“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.
Muitakin merkkiteoksia toki on, kuten mielestäni ironisin esimerkki kauhuelokuvan historian sisäsiittoisesta luonteesta kertoo. Se tulee Italiasta, jossa Mario Bava oli kyllästynyt hänen giallo-elokuviensa “Terza visione” -yleisöihin. Koska maassa 60-luvulla elokuvissakäynti oli koko kansan hupia, meno oli sitä mitä voisi odottaa äänekkään työväenluokan vetäessä viinaa ja tupakkia rennosti jutellen elokuvateatterissa välittämättä sen kummemmin itse elokuvasta, mitä nyt välillä verisimpiä kohtia käännyttiin jopa oikeasti seuraamaan. Bavan tajuttua tämän hän päätti tehdä Bay of Bloodin, jonka rakenne tiedosti yleisön kiinnostuksenkohteet. Ensimmäinen kolmannes tästä proto-slasherista on pelkkää veristä murhaleikkiä katsojien huomion kiinnittämiseksi kankaalle, kun taas toinen näytös antaa oivan tilaisuuden tarpeellisille röökitauoille, sillä siinä toimitetaan kaikki elokuvassa oleva “juoni.” Kolmas näytös taas tuo hurmeen kankaille entistä verisempänä. Bavan itsetietoinen vittuilu kuitenkin lähestulkoon johti viimeistään John Carpenterin Halloweenin myötä koko slasher-genren syntymiseen, jonka tarkoituksena sitten oli vain palvella tätä verenhimoista yleisöä.
Miksi kauhu sitten kiertää kehää ruuhkassa eksyvän yksinhuoltajaäidin tavalla? Koska kauhuelokuvan voi usein tiivistää kaavaan, ja kaava on aina helposti kopioitavissa toiseen elokuvaan. Yksinkertaisuus houkuttelee useimmiten osaamattomia ja lähes aina rahanahneita pamppuja tahkoamaan lisää kassavirtoja tätä kaavaa hyödyntäen. Joskus nämä matkijamiehet yrittävät varioida kaavaa korvaamalla murhaajan veitsen vaikka machetella.
Pahinta tässä on, että kaavan kopioiminen useimmiten toimii. Teini-ikäinen yleisö ryntää seuraamaan ikätovereidensa lahtausta halvoilla kuvauspaikoilla vähintään niissä määrin, että budjetti saadaan lipputuloina takaisin. Tekstistäni voi myös saada sen käsityksen, että kyseessä on jonkinlainen slasher-aligenreen lajittuva piirre, mutta se ei valitettavasti ole totta. Vai onko joltain todella jäänyt huomaamatta Guillermo Del Toron Pan’s Labyrinthin jälkeen tullut espanjalais- tai espanjalaishenkisen kauhun uusi aalto yhdysvaltalaisine rip-offeineen kuten Don’t Be Afraid of the Dark?
Kauhulle kaivataan siis uudistushenkisiä ohjaajia, vaan mistä niitä repisi kun kaikki hyvät, nuoret lupaukset päätyvät yleensä julkisuuden valossa vakavamman genren tekijöiksi? Jos jotakin sattuisi oikeasti kiinnostamaan kauhun tekeminen, nykyinen studiojärjestelmä pistää vahvan stopin sille ennen tuotantoon etenemistä. Darren Aronofskykinjoutui puuhailemaan erinäisten hybridielokuvien parissa ennen kuin sai mahdollisuuden tehdä oikeaa kauhuaPolanski-henkisen Black Swanin muodossa. Näitä nuoria studiojärjestelmän ulkopuolella ainakin osittain pysyneitä tekijöitä kuitenkin on. Blair Witch Projectin ohjaaja Eduardo Sánchez aloitti uransa iteroimalla Cannibal Holocaustin ja The Last Broadcastin kaltaisia edeltäjiä, mutta on näistä onnistuneista puitteista päätynyt ihan omille urilleen, kulminoituen vuoden 2011 Lovely Mollyyn, jossa skitsofreeninen paranoiakauhu sekoittui ovelasti tarinaan huumeriippuvuudesta ja post-traumaattisesta stressistä. Harmi sinänsä, että elokuvan muut puolet olivat muun muassa suolesta. Näen kuitenkin Sánchezissa enemmän lupausta kuin esimerkiksi Ti Westissä, jonka erittäin vahvasti iteraatioon perustuvat elokuvat nostan kuitenkin korkeammalle jalustalle, olivat vaikutteet sitten Michael Hanekelta tai 70-luvun talokauhuista.
Tästä nouseekin esille se, mitä pahoin pelkään. Tiedostan kauhuelokuvan olevan loputtomalta tuntuvassa, syvässä ja synkässä kuilussa, josta päästään ylös vain uuden ja innovatiivisen avulla. Silti odotan innolla esimerkiksi pian ensi-iltaan tulevaa The Evil Deadin uusioversiota, jossa on varmasti kuvattu kahdesta ensimmäisestä elokuvasta tuttu kaava taas uusiksi. Minun – ja oikeastaan kaikkien kauhun ystävien – tulisi kuitenkin kohdata se ikävä todellisuus, että jossain vaiheessa tämä kaikki, siis ihan kaikki, alkaa maistua puulta. Minulla sitä pistettä ei ole vielä tullut vastaan, kun taas joillain 80-luvulta harrastaneilla nyrkki iskettiin naamaan varmasti jo 2000-alun uusintaversiobuumin myötä. Pelkään sen iskevän itseänikin jonain synkkänä iltana yrittäessäni nauttia sadannesta southern gothic -estetiikkaa kehnosti hyödyntävästä sarjamurhaajakauhusta.
Rakastan kuitenkin tätä genreä yli kaiken. Huipullaan kauhuelokuva voi tarjota katsojalleen kokemuksia, joita ei muista genreistä voi saada. Ahdistus voi yhdistyä komiikkaan, adrenaliinipiikit itsetietoisesti murhiin ja jopa jännitys huomaamatta seksuaalisuuteen. Tabujen tutkinnassa kauhuelokuvan paikka lienee jo mennyttä, mutta yhteiskunnallisten aiheiden edelläkävijänä sille olisi yhä paikka vapaana. Minua vain surettaa suunnattomasti genren lakoninen alamäki 80-luvun alusta lähtien, enkä pysty jossain syvällä mieleni sopukoissa estämään itseäni miettimästä sitä, miten nämä kaikki tunteet tulevat jossain vaiheessa loppumaan pysyvästi minun elämässäni. Kaiken tämän valossa yhdysvaltalaisen parodiaelokuvan syöpää edustava 30 Nights of Paranormal Activity with the Devil Inside the Girl with the Dragon Tattoo muodostuu minun silmissäni nimensä puolesta yhdeksi elokuvahistorian surullisimmista vitseistä.