Monesti ihmisten käsitykset niistä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista ovat – syvemmistä vesistä nippa nappa mielenterveytensä säilyttäneenä selvinneen näkökulmasta – hellyttävän infantiileja. Vaikken kiistä useiden Hollywood-filmien hirveyttä ja olen kokenut todella raivostuttavia hetkiä erinäisten kotimaisten ohjaajien teosten parissa, eivät esimerkiksi mauton Eddie Murphy -komedia Norbit (2007), J.P. Siilin Cheek-elämänkerta Veljeni vartija (2018) tai Tom Cruisen egotrippi Cocktail (1988) voi olla oikeasti niitä epäonnistuneimpia leffoja – ne kun kuitenkin herättävät tunteita, olipa moisten skaala miten negatiivinen hyvänsä. Myöskään moni IMDb:n bottom 100:sta löytyvä nimike ei lopulta ole absoluuttisen katselukelvoton (sietämättömiä ne yleisesti ottaen kyllä ovat, mutta täyttävät kuitenkin niin ikään jonkinlaiset elokuvan määreet). Turkkilaisen tai ugandalaisen roskan uskomattomimpien hetkien kädettömyydet puolestaan säästyvät tuomiolta niiden elinvoimaisen hauskuuden ja tekijöiden vilpittömästä yrittämisestä huokuvan sympaattisuuden vuoksi. Väitän myös, ettei Manaaja II: Luopiota (1977) historian ala-arvoisimpana rainana pitävä ihminen todellisuudessa ole nähnyt elokuvia kovinkaan laajasti.
Henkilökohtaisella tasolla olen kokenut seitsemännen taiteen (tai terrorin) tuskaisimmat hetket niiden ”vähemmälle huomiolle” jääneiden, Mariaanien haudan pimennoista vanavedessäsi kohti valoa pyrkivien tervehdysten parissa. Nämä “elokuvat” eivät monesti kerro varsinaista tarinaa ja ovat teknisesti ala-arvoisia, absoluuttisen kunnianhimottomia sekä kaiken kukkuraksi niin tappavan tylsiä, ettei niille jaksa virnistää edes yhtä kertaa monesti lyhyehkön kestonsa aikana. Mikä pahinta, näiden viritelmien parissa on vaikea tuntea edes mielipahaa tekijöitä kohtaan tai onnistua asettautumaan näiden asemaan ymmärtääkseen, miksi kyseinen filmi ylipäänsä on tehty. Moni moderni komediahan tuntuu kaikesta huolimatta uppoavan keskivertoyleisön käsitykseen huumorista ja paskinkin kauhu saattaa tehdä olemattomat tuotantokustannuksensa ylittävän summan rahaa vaikkapa vetävän julisteen tapaisella markkinakikalla. Huvipuiston mainokseksi valmistettu Santa and the Ice Cream Bunny (1972) aiheuttaa tahattomalla painajaismaisuudellaan psykoottisia tunteita. Natsidokumentti Ikuinen juutalainen (1940) käy puolestaan arvokkaasta historiallisesta todisteesta, ovathan sen juutalaisista esittämät ”faktat” likipitäen samoja, joita tämänhenkiset tahot nykypäivänä julistavat muslimeista. Niin ja palkittiinhan Tuukka Temonenkin lopulta Monte Carlossa.
Ihminen pelkää eniten sitä, mitä ei kykene ymmärtämään, ja ehkä juuri tämän takia karmivimmat näkemäni filmit ovat kaikessa pitkäveteisyydessään myös jossain käsityskykyni tuolla puolen. Miksi tämä on kuvattu? Mikä tekijöiden motiivi rahoittamisen suhteen on ollut? Kuka sen on katsonut, miksi ja mitä tunteita se hänessä on herättänyt?
Fun in Balloon Landissa (1965) kuvataan yleisön joukosta ilmapalloparaatia, mihin on liitetty ääniraidaksi pirteän naisihmisen selostus (”Look! There’s a spider! Wonderful!”). Halvalla kotivideokameralla nauhoitetussa isojalkaleffassa Search For a Beast (1997) möllit haahuilevat takapihan metsikössä muoviaseiden kanssa ja lähikorttelin karnevaalikaupasta ostettuun viiden pennin apinapukuun sonnustautunut ”peto” nai hämmästyneen näköistä naisretkeilijää takaapäin – mikä tämän kaiken tarkoituksena on, ei kolmen (…) katselukerran jälkeen ole selvinnyt. Santa’s Christmas Elf (Named Calvin) (1971) ei periaatteessa edes täytä elävän kuvan kriteerejä: se koostuu staattisista, kuvakirjamaisista otoksista nukesta, jota ei animoida lainkaan, ainoastaan siirrellään eri asentoihin kohtausten välillä, herttaisen tädin lukiessa aiheeseen liittyvää satua taustalla. Yliarvostettu The Room (2003) mahtuu sikäli tähän samaan joukkoon, koska minun on vaikea käsittää miksi ihmiset haluavat tämän haukotuttavan tylsän onnettomuuden esityksiin liitettyihin rituaaleihin kerta toisensa jälkeen osallistua. Massapsykoosia, karnevaalihumua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta? Itse valitsen mieluummin undergroundimman kotimaisen saasteen Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988), joka on tasan yhtä käsittämätön ja avuton, mutta jonka pahaa-aavistamattomissa kanssakatsojissa herättämät raivontunteet ruokkivat kerta toisensa jälkeen sisäistä pikku sadistiani.
Karmivimpien filmatisointien etsimistä voi verrata eräänlaiseksi laskeutumiseksi aina vain syvemmälle helvettiin. Esimerkiksi Internet Movie Database on hanakas tarjoamaan väärän elokuvan tietoihin eksyttyäsi lisää makutottumuksiasi vastaavia nimikkeitä. Tällä tavoin – brasilialaisen Autot-mockbuster Os Carrinhosin (2006) IMDb-sivuja tutkiessani – satuin myös löytämään animaatiospektaakkelin nimeltä Joshua and the Promised Land.
Viimeisten tietojen mukaan Kalifornian West Hollywoodissa asuvan ja historiaa sekä jalkapalloa rakastavan mystisen Jim Lionin auteur-työ on keskimmäinen hänen kolmesta mainitun sivuston kreditoimasta filmistään. Näistä ensimmäinen oli tuottajan rooli Robert Z’Darin tähdittämässä vuoden 1992 kauhufilkassa The Summoned, jälkimmäinen puolestaan Gorgeous Knight (2011) -lyhärin animointiryhmään kuuluminen. Facebookissa yrittäjäksi itsensä luokitteleva Lion on mainostanut palveluitaan animaation saralla ainakin Production HUB -sivustolla (”If you need stunning environments done on a low budget, I’m your guy. Natural landscapes, computer animated characters, editorial and sound mixing. I offer a turnkey solution from start to finish.”) ja kuvailee Twitterissä uraansa sanoin: ”I write screenplays, novels, history books, and previsualize movies using digital animation, as a tool for raising money.”
Kuten todettua, Joshua and the Promised Land on Lionin henkilökohtainen projekti kiireestä kantapäähän. Paitsi että hänet mainitaan leffan ohjaajaksi, käsikirjoittajaksi, tuottajaksi, leikkaajaksi ja animaatiotuottajaksi, kuullaan miestä itseään myös kertojana toimivan liilan, rusettikaulaisen demonin äänenä. Filmin tuottaneesta Jimichelion Enterntainmentista ei yritystietoja tunnu löytyvän ja lopputeksteissä osoitetaan kiitokset muiden muassa niin Ahavat Zion Messianic Synagoguelle ja Hollywood Presbyterian Churchille, kuin Discreet-firmalle sen tarjoamien ohjelmien vuoksi, unohtamatta tietenkään niitä kaikkia (kreditoimattomia) ohjelmoijia, taiteilijoita ja teknikoita, jotka tekivät tämän kaiken mahdolliseksi. Neljä vuotta kestäneen projektin tv-levityksestä vastasi viime vuonna konkkaan mennyt kristitty kanava Sky Angel Network. Tämä kertonee sisällöstä ehkä jotakin.
Maaginen tarina saa alkunsa sieltä, mistä niin monet tuhannet vastaavat aiemmin: omakotitalon yläkerran makuuhuoneesta, jonne vanhempiensa keskinäisen kyräilyn masentama leijonapoika Joshua kapuaa päivällistä odottelemaan. Tästä on hyvä jatkaa IMDb:n kompaktilla juonitiivistelmällä ”karmaiseva henki kidnappaa pojan ja pakottaa hänet elämään uudelleen Raamatun tarinoita”. Tai no, itse ehkä puhuisin ennemmin jonkinlaiseen peterpanmaiseen seikkailuun joutumisesta, sillä pennun muinaiseen Lähi-Itään lennättämä valkea astraaliolento ei vaikuta erityisen pelottavalta, puhumattakaan muilutetun lähinnä hämmentyneeltä vaikuttavista reaktioista. Egyptissä pikkujellonan sielu heitetään aikuisen harjapään ruumiiseen, tämä tapaa Mooseksen (”Jep, hän on yksi hyvistä tyypeistä!”) ja he johdattavat luvatun kansan vapauteen läpi näiden edestä vetäytyvän meren (miksi tästä tulee mieleen lähinnä jotain Jim Jonesiin tai Charles Mansoniin liittyvää?). Tämän jälkeen on luvassa lisää Moosekseen linkittyviä Raamatun tarinoita, aina kalliosta vuotavasta vedestä kultaisen vasikan palvontamenoihin ja lukuisiin sotatoimiin ”pahoja ihmisiä” (“Ajetaan ne hankeen! Vedetään ne hirteen!”) vastaan.
1990-luvun jälkipuoliskon tietokonepelejä muistuttavana kolmiulotteisena animaationa toteutettu leffa määrittelee fraasin ”Aivan kuin se eläisi” uudelle tasolle. Kokonaisuuden näyttäessä lähinnä PC-tasohyppelyn tarinaa eteenpäin kuljettavalta välianimaatiolta, huomaa katsoja alinomaan odottavansa, koska puhuminen ja kuvakulmien vaihto katkeavat, kamera siirtyy napakasti päähenkilön selän taa ja tämä ryhtyy keräilemään timantteja ilmassa leijuvalta kiveltä toiselle volteilla hyppien. Paitsi että Joshua saa monet oikeasti laaduttomat kollegansa (kuten jo mainitun Os Carrinhosin) tuntumaan joten kuten siedettäviltä, näyttäessä ulkoiselta pinnaltaan Leonia-pankin ysärin loppupuolella jakelemalta Kultapossu ja Leo Leijona – Sateenkaarivarkailta, on sen tekninen toteutus oikeastaan myös mainittua, Kultapossukerholaisille tehtyä CD-ROM-peliä heikommalla tolalla. Vaikkei toisen yrittämistä saisi tuomita, en voinut olla loksauttamatta leukaani huomatessani vaikkapa käppäisesti animoitujen eläinten kävelevän toistensa läpi tai puun seisovan keskellä öistä taivasta. Myös hahmojen tunnetilat on parempi päätellä näyttelijöiden äänensävyistä kuin otusten kasvojen liikkeistä, ilmeet kun eivät liikoja vaihtele, esimerkiksi Joshuan lärvän pysyessä pitkälti pienessä virneessä.
Vaikka elokuva on ainoastaan päälle 50 minuutin mittainen, tuntuu sen katselu melkeinpä samalta Cecil B. DeMillen mammuttimaisimpien Raamattu-tuotantojen kanssa, etenemisen ollessa kuin juoksua polviin saakka ulottuvassa mudassa. Pilke ei harhaile silmäkulmaan edes jumalan muovatessa taivaasta ampumallaan säteellä pyhät lakinsa kivipaaseihin, kohtauksen jäädessä huvittavuudessaan auttamatta kilometrien päähän Kymmenen käskyn (1956) vastaavasta. Ainoa huonoa animointia, yleistä laahaavuutta ja tylsistyttävää juonenkuljetusta hieman piristävä ruiske onkin jo mainittu violetti kertojahahmo kommentteineen (”Tämä on pyramidi. Sen rakensivat juutalaiset, jotka olivat faaraoiden orjuuttamina kauan, kauan sitten.”). Paitsi että hahmo saattaa avata kuvan reunaan vaikka ikkunaluukun, josta ryhtyy latelemaan tietoiskujaan, tämä myös jättää niin taivaan kuin hahmojenkin päälle tumman varjon, joka ilmeisesti on ohjelmoitu olion kiinteäksi taustaksi. Kaikkien biisien säveltäjäksi merkityn Dawn Musicin kulttuurituotanto ei ainakaan pelasta muuta antia, ollessaan erityisesti mahtipontisempien hetkiensä aikana todellista Driller Killeriä tärykalvoille. Lopputekstien esittelemä laaja kappalelista on melkoinen yllätys, sen verran monotoniselta musavalikoima halki pätkän kuulostaa.
Erinäköisten hahmojen kavalkadi on runsas ja näiden joukossa nähdään niin leijonia (mistähän moinen eläinvalinta?), karhuja, mursuja sekä joitakin hyvin hämäriksi jääviä harmaita kissaeläimiä kuin torahampaitaan esitteleviä susia, pukkeja ja suoranaisia piruja (arvatkaa ketkä näistä ovat pahiksia). Jumala (ääninäyttelijänään Nick Vetter -niminen kuuluisuus) kuvataan purppuranvalkeana valopallona ja lopussa koetaan vielä viimeinen seikkailu huoneen poikki lentävää, punaisena palavaa jalopeuranpäätä vastaan, minkä Joshua lopulta sivaltaa miekallaan kahtia. Tämä sopii hyvin sekä elokuvan sotaisaan henkeen, jossa aina tiukan paikan tullen tartutaan kalpaan että Bibliaan itseensä, jonka sivuilta väkivalta ja raakuudet eivät kesken lopu. Taivaalta myös sataa lumihiutaleilta näyttävää mannaa ja viimein kriisin partaalla ollut perhekin eheytyy, jumalallisen näytelmän pyörteistä palanneen Joshuan tuodessa pelkällä olemuksellaan valon vanhempiensa sydämiin, saaden nämä pyytämään anteeksi torailuitaan ja lupaamaan ottavansa perheen muut jäsenet täst’edes paremmin huomioon. Voisi myös mainita, että fantasiamaailmassa kun ollaan, löytyvät alasti kulkevien leijonien päistä myös hiukset.
Aloitin tämän elokuvan lenkiltä palattuani iloisena ja pirteänä. Vajaata tuntia myöhemmin oloni oli kuin myrkkyviinaan sammuttuaan pahanlaisen pallimonotuksen saaneella. Tunsin myös pahaa mieltä Jim Lionia kohtaan, joka ilmeisesti oli oikeasti uskonut saaneensa aikaiseksi jotakin merkittävää. Vaikea sanoa missä tätä voitaisiin katsella, ehkäpä jollain ala-asteen kurjimpiin lukeutuvalla uskonnontunnilla? Vaikka paavi perui pääsiäisen ja WHS-Teatteri Union tämänvuotisen kärsimysfestivaali Cine Passion, onneksi meillä yhä on Joshua ihmisen pienuudesta muistuttamassa.