80-luvun loppupäässä kauhukakara Sam Raimilla oli unelma. Hän halusi päästä tekemään suuren budjetin elokuvia. Kauhun riivaamilla (1981) uransa kiitoon käynnistänyt ohjaaja muistetaan tätä nykyä miehenä 2000-luvun alun Hämähäkkimies-trilogian takana. Tätä ennen pitkän tien kulkenut Raimi haki selkeästi innostusta tuleviin projekteihinsa Darkman-antisankarikuvallaan, joka on niin ikään rakkaudenosoitus vanhaa Universalin hirviökauhua kohtaan kuin myös b-luokan supersankaritarinoiden ajanlaskun alun ennustus. Robocopin (1987) ja muiden genretuotteiden aallon harjalla matkaava Darkman onkin valitettavan unholaan painunut tieteiselokuva, joka poiki kaksi jatko-osaa. Käsittelen koko roskan tässä artikkelissa, jonka lukeminen on yhtä suurta humpuukkia kuin jatko-osien tarjoama hölynpöly.
Vielä ensimmäisen osan, ja miksei myös jatko-osienkin, ilmestymisen aikaan supersankarit eivät olleet osa elokuvallista populaarikulttuuria – vaikka DC Comics olikin luonut onnistuneet tuoteperheet Teräsmiehestä ja Batmanista. Silti genre-elokuvien tarinat rakennettiin toisella tavalla kuin nykyään.
Darkman istuu tähän aikaan hyvin. Siinä (hullu) tiedemies, Westlake (Liam Neeson), kehittää ihoimplantin, jota voidaan hyödyntää palaneen ihon korjaamiseen. Ongelmallisesti se toimii vain rajallisen aikaa ennen muuttumistaan atomeiksi. Ilkeä korporaatio yhdessä ironisesti kuminaamaisen Durantin (Larry Drake) johtaman mafian kanssa päättää tuhota Westlaken laboratorion ja samalla onnistuu polttamaan hänet tunnistamattomaksi. Tässä mieleenpainuvassa ja eittämättä elokuvan parhaassa kohtauksessa palava stunttimies lentää ylimmän kerroksen ikkunasta huutaen veteen.
Huikea alku saa pohtimaan, miten juuri tiedemies käsittelee tragediansa, ja sitä kautta ajautuu hulluuden syövereihin. Juoni muotoutuu hiljakseen, kun Westlake alkaa muuttua Darkmaniksi. Muodonmuutosta käsitellään kieli poskella, kun hän sairaalasta paettuaan alkaa toteuttaa omankädenoikeuttaan, listien mafian jäseniä yksi kerrallaan. Ennen tätä samaistumispintaa on haettu kodittomien ihmiskohtaloiden slummeista, joissa Westlake haahuilee todella pitkän tovin.
Muotopuolinen nimikkohahmo tuo väkisin mieleen oopperan kummituksen. Varjoissa aikaansa viettävä ja harvoin todellisia kasvojaan näyttävä antisankari kokee muutakin kuin pelkän ihon menetyksen. Hänen luonteensa alkaa pirstautua palovammojen johdosta yhä synkemmäksi. Onkin ilahduttavaa nähdä, että Darkman todella listii gangsterit ja tielleen osuvat päiviltään, eikä niin ikään luota supersankarien luomaan kunniakoodiin. Yhdessä järjettömässä kohtauksessa hän kehittää ihoimplantilla itselleen Durantin kasvot ja lavastaa kuminaamaroiston syylliseksi huoltoaseman ryöstöön ja mahdolliseen tappoonkin.
Koko helvetin elokuva on juuri näin pöhkö. Asia tehdään selväksi jo heti ensimmäisessä toimintakohtauksessa, joka sisältää kirjaimellista puujalkahuumoria. Muutoinkin sarjakuvamainen toteutus on piristävän erilaista ja silti Raimille tunnuksenomaista meininkiä. Ohjaajan slapstick-huumoria pursuava ote pitää kokonaiskuvan hyvin sympaattisena, vaikka välillä huumori on turhan alleviivaavana eikä naurata silloin, kun pitäisi.
Kokonaisuus sisältää myös tehosteidensa puolesta varhaista CGI:tä, jota aika ei ole kohdellut kovinkaan hyvin. Samaa voinee sanoa trikkikuvista ja trikkikuva-taustoista, jotka ovat jopa aikaansa nähden halvan näköisiä. Halpaa ulkoasua voinee puolustella Raimin koetyönä isompiin studiokuviin. Kaikesta huolimatta arvostan loppupuolen räiskintää, jossa gangsterit ampuvat konetuliaseilla lonkalta ja Darkman pomppii ukemeilla räjähdyksiä pakoon. Tästä paistaa kunnon tekemisen meininki, sellainen, jota ei enää nykyään uusissa studiofilmeissä nähdä.
Ensimmäisen osan viimeinen kohtaus lupailee sitä kertomaani jatkoa. Sitä jouduttiin odottamaan viisi vuotta. Liian isoksi nimeksi paisunut Liam Neeson ei enää palannut nimikkohahmon rooliin, jonka häneltä perii Muumio-roolistaan tunnettu Arnold Vosloo. Meininki alkaa kertaamalla ensimmäisen osan tapahtumat. Pääsemme siis taas nauttimaan, kun palava mies lentää ikkunasta veteen!
Paasatakseni vielä hetken kierrätyksen merkityksestä – Darkman II: Durantin paluulla on myös pokkaa tehdä täysin samanlaiset alkutekstit kuin ensimmäisellä osalla, jopa käyttää Danny Elfmanin mukiinmenevää tunnaria uudestaan. Se tuo yhtymäkohtia ajatukseen, että tekijät ovat halunneet luoda tästä eräänlaisen Yön Ritari -seikkailun, omalla suoraan videolle -twistillään.
Tästedes elokuva näyttää kuinka Durant ei kuollutkaan helikopterin räjähdyksessä, vaan vaipui viiden vuoden kuuliaiseen koomaan, jonka aikana hänen alamaisensa ovat sössineet bisnekset. Durantin herättyä leffa vasta käynnistyy kunnolla, koska Arnold Vosloon karisma on yhteen muumiomaiseen lookiin rakennettua tyhjäntoimittamista. Sen sijaan Larry Drake kuminaamansa kanssa päästää hulvattoman show’n valloilleen, jossa muun muassa yksi niljakas gangsteri päästetään päiviltä sitomalla hänet kiinni golf-caddyyn ja ajamalla hänet alas kerrostalon katolta. Tällaiset yksittäiset kohtaukset ovat parasta, mitä Darkman II pystyy tarjoamaan.
Muutoin se on hyvin unholaan painuva kokemus, jonka juoni rakentuu perinteisen huume- ja asekauppa-akselin ympärille. Antisankarimme on vihdoin saamassa täydellisen ihosiirron, mutta Durantin palatessa kuvioihin kaikki muuttuu. Gangsteripomo nimittäin päättää myös ostaa syrjäisen tehdasrakennuksen, jossa Darkmanin ystävä kehittää täydellistä implanttia. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä ja loppu on ajankuvaan sopien tylyä väkivaltaa. En enää samaan tapaan jaksa innostua, jos veri lentää tai kirosanat tulevat ulos vaahtoavasta suusta – mutta tämä on silti yhtä piristävää katseltavaa kuin tupakan markkinointiin luodut klaffivirheet, joissa sama henkilö sytyttää yhden kohtauksen aikana saman savukkeen useasti. Toiminnan ollessa tätä niin sanottua vanhan kaartin tekemistä, on pakko ihmetellä, miksi elokuva muuten ottaa juoneen niin lapsekkaan näköisen lähestymistavan.
Liekö tämä sitten ollut sarjakuvamaisen jatkumon haaveilua, mutta omaan silmään se pistää ikävästi. Darkmanin toinen tuleminen ei ole järin hyvä pätkä. Se ei jätä enää kaipuuta jatko-osalle, vaikka varjoissa liikkuvan antisankarimme seikkailut tuottajien mielestä olivatkin trilogian arvoisia. Darkman III: Kuole, Darkman, kuole on ikävä tosiasia… joka niin ikään alkaa sillä samaisella kohdalla, jossa Westlake lentää palaen lasista läpi veteen. Hurraa-huudot kaikuvat. Tämä on sitä elokuvan nerokasta kertaamista ja pitkittämistä. Pahaa-aavistamattoman katsojan ei edes tarvitse katsoa kaikkia elokuvia pysyäkseen perillä siitä, miten kaikki on saanut alkunsa. Tätä ei suinkaan pidä ymmärtää kehuna. Se tulee ottaa vitsinä. Trilogian päätöstä on mahdoton ottaa vakavasti.
Jälleen mennään suoraan videolle ja meininki on jo todella köyhän miehen duunamista ensimmäiseen osaan nähden. Väsyneessä juonessa gangsteri Peter Rooker (Jeff Fahey) havittelee poliittista valtaa ja jostain aivan käsittämättömän typerästä syystä tahtoo kiusata Westlakea, jolta hän voi saada hermoimplantin avulla itselleen supersotilaiden armeijan. Mitähän tämäkin juoni sitten kaikkine nyansseineen on käsikirjoittajien mielestä ollut? Ei ainakaan yhtään hauskaa, vaikka kuvaukseni siltä saattaa etäisesti kuulostaa.
Toki taas juostaan ja pompitaan räjähdysten keskellä, vaikka toimintaa on valitettavan nihkeästi. Enemmän keskitytään sellaisiin erikoisuksiin kuin Rookerin alleviivaamiseen pahisten pahiksena. Hän ei piittaa perheestään ja käskee mekkoaan esittelevää esikouluikäistä tytärtään painumaan vittuun. Hetkeä myöhemmin hänet nähdään pettämässä vaimoaan Westlakea sumuttaneen hottislääkärin kanssa. Kaiken tämän vuoksi Darkman näkee tilaisuutensa tulleen ja päättää alkaa leikkiä perheen isää ainakin 99 minuutin ajan, jotta voisi saada varastettua Rookerin kassakaapista disketin, jossa on ikuisen ihon salaisuus.
Westlaken eli köyhän miehen Batmanin perhekeskeisyyttä korostetaan vielä ytimekkäässä iskulauseessa, jossa hän julistaa tosi kovan jätkän aina ajattelevan ensin vaimoa ja lapsiaan. Minä innostun tässä nyt mussuttamaan lähinnä juonen typeryyksiä, mutta voisin vielä loppuun tähdentää, ettei Darkman-trilogia ole juuri mistään kotoisin. Sen huumoriarvot ovat heikot, eikä se muutenkaan sisällä juuri mitään muistettavaa. Unilääkkeenä koko roskaa voinee suositella. Ainakin allekirjoittanutta meininki alkoi haukotuttaa jo toisen elokuvan paikkeilla.
Vihoviimeiseksi haluan kuitenkin palata viimeiseen osaan, jolle luvattiin jatkoa, jota ei onneksi ikinä saatu. Ehkäpä joku tuottaja likaisine kynsineen tarttuu Darkmanin potentiaaliin ja päättää uudelleenkäynnistää elokuvasarjan tulevaisuudessa. Ainakaan ajatus ei sikäli ole kaukaa haettu, että ensimmäisen osan ohjaajana häärinyt Raimi rakastaa selkeästi tuottaa paskoja uusintaversioita. Nyt hyvästelen teidät ja katoan varjoihin. Olen varoittanut teitä.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.