Iltalehti ja MTV3 lopettivat taannoin ensi-iltaelokuvien kritiikkien julkaisun, koska lukijoita niille ei ole. Tästä asiasta päivitti Suomen Kuvalehteen Kalle Kinnunen, suhteellisen neutraalein äänenpainoin. Toimituspäällikkö Jussi Huhtala taas pohti Episodissa kuinka huonosti voi käydä, jos kritiikki katoaa valtavirrasta. Otsikkona oli vuosi toisensa perään esille pulpahtava ja vain elokuvakriitikkoja itseään kiinnostava kysymys: Tarvitaanko elokuvakritiikkiä?
Vastaus Huhtalan otsikossa esittämään kysymykseen on sama kuin noin 99 prosenttiin aikakauslehtien kysymysotsikoita: Ei. Elokuvakritiikkiä ei tarvita mihinkään. Ei ainakaan valtavirran elokuvakritiikkiä eikä ainakaan sellaista, jota sai lukea Maikkarin tai Iltalehden sivuilta.
Se että isot ja lähinnä viihdeuutisilla lukijoita houkuttelevat sivustot eivät enää julkaise elokuva-arvioita ei kerro mitään kritiikkikulttuurin kuolemasta. Surkea ja standarditon elokuvakritiikki kertoo. Siitä ei voida syyttää muita kuin huonoja kirjoittajia.
Se että valtavirtakritiikki poistuu ja sulkee hiljaa oven takanaan on tietysti ikävää niille ihmisille, jotka sitä ovat kirjoittaneet. Heillehän siitä maksetaan. Sekin on ikävää, että klikkausjournalismi hallitsee. Silti minun on hyvin vaikeaa tuntea sääliä huonoa kirjoittajaa kohtaan – esimerkkinä eräs nimeltä mainitsematon kriitikko, jonka huonosti perustellut ylisanatulvat aiheuttivat Iltalehdessä myötähäpeää.
Seuraavat ovat lainauksia Huhtalan kolumnista:
Episodin verkkosivuilla julkaistaankin myös viihteellisempiä juttuja, joita lukevat muutkin kuin leffafanit. Arvostelut ovat kuitenkin edelleen Episodin keskeistä sisältöä sekä printissä ja verkossa, eikä siihen ole tulossa muutosta.
Arvosteluja siis tarvitaan. – –
– – ammattimainen elokuvakritiikki näyttää olevan menettämässä merkitystään. Voi käydä niin, että elokuva-arvostelut ovat jatkossa marginaalisisältöä ja vain elokuva-alan harrastajien erikoisjuttu. Toivottavasti niin ei käy, sillä kriittistä analyysiä tarvitaan aina.
Nämä ovat hyviä lähtökohtia, joista miettiä asiaa tarkemmin. Huhtalalle on lainauksen perusteella ilmiselvää, että lehtiin kirjoitettu elokuvakritiikki on ammattimaista, joten olisi hyvä jos tämä ammattimainen kirjoittaminen ei katoaisi. Ajattelussa on yksi virhepäätelmä: että julkaisualusta takaisi ammattimaisuuden, kirjoitustaitojen sijasta.
Siihen että arvosteluja tarvitaan hypätään hämmentävästi. Arvosteluja tarvitaan… miksi? Huhtala selittää tekstissä tätä ennen, että luetuimpia juttuja ovat joka tapauksessa klikkiuutiset, jotka kiilaavat arvostelujen ohitse ja näkyvimmille paikoille. Miten “sisällön keskeisyys” vaikuttaa lehden menestyksen kannalta tekstien tarpeellisuuteen, jos niitä ei kukaan kuitenkaan klikkaa?1
Sen lisäksi, että tällainen pohdinta on mahdollista nähdä tekopyhänä (en usko sen olevan sitä, Huhtala vaikuttaa mukavalta mieheltä), se ohittaa tyystin sen mitä suomalainen filmikritiikki on. Moni kriitikko kirjoittaa kuin kirjoittajakoulun ensimmäisen vuoden opiskelija – sisältö on yhtä kuin ylisanojen määrä ja juonisynopsis. Monen kriitikon mielikuva omasta itsestään on varmasti jollain tapaa valppaan vahtikoiramainen, mutta useammin on niin, että Rekku nukkuu porstuan oven edessä ja elokuva astuu sen yli tuosta noin vain. Huomattavasti useampi kriitikko voisi vaihtaa kehuihin ja juoniselostuksiin käytetyt merkkimäärät luonnehdintoihin siitä miksi teos on mitä on. “Miksi”– ja “miten” -kysymyksiin vastaaminen ja tuoreet näkökulmat ovat mitä elokuvakritiikki voi tarjota erottuakseen nettikommentista tai lukijakirjeestä.
Suomalainen elokuvakritiikki pidetään hengissä puhumalla siitä, kuin sitä tarvittaisiin harrastajien palvelemiseksi. Oletan Huhtalan tarkoittaneen juuri tätä puhuessaan Episodin puolesta: kritiikeistä ei luovuta, koska periaatteesta ei tingitä. Se on ironinen perustelu, koska juuri lehtien laaduttoman filmikritiikin takia elokuvan harrastajat etsivät tietonsa mieluummin jostain muualta. Maailmassa jossa on Criterionforumin, Slantin, Sight & Soundin ja Senses of Cineman kaltaisia perustietolähteitä tai Ed Gonzalesin (Slant), Olaf Möllerin (esim. SoC ja Filmihullu), Eileen Jonesin ja John Simonin kaltaisia kontroversiaalisti, mutta aihealueensa tuntien ja hyvin kirjoittavia kriitikkoja – vain muutaman mainitakseni – on outoa odottaa, että elokuvaharrastaja haluaisi lukea jotain, johon ei ole panostettu muutamaa laiskasti naputeltua merkkiä lukuunottamatta lainkaan.
Lehtien kritiikit ovat tasoa Leffatykin peruskritiikki (kaikella kunnioituksella leffa-amatööreille, elokuvan rakastajille), kun niiden pitäisi olla kunnianhimoisempia, edes journalismin nimessä. Haluaisin aidosti lukea enemmän hyvää kritiikkiä myös suomeksi, omalla kielelläni.
Lehtikritiikit ovat lähinnä huonosti perusteltuja mielipiteitä. Vaikka kirjoittajien luulisi olevan asiantuntijoita ja elokuvahistoriasta perillä, ei kritiikkien perusteella useilla heistä ole mitään halua näyttää lukijoille sivistystään ja tietotaitoaan.
Kun kriitikko kirjoittaa elokuvasta kuin ihminen, joka on ensimmäistä kertaa sattunut astumaan elokuvateatteriin, ei hän tee palvelusta lukijakunnalle. Kukaan elokuvaharrastaja ei halua lukea tekstiä ihmiseltä, joka vaikuttaa siltä, ettei tiedä aiheesta sen enempää kuin lukija – tai tietää jopa vähemmän. Mieluummin elokuvan katsoo itse, mikä on striimauksen ja nettilatauksien aikana yhä helpompaa.
Elämme Roger Ebert -aikakautta, jossa edesmenneen kriitikon esimerkin innoittamina näppäimistön naputtelijat kulttuuritoimitusten siivouskomeroissa ajattelevat sopivasti populistisen ja minuutin ajan viihdyttävän kirjoittamisen riittävän. Näin ajatellaan saavutettavan suurten kansanjoukkojen sydämet. Miten tällainen asenne voi riittää, kun se ei riitä suurien elokuvienkaan tekemiseen?
Suuret kansanjoukot eivät ole enää kiinnostuneita elokuvista kuten ennen, eikä kukaan voi olla uusi Roger Ebert, koska 60-luku meni jo. Suuret kansanjoukot ovat kiinnostuneet videopeleistä ja populaarimusiikista. Elokuva on taiteiden järjestyksessä vasta sijalla kolme. Sen paremmin ei silti mene popin ja pelienkään kritiikkipuolella.2 Jos niillä menee heikosti, onko ihme, jos myös elokuvakritiikki falskaa? Elokuvakritiikistä tulee yhä enemmän pienten piirien juttu, ja pienet piirit haluavat lukea asiantuntevaa tai edes hyvin kirjoitettua tekstiä.
Kenties kriitikot murehtivat sitä miten suuren yleisön elokuvamaulle käy ilman heitä. Murhe on turha, koska vastaus on: ei mitään. Ajatusketju on nurinkurinen. Liian moni ajattelee, että ilman blandattua ja laajalle yleisölle kirjoitettua kritiikkiä yleisön elokuvasivistys vaimenee, ja piirien pienentyessä kritiikki lakkaa merkitsemästä. Se ei ole totta. Suurta yleisöä ei ole kiinnostanut elokuva sivistyksen merkkinä sekä elokuvasta kirjoitettu kritiikki sitten 70–80-luvun. Elokuvien varsinaista kohdeyleisöä, harrastajia, kritiikki kiinnostaa, jos se vain on hyvää.
Samoin jää huomaamatta tärkeä seikka: nämä kammotut pienten harrastajien piirit ovat jatkuvasti kasvavia ja niiden pienuus on suhteellista. Suomalaiset ovat käyneet viimeisen noin 10 vuoden aikana hyvin elokuvissa (vielä vuonna 2oo1 lukema oli 6,1 miljoonaa, viime vuonna lukema oli 7,3 miljoonaa, huippuvuonna 2012 lukemat olivat jopa 8,4 miljoonaa); myös elokuvafestivaalit keräävät vuosi vuodelta enemmän väkeä. Festivaaleilla käyvä porukka on elokuvasta taiteena kiinnostunutta ja arkisesti elokuvissa käyvien keskuudessa syttyy sitä helpommin intohimo elokuvaan mitä enemmän he elokuvaa näkevät. Tästä porukasta tulee myös festivaalikävijöitä.
Sen sijaan, että yritettäisiin vedota turhaan massiivisen suuren yleisön tuntoihin, mikä on mahdotonta silloin kun yritetään kirjoittaa juuri suurelle yleisölle eli mahdollisimman neutraalisti, on järkevämpää puhua pienelle mutta intohimoiselle yleisölle, joka kasvaa hallituissa mitoissa. Tämän porukan kasvaessa ja kiinnostavan kritiikin lisääntyessä voi kriitikko huomata päässeensä tavoitteeseensa, isommille ihmisjoukoille puhumiseen, yllättävän kiertotien kautta.
Kritiikki on kirjoittamista, siis luomistyötä, ja journalismin saralla kolumnien ja pakinoiden lisäksi vapaamuotoisinta sellaista. Kritiikissä ei vain ilmaista mielipiteitä, siihen pyritään. Samalla tavalla hyvä kritiikki on sisällöllisesti luovaa; toisin sanoen se ei ole vain asioiden ilmaisemista. Se on luovaa kirjoittamista, parhaimmillaan erinomaista asiakirjallisuutta.
Edellinen aspekti sivuutetaan suomalaisen kritiikin kohtaloa surkuteltaessa täysin, ja nimenomaan sen kirjoittajien toimesta: “ammattimaiseksi” kritiikiksi noteerataan nopea ja perusteltu tiedonvälitys, vaikka kyse on mielipidetekstistä.
Todellista ammattimaista kritiikkiä on hyvä kirjoittaminen. Huhtala totesi kirjoituksessaan, että on tärkeää, että myös lehtikritiikki säilyy; kuin kritiikki kuolisi ja jäisi lukematta tai olisi vähemmän kriittistä, jos se siirtyy blogistien tai harrastajien käsiin. Ajatus tuntuu vanhentuneelta ja ristiriitaiselta, koska samassa tekstissä ilmaistaan, että Episodinkin arviot halutaan säilyttää – harrastajien takia. Eli se porukka, jolle halutaan tarjota tekstejä ja joka on niitä arvostaakseen tarpeeksi asiantuntevaa, ei ole tarpeeksi asiantuntevaa kirjoittamaan itse. Onko ihme, että kriitikkolauma on pihalla, jos asenteet ovat näin nurinkuriset?
1 Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin toisessa yhteydessä. Episodin, Rumban ja muut voisi yhdistää surutta yhdeksi “viihdesivustoksi”.
2 Tarjoan niiden valtavirtakritiikeistä seuraavassa tiivistelmät.
Populaarimusiikki: jos Beyoncé tai tai kuka tahansa aiemmin tusinaroskaan yhdistetty pop-artisti tuhnuttaa, kääräisee kriitikko pieruhöyryt aidon postmodernistisessa hengessä kultaiseen pakettiin ja mutisee jotain aitouden ja ironian suhteesta, Andy Warholista ja populaarimusiikin perinteistä. Kultapaketti saa viisi tähteä, koska musiikkikriitikko ei rakasta mitään niin paljon kuin sitä, että voi paketoida jotain koreaan pakettiin ja ihastella omien kättensä jälkiä. Tähdet tulevat enemmän tekstin tulkinnalle kuin teokselle.
Videopelit: kunnollista kritiikkiä ei vielä paljoa ole, koska sille ei ole luotu kattavaa pohjaa. Suurin osa kritiikistä on edelleen tasoa “pelimekaniikka ok, grafiikat hyvät” ja siten yhtä turhaa kuin suurin osa elokuvakritiikistä, joskin pelikritiikki saa paljon vetoapua siitä, että se soveltuu mainiosti videomuotoon. Muutosta on kuitenkin hitaasti havaittavissa. Muutos on hidasta, koska yritykset katsoa videopelejä toisin torpataan liian usein konservatiivisten “minulle pelit ovat vain viihdettä ja niin sen pitää olla kaikille muillekin” -tyyppien toimesta. Ei nähdä pelien yhteiskunnallista relevanssia, vaan haetaan ennemmin eskapismia ja taattuja kiksejä. Osaako joku kuvitella että elokuvalta tai kirjallisuudelta vaadittaisiin koko ajan samaa?