yhtään. Kun säestäjänä miettii esimerkiksi mitä olen aiemmin tehnyt, niin perinteisesti elokuvassa on jotain, jonka puolella voi olla läpi elokuvan. Vähän kuin muuntua sen mukana. Tässä on kuitenkin se, että heti kun samaistuu johonkin, niin sekin paljastuu osaksi koneistoa. Se brutaalius on ollut minulle seinä, joka tulee vähän joka puolella vastaan ja sitä olen itse pohtinut.
Tavallaan on hauska myös lähteä välillä kelkkaan mukaan. Kun kuva vetää minulta maton alta, niin olen ajatellut, että voin pelata samoilla säännöillä. Ei tarvitse lähteä nöyristelemään sille, vaan minun täytyy pistää myös vastaan. Välillä saatan vetää täysin liinat kiinni elokuvalta, että se saa jäädä täysin yksin. Sekin, kun on tuollaista sotakuvastoa, niin ensimmäinen musiikillinen mielikuva siitä on sellainen vahva tykitys. Sitten taas, kun käytän paljon hiljaisuutta ja sellaisia väljiä eleitä, niin se antaa erilaisen sävyn katsoa sitä kuvaa. Tämä saattaa herättää katsojan yllättäen kritisoimaan elokuvaa eri kulmasta – toivottavasti. Jos pitää tiivistää, niin välillä sitä menee yksilön puolelle ja toivottomuuteen, kun taas välillä voi ihan mennä koneiston mukaan ja ihannoida massiivista instituutiota.
Puhuit sotaelokuvista ja niiden kuvastosta, joita on mielestäni välillä aika vaikea lähteä säestämään. Vanhoissa elokuvissahan säestys oli todella mahtipontista ja kaikki mahdolliset pasuunat soivat. Nyt modernimpana aikana on ehkä päästy siihen, että hiljaisuuttakin arvostetaan enemmän sotaelokuvissa. Kun yrittää lähestyä taistelua ja kärsimystä, niin miten sitä voi musiikillisesti alkaa säestää?
No, toivottomilla äänimaisemilla. Tässä voi olla sellaisia pieniä pilkahduksia toivosta. Kyllä minä tässä paljon tykitän, tämä on välillä aika massiivistakin äänimassaa kuten elektroakustinen puoli, eli sellaista jylinääkin tulee paljon. Kuitenkaan se ei ole mahtipontista, vaan enemmän menen siihen, että musiikki oikeasti vyöryy päälle. Haluan sen tuntuvan oikeasti myös ahdistavalta, että myös tilasta tekee ahdistavan tuntuisen. Jopa niin, että sieltä haluttaisiin jossain vaiheessa pois tai toivottaisiin kohtauksen loppuvan.
Niin, että elokuvan loputtua voi katsoja huokaista ”huh, nyt se on ohi”?
Niin niin, kyllä minä näin vähän luulen. Minulla oli sellainen kaunis ajatus, että jonkinlaisen katarsiksen saisin sinne, mutta ehkä siellä on sellainen pieni. Kyllä tästä aika hengästyttävä kokemus tulee toivottavasti. Olen kuitenkin yrittänyt välttää sitä, tai se tuntuisi todella oudolta, jos alkaisin soittamaan jotain sotamarsseja. Kyllä minä volyymiä käytän ja onhan se ihan hauskaa, kun se on niin överia se propagandahomma. Onhan siinä kohtaa mukavaa huudattaa sellaista fanfaaria, mutta koitan sen vääristyneen maailman esittää vääristyneenä. Toisaalta se antaa tilaa sille, että voi myös tehdä tosi vähäeleisiä juttuja.
Nail in the Boot tehtiin aikana, jolloin Neuvostoliiton elokuvantekoa leimasi vahvan propagandistiset viestit. Tämäkään elokuva ei ole juurikaan poikkeus. Ohjaajan tarkoitusperistä huolimatta valtio kuitenkin kielsi teoksen julkaisun sen väitetyn negatiivisen sävyn vuoksi, ja ohjaaja Mihail Kalatozovin ura jäi vuosiksi katkolle. Millä tavalla itse koit elokuvan sanoman ja miten tulkintasi vaikutti musiikillisen tunnelmaan?
Onhan se propaganda nykysilmälle sellaista, että alkaa ihan naurattaa välillä. Kyllä minä ymmärrän sen, että kun tuo on kuitenkin taiteellisesti toteutettu, niin ehkä propagandamielessä se ei toimi yhtä hyvin. Elokuvassa on kuitenkin rinnakkaisia maailmoja, se on psykologisesti moniulotteinen. Jos olisin diktaattori, niin en välttämättä itsekään antaisi tuolle julkaisua. Tavallaan se on tosi outoa, että on ihan päivänselvää mitä tässä yritetään, mutta tulee mieleen, onko sinne haluttu piilottaa tällainen absurdius ja epäsamaistuttavuus. Tietystikään en pysty menemään sen ajan ihmisen pään sisälle.
Monihan on arvostellut elokuvaa melkeinpä niin, että se on liian propagandistinen edes katsottavaksi. Sitten miettii kenraaleita ja Stalinia katsomassa elokuvaa ennen suunniteltua julkaisua pohtien, että ei tällaista voi kansalle näyttää. Se kontrasti on aika jännä, miten nykypäivänä ja Neuvostoliiton aikana elokuvaan suhtaudutaan.
Pakko sanoa, etten ole perehtynyt kyseisen ajan propagandaan. Kuvasto on kuitenkin välillä sellaista propagandaelokuvalle epätyypillistä, tai näin voisin kuvitella. Tämä toki aiheuttaa pientä hämmennystä. Sitten toisaalta lopussakin oleva oikeudenkäynti on todella outo, kaikkine huudatuksineen, ja kun elokuvallisesti taitavan kuvan vieressä yhtäkkiä tuleekin joku lapsi siihen.
Siinä on vähän se tunne, että ehkä ohjaajan takana onkin ollut joku valtion virkamies sanelemassa.
Niin, kyllä. Siinä mielessä ymmärrän sen julkaisematta jättämisenkin, että osaan lukea elokuvasta sellaisen piilotason kaiken päällekäyvän propagandan taustalta, mikä antaa toisenlaisia ajatuksia.
Ikonisia elokuvia on usein erityisen haastava lähteä päivittämään kaikkia miellyttävällä tavalla. Ohjaajan tuotannossa Nail in the Boot jää kuitenkin isompien nimien varjoon. Olisiko ollut vaikeampaa hypätä tulkitsemaan jotain yleisesti rakastettua ikivihreää klassikkoa, kuten R&A:ssa maistiaisena nähtyä Nosferatua?
Ehkä minulla kuitenkin on sellaista tyhmän noviisin pelkäämättömyyttä. Tuo oli ehkä vähän raflaavasti sanottu, mutta kyllä minä pidän haasteista. Pyrin siihen, että suhtautuisin tekemiseen samalla tavalla, olipa kyseessä sitten ikoninen klassikko tai marginaaliin jäänyt harvinaisuus. Minulle prosessit ovat usein sellaisia, että kun teen musiikkia niin pyrin keskittymään siihen sisältöön itseensä enkä mieti, mitä tästä ajatellaan. Sama levyjen kanssa. Sitten vasta julkaisupäivänä tulee mieleen, että ”ei saakeli, mitä tuli tehtyä”. Ihmisen tekemisen olemus, kuten taideteoksenkin, muuttuu, kun se on muualla kuin taiteilijan nähtävillä. Se muuttuu tekijälle itselleenkin. Koen kuitenkin tunnistavani ne vaarat siinä, jos alkaisin pelkäämään tekemistä. Enemmän annan prosessin imaista itseni sinne maailmaan, eikä ole väliä mikä leffa on. Jos elokuva ei ole itselle ennalta tuttu, niin freesin tulokulman löytäminen on helpompaa. Itse asiassa sain tästäkin DVD:n Otto Kylmälältä, joka suositteli tsekkaamaan kyseisen, aiemmin tehdyn soundtrackin. Päätin kuitenkin katsoa version vasta jälkeenpäin, sillä tykkään kuplassa tekemisestä. En halunnut tässä vaiheessa vielä altistaa itseäni sille, mitä muut ovat tehneet, vaikka se voisikin olla hyvä.
Kalatozovin elokuva voidaan nähdä yhtenä kokeellisen elokuvan pioneereista toisen vankemman neuvostoklassikon Man with a Movie Cameran kanssa. Villissä rytmissä ja rohkeissa leikkauksissa tuntuu jopa tiettyä jazzin keinuvaa svengiä. Herättikö elokuvan tyyli sinussa tuntemuksia pitkän linjan jazz-artistina ja muusikkona?
En ehkä ihan suhteessa noihin leikkauksiin ole ajatellut sitä, vaikka sen toki tunnistan. Kuvien tematiikasta olen itse bongannut muun muassa alusta sen rautatiellä kulkevan resiinan. Kaikki tuo pumppaava liike, kuten tietysti aseiden pumppaus ja ontuvuus naulan ollessa jalassa, mitkä ovat elokuvan ensimmäisessä osassa ennen oikeudenkäyntiä. Olen huomioinut kaikkea tuollaista ontuvaa ja kolisevaa, jota toistetaan paljon. Tuokin on kuitenkin yli 70 minuuttia, niin toki samat elementit ovat soitossani läsnä, mutta olisi hullua yrittää kuvan kanssa rytmittää täysin ja merkata niitä. Tuollaisessa mielessä olen kaivanut elokuvasta svengiä, joka on minulle onttoa ja ontuvaa kuten elokuvakin. Tai ei se ehkä onttoa ole, mutta kolkkoa se on.
Mitä arvokasta voi nykypäivän katsoja mielestäsi ottaa mukaansa Nail in the Bootista, jos mitään?
Jos elokuva on propagandana niin överia, että sitä tuskin pystyvät jotkut katsomaan, niin kyllä minulle kolisee teemana tuo yksilö vastaan koneisto. Jos ajatellaan meidän nykyisiä globaaleja ongelmiamme, niin siellä on sitä tematiikkaa, että onko minun ratkaisuillani yksilönä mitään merkitystä koneiston viedessä meitä kohti rotkoa. Tällainen ajaton teema, joka minulle monellakin rintamalla kolisee.
Onko sinulla vielä jotain erikoista kerrottavaa sävellystyöstä?
Jos kylmästi musiikkipuolta miettii, niin siellähän ohjelmassa lukee performanssin olevan harmonikalla. Tästä tulee kuitenkin aika elektroakustinen ja jyrisevä. Minulle itselleni harmonikka on muuten inhimillinen soitin, niin sillä pystyy yksilön tuntoihin menevään, ja sitten taas koneilla on helpompi toteuttaa jyrisevämpää koneistoa kuvaavia äänimaailmoja.
Eli jos joku odottaa menevänsä kuuntelemaan sellaista kapakassa soivaa harmonikkaa, niin ei ole pelkästään sitä luvassa?
Ei todellakaan. Kyllä siinä pelkkää haitarin soittoakin on, mutta on tämä silti aika elektroakustinen kokonaisuus. Jos palaan tähän haastattelun alkuun, niin bändissähän on aina eri sointiväreillä mahdollisuus tehdä asioita. Jos teemoilla on helppo merkata eri asioita kuvassa, niin tässä tapauksessa sointiväreillä on helppo saada yksin tehtyä vastakkainasetteluja. En tiedä onko tämä kiinnostavaa, mutta olen teettänyt elektroakustisen työskentelyni pohjalta tällaisen elektroakustisen harmonikan. Soitan näitä kaikkia tuolla yhdellä soittimella. Musiikkiteknisesti on mielenkiintoista, että minulla on nyt ensimmäisiä kertoja käytössä tämä uusi super-instrumentti, jolla soitan yhtä aikaa akustista harmonikkaa ja ohjailen näitä koneita.