Maa: Suomi
Genre: Rikos, trilleri
Ohjaus: Matti Kassila
Käsikirjoitus: Matti Kassila, Taavi Kassila
Kuvaus: Kari Sohlberg
Leikkaus: Irma Taina
Sävellys: Heikki Sarmanto
Näyttelijät: Hannu Lauri, Hanna Räikkä, Antti Litja, Tarmo Manni, Esa Saario
Väkivalta säväyttää ja kiehtoo, erityisesti viihteessä. Vaikka tosimaailma täyttyisi millaisesta kärsimyksestä tahansa, siitä tulee erityisen tuomittavaa usein eskapismina nähtävässä viihteessä. Mikäli seksi ja väkivalta, kaksi yhteiskunnasta toiseen virallisista tuomioista välittämättä siirtyvää julkista salaisuutta, livahtavat kulttuurin kuvastoon, avautuu moraalinvartijoita pidättelevä portti. Seksin vapaan ja paheksumattoman tai suorastaan kyynisiin mittapuitteisiin kohoavan väkivallan esittämisen nähdään romahduttavan pohjan idylliseltä kasvu- ja elinympäristöltä. Todennäköisempää kuitenkin on, että tosielämässä tapahtuvat henkiset ja fyysiset teot ovat saavuttaneet vastaavan jo aikoja sitten.
Avoimen seksuaalisuuden ja ravistelevan väkivallan rantautuminen onnelaan nimeltä Suomi ovat aiheina keskeisessä asemassa Pentti Kirstilän jännitysromaanissa Jäähyväiset presidentille (1979) ja siihen pohjautuvassa Matti Kassilan samannimisessä elokuvassa (1987). Niiden kertomassa tarinassa kaljupäisellä tamperelaistarjoilijalla Asko Mertasella on suunnitelma. Hän on kyllästynyt poliittisen ja taloudellisen eliitin korruptioon – erityisesti siksi, että sen syvimpään sieluun eli alkoholinkatkuiseen kabinettiin hän tulee vielä itse työkseen kantaneeksi lisää viinaa, joka vauhdittaa dekadenssia polttoaineen tavoin.
Yhtä lailla häntä harmittavat muut kaltaisensa ruohonjuuritason kansalaiset, jotka hänen näkemyksiensä mukaan antavat sisäpiiritoiminnalle hiljaisen siunauksensa turmiosta todistavista tiedosta huolimatta. Saarnat työtovereille kaikuvatkin väsyneille korville, jotka eivät jaksa Mertasen toistuvista tuomioista välittää.
Lähettääkseen raivon viestinsä suomalaiselle yhteiskunnalle Mertanen aikoo iskeä ”korruptiotunkioksi” näkemänsä maan huipulle: hän pyrkii tappamaan Suomen presidentin. Tarmo Mannin esittämä presidentti kulkee koko elokuvan läpi tulematta nimetyksi, vaikka onkin ulkonäkönsä ja käytöksensä puolesta peittelemättömästi kuin vanhentunut Urho Kekkonen. Kirstilän romaanin ilmestyessä ja elokuvankin tapahtuma-ajankohtana lähes 80-vuotias sairasteleva Kekkonen istui viimeisiä vuosiaan Tamminiemessä.
Presidentin nimettömyys tuntuu aluksi lapselliselta kikkailulta, mutta toisaalta se rakentaa omalla tavallaan kahden kaljupään, bodatun Mertasen ja pöhöttyneen vanhan presidentin, välistä vastakkainasettelua. ”Kekkosen” nimittäminen pelkäksi presidentiksi redusoi hänet virkaansa, mikä luo etäisyyttä hänen ja virkamieseliitin sekä Mertasen välille.
Elokuvassa ei pelkästään odoteta Mertasen ja presidentin kohtaamista tarinan lopussa. Elokuvan puolessavälissä Mertanen harjoittelee osumista elävään maaliin ampumalla naisen Hämeensillalle tarkkuuskiväärillä. Väkivallan kaveriksi elokuvan sisältöön seksiä tuo Mertasen naisystävä, jota murhasuunnitelma kiehtoo. Vahvan seksuaalisuuden tunnelmaa väkevöittää petikavereitaan ahkerasti vaihtaneen, julmasti tapetun nuoren naisen ympärille rakentuva murhatutkimus. Tätä tapausta selvittää Kirstilän romaanien vakiosankari ylikonstaapeli Hanhivaara.
Vaikka pääjuoni kertookin terroriteon valmistelusta, sen konteksti on vuorattu seksuaalimoraalin löyhentymistä päivittelevillä hahmoilla. Tätä seikkaa ei suinkaan pehmennä se, että murhattu nainen vietti öitään niin miesten kuin naisten kanssa, mikä saa konservatiiviset miespoliisit tuhahtelemaan kahta rajummin murhatun elintavoille.
Kovaksi keitettynä rikostarinana elokuva kuitenkin toimii yli odotusten. Kassila osasi läpi uransa siirtää elementtejä länsimaisten elokuvien virtauksista omaan tuotantoonsa. Jäähyväiset presidentille otti ilmiselväksi esikuvakseen yhdysvaltalaiset poliisisarjat ja toimintaelokuvat. Kassila pitää kerrontansa niin ohjauksen kuin käsikirjoituksen osalta napakkana. Tinkimättömästi rytmitetty tarina rullaa vaivatta ja nopeasti eteen päin. Hallittu miljöökuvaus ja henkilöohjaus paljastavat henkilöiden tuntemuksia ilman, että heidän täytyy syyllistyä Kirstilän alkuperäisromaanin laverteluun.
Tyylillinen taitavuus tuo kuitenkin väkisinkin mukanaan absurdiuden: amerikkalaisiin suurkaupunkeihin luotu ulkoasu ei istu tahattomitta nauruitta Tampereelle tai sitä ympäröivään perisuomalaiseen maaseutumaisemaan. Elokuvan huipentavassa takaa-ajossa väistetään heinäkuormaa kuljettavaa traktoria horsmaa kasvavalle niitylle.
Tahattoman huumorin territoriolle elokuva karkaa myös juonellisesti. Hämeensilta-episodin jälkeen Mertanen ajaa aseineen Harjavaltaan lavatansseihin, eikä edes hioakseen taitojaan entisestään vaan jollain käsittämättömällä logiikalla aikeenaan hämätä viranomaisia. Vähemmän yllättäen lopputuloksena onkin, että poliisit pääsevät entistä tiukemmin Mertasen jäljille, kun hänen autonsa pysäytetään tiesululla.
Tosiaan elokuvan tarinan järkevyydessä olisi paikkaamisen varaa, ainakin mitä Mertasen konkreettisiin toimiin tulee. Ammottavan epäselväksi jää esimerkiksi se, miten ihmeessä hän on perillä presidentin vierailusta yksityisasunnolla, jolle hän tätä lopussa suuntaa surmaamaan. Lisäksi murhatun nuoren naisen tarina kytkeytyy päätarinaan lähinnä tangentiaalisesti, vaikka se pohjustaa Hanhivaaran ajautumista Mertasen tielle.
Hanhivaaraa seuraavan osuuden aikana poliisiaseman arkea avataan osittain buddy cop –elokuvien toimintaperiaatteiden avulla, mitä edustavat esimerkiksi toisilleen rennosti naljailevat työtoverit. Aikalaisyleisölle sisällön amerikkalaisuus määrittyi kuitenkin konkreettisesti elokuvan sisältämän veren, seksin ja toiminnan kautta. Mertasen Hämeensillalle murhaaman naisen luo saapuva poliisi luonnehtiikin teon nähtyään, että elokuvat ovat muuttuneet todeksi.
Toisaalta ennen elokuvan ensi-iltaa eivät julkiset veriteotkaan enää Suomessa vieraita olleet. Ruotsin pääministeri Olof Palme oli murhattu elokuvan alkutuotannon aikana ja omassa maassamme kaksi ihmistä kuoli Mikkelin torilla panttivankitilanteen seurauksena vain kuukausia myöhemmin.
Vaikka Jäähyväiset presidentille on jännärinä viihde-elokuva ja sellaisena jälleen yksi komea tyylinäyte Kassilalta, myös sen sisältö pysäyttää. Terrorismi ja muut yhteiskunnallisten motiivien värittämät väkivallanteot ovat Suomessakin yleistyneet peruuttamattomasti sitten elokuvan ja sen takana olevan kirjan julkaisemisen. Niitä on hankala ohittaa elokuvaa katsoessa. On kyse sitten maamme historian kolmesta koulusurmasta, Myyrmannin räjähdyksestä, Hyvinkään ja kauppakeskus Sellon ampumavälikohtauksista tai vaikka Norjan Anders Breivikistä, joudumme katsomaan vakaalle arkielämälle vierasta tuhoa suoraan silmiin suuren, julkisen ja joskus jopa julistuksellisen väkivallan muodossa.
Uuden surmateon ilmaantuessa tuntuu kuitenkin siltä, että olemme sitten edellisen tapauksen onnistuneet jälleen käpertymään takaisin sikiöasentoon. Lintukoto onnistuu kummasti särkymään jokaisen tällaisen iskun yhteydessä. Jäähyväisissä presidentille tuota maailmaa ei tosin ole olemassa enää edes Hämeensillan murhan tapahtuessa. Maailma on jo muuttunut ja Suomi pakosta sen mukana. Tätä ilmentävät seksuaalisen vapautumisen kaltaiset pitkät prosessit. Irtosuhteet ovat arkipäivää ja alati eilistä hyväksyttävämpiä, harjoitettiin niitä sitten miesten, naisten tai molempien kanssa.
Kun Mertasen luodit lopulta rikkovat illuusion rippeet vanhasta järjestyksestä, kohdistuu kaipuu lintukodosta siis maailmaan, jota ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan – oli se sitten todella parempi paikka tai ei. Vaikka poliisit jäljittävätkin julmasti murhatun nuoren naisen tappajaa sekä määrätietoista salamurhaajaa, taistelun aikaa ja kulttuurin muuttumista vastaan he ovat jo hävinneet.
Elokuvissa esitettävät aggressiiviset ja äkkinäiset tapahtumat, kuten salamurha Hämeensillalla, tai tosielämän vastaavat sattumukset, kuten Palmen murha, nousevat lintukodon särkevään symboliarvoon helpon tiivistettävyytensä vuoksi – ne ovat järkyttäviä, mutta lyhytkestoisia tapahtumia rajatulla alueella. Niiden hyväksyminen on mahdotonta ja ymmärtäminenkin tuskallista. Koitamme kuitenkin jäsentää järjettömältä tuntuvaa selvittämällä näiden tekojen vaikuttimia huolimatta siitä, onko helppoja vastauksia löydettävissä.
Tämä selvitystyö pätee myös Mertaseen. Jokainen voi tehdä päätelmiä hänen maailmankatsomuksestaan itse – äärioikeistolaista stereotypiaa tukevat laaja aseharrastus, kaljuksi ajettu pää ja yöpöydälle kasaantunut runsas toiseen maailmansotaan liittyvä kirjallisuus. Toisaalta nämä jäävät pinnallisiksi irtoelementeiksi. Ääneen hänen ideologiaansa ei käsitellä. Uteluihin motiiveista ja esikuvista Mertanen antaa vastaukseksi joko tuhahduksen tai aiheenvaihdoksen. Hän onkin mies, joka ei halua määrittyä motiiviensa vaan tekojensa kautta.
Ilmeisestä herravihasta huolimatta hänen täydet taustamotiivinsa eivät ole joko selkeitä tai tärkeitä. Se on katsojan näkökulmasta ahdistavaa – yhtä ahdistavaa kuin tosielämässä, jossa emme koskaan tunnu pääsevän hyökkääjien pään sisään ilman tökeröitä yksinkertaistuksia. Samalla tavalla jää epäselväksi, miten presidentin kuolema Mertasen mielestä muuttaisi Suomea. Hänen hiljaisuutensa vastustaakin helppoja selityksiä. Mertasta esittävän, fyysisesti ja psyykkisesti roolilleen erinomaisesti omistautuneen Hannu Laurin ympärille rakentuva hahmo pitääkin katsojan otteessaan. Tämä elokuva on hänen tarinansa, mutta lopulta tiedämme siitä varmaksi lähinnä sen, onnistuuko hän vai ei.
Jäähyväiset presidentille ei, sen pahemmin romaanina kuin elokuvana, ollut edellä aikaansa. Tyylillisesti filmatisointi edustaa omaa aikaansa, josta nykypäivän leffafanit saattavat nauttia ironian kera. Sisällöllisesti elokuva on kuitenkin kuvaus muuttuvasta maailmasta, joka voisi sijoittua moneen aikaan ja paikkaan. Napakat kommentit hahmoista ja heidän asuttamastaan Suomesta vaihtelevat tarkkanäköisten vihjausten ja kömpelöiden tyylikikkailujen välillä. Yhtä kaikki ne pakottavat ajattelemaan väkivallan uhkaa, joka sen tiedostetusta mahdollisuudesta huolimatta on suljettu lintukotonamme nähdyn yhteiskunnan ulkopuolelle.