”Olen tosiaan nerokkaasti onnistunut välttyä olemasta nerokas!”
Vuosi 1960 toi Suomen teatterien kankaille Komisario Palmun erehdyksen ohella monia muitakin tärkeitä elokuvia, kuten kaksi Ville Salmisen Eemeliä (Oho, sanoi Eemeli ja Molskis, sanoi Eemeli, molskis!), neljä Aarne Tarkaksen leffaa (kuten pitkäkestoisen sarjan Masa Niemen itsemurhaan päättänyt Pekka ja Pätkä neekereinä) ja Jack Witikan komedian Iloinen Linnanmäki. Veikko Itkosen suurten studioiden ulkopuolella tuottama filmi jatkoi tämän ja Witikan yhteistöitä, joita oli ehtinyt kerääntyä jälkimmäisen lyhyeen (ja töksähtelevään) filmografiaan jo pieni kourallinen – muistettavimpina nimikkeinään inhorealistinen alkoholistikuvaus Mies tältä tähdeltä sekä vääristä syistä hauska sekoilu Virtaset ja Lahtiset (leffaa syytettiin aikanaan tuottajien vastuuttomuudesta kansan kasvatuksen parissa, kun siinä esiintyvän klaanin ”niin käytös, pöytätavat, keskustelun sävy kuin vaatetus muistuttivat enemmän Boris Karloffia, kuin pikkuporvarillisen perheen jäseniä”).
Suosittuun näytelmään perustuneen ja lippuluukuilla menestyneen Virtasten ja Lahtisten väriloisto jatkoi paraatiaan myös Helsingin Alppiharjuun ja kaupunginosan vetonaulan, tuolloin kymmenvuotissynttäreitään viettäneen Linnanmäen huvipuiston porttien sisäpuolelle. Henkeäsalpaavan näyttävät Eastmancolorin sävyt ovatkin ensimmäinen seikka, johon itsestäänselvän mustavalkoisena esitettyyn 60 vuoden takaiseen maailmaan tottunut katsoja kiinnittää huomionsa. Paletti ei tyydy vain luomaan filmin kauneimpia hetkiä: hämärtyvää huvipuistoa erisävyisillä valoilla maalailevassa iltamontaasissa tai Lynch-henkisessä siirtymässä, jossa kiihkeästä väkijoukosta vaihdetaan äänettömän pikimustaan kuvaan, jonka kaukaiseen kulmaan sinisellä valolla luodun kapean läiskän aavemaisessa lepatuksessa trapetsitaitelija ryhtyy esiintymään omituisen piinaavan musiikin tahdittamana. Se antaa visuaalisen namusensa ohella mahdollisuuden nähdä Kekkosen varhaisvuosien Suomi omassa mielikuvituksessa syntyneiden lisäysten sijaan jotakuinkin sellaisena, kuinka elokuvan valmistusajan kansa vaatteiden, sisustusten tai muiden arkiseen elämään liittyneiden asioiden pigmentit erottivat.
Jo heti kättelyssä kannattaa tehdä selväksi, ettei Witikan elokuva ole sen enempää kuin silkkaa eksploitaatiota: paitsi että se on findienä tuotettu rutiinityö myyväksi uskotusta aiheesta, on elokuvassa ohjaajan edellisen pätkän, Suuren sävelparaatin tapaan huomattavasti vähemmän juonta kuin halpahintaista, kansaan vetoavaa ja tarinan kannalta täysin irrationaalista toimintaa. Siinä missä Suuressa sävelparaatissa tätä edustivat kaikkien rakastamien iskelmätähtien esittämät musiikkinumerot, käytetään Iloisen Linnanmäen kestosta varovaisen (kuin heikoilla jäillä) arvioni mukaan liki puolet erilaisten lavaesitysten ikuistamiseen.
Näitä show-hetkiä tarjoavat niin rullaluistintanssijat, tikapuiden päässä horjuva pelle, temppujaan esittävä taikuri kuin monet, monet muut englannin, saksan ja ranskan tapaisilla kielillä kouluttamatonta kansanosaa hämmästyttävät jukurit. Pitsipöksyt vilahtelevat puhtaan valkeina flamenco-numeron naaraiden kiepsahdellessa parketilla ja katsojan ilme tiukentuu totisesta vakavaksi viimeistään viulua soittavan korkeaotsaisen klovnin kohdalla. Ääniraidalla kaikuu yleisön iloinen reagointi ja esitysten tiimellyksestä otetaan myös kuvaa hyväntuulisesta katsomosta. Pienten villakoirien tasapainotellessa suuren pallon päällä ja hakatessa tassuillaan pianoa sitä repeää lopulta väistämättä itsekin purkautuvan stressireaktion mieleen tuovaan nauruun. R. Winerin jouluklassikko Santa and the Ice Cream Bunnyn (jenkkiläistä huvipuistoa mainostanut elokuva vuodelta 1972, minkä kestosta yli 50% oli leikattu mukaan Barry Mahonin parisen vuotta aiemmin julkaistusta rainasta Thumbelina) mieleen tuovan elokuvan onkin ilmeisesti odotettu vetoavan erityisesti pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvaan tai liian köyhään kansanosaan, jotta nämäkin voisivat seitsemännen taiteen palatsin pimennossa päästä osallisiksi niistä huvituksista, joiden pariin ”ainoastaan tukkaansa pesevä tyttö jättää saapumatta”.
Niin, on Iloisessa Linnanmäessä tarinakin. Royn (alias Tapio Vilpposen) käsis kertoo kahden kilpailevan lafkan, Pimuxin ja Sussuxin, välisestä shampoosodasta. Yhtiöiden palkkalistoilla olevien maalitaistelu paitsi käynnistää filkan, myös tuottaa blackfacensa kautta viittauksen viimeiseen Pekkaan ja Pätkään. Tea Istan tulkitsema Sussuxin mainospäällikkö Tea (…) laitetaan kuuraamaan lettinsä firman omalla aineella (”Mitä useammin naiset pesevät hiuksensa, sen älykkäämpiä he ovat!”) ja ajautuu roinat päässään monen sattuman kautta Pimuxin Lintsille pystyttämiin suuriin tukanpesukilpailuihin. Tea luonnollisesti voittaa skaban ja kehuu palkintopuheessaan tämän olevan puhtaasti Sussuxin ansiota. Väärä vastaus, josta yleisöpalleilta tapahtumaa seuraava Pimuxin johtaja ei diggaa, vaan ryhtyy syyttämään kilpakumppaniaan mainontansa sabotoinnista ja vaatimaan tältä superhypermegajättikorvauksia, mikäli kultamitalineidokkeen henkilöllisyys ei paljastu. Edellinen tietäisi konkurssia, jälkimmäinen taas potkuja, joten Tean pitää nopeasti kehittää jotakin työpaikkansa pelastamiseksi.
Alkupuolisko filkasta koostuu Tean karkumatkasta huvipuiston sokkeloissa Pimuxin kätyrit kintereillään. Tämä onnistuu olemaan, jollei nyt kuitenkaan kiinnostava, silti jonkinlaisen vireen ylläpitävä jakso. Osion aikana ehtii ihastella jo kuolleita perinteitä, kuten liki jokaisessa Linnanmäki-jakson sisäänsä kätkeneessä kuvaelmassa nähtyjä merenneitoja. Katse tapaa kojuja, joiden planssit lupaavat nälkäiselle huvittajalle nakkibaaria ja kuumia vohveleita. Aidoitetun alueen sisällä harhailevat hattaroineen tai niitä ilman valtaisat ihmismassat. Pimuxin pamppu testailee laitteita olemattomien syiden varjolla karusellin (himotuimmasta) norsupaikasta erilaisiin kieputtimiin. Maailma on kaoottinen, värikäs ja sekä ties mitä tuomionpäivän vempeleitä että niin bikinityttöjä, hunnutetun naisen kuin sanomalehteen leikeltyjen silmäreikien kautta Hattiwattimaata tarkkailevan äijän syövereihinsä kätkevä. Alati johonkin Peacock-salissa esitettyyn irralliseen taikatemppu- tai tanssahtelunumeroon (”Silencio… Silencio…”) leikkaava, psykoottisimpina hetkinään posetiivimusiikilla voimistettu sekasorto saa kaalissa ennen pitkää aikaiseksi jotain samankaltaista, kuin Jodorowskyn The Holy Mountainin katsominen luonnonyrttien ja pannukakkujen kera. Väärää tuotetta hehkuttaneen henkilön pakoreissu absurdeja huvituksia tulvivassa, muurien ympäröimässä ja viihdytyspisteeltä toiselle rahojaan kuskaavien (paikalla on jopa rutiköyhä perhe, joka tuhlaa vähää omaisuuttaan laittamalla arpaonnekkaan mamman pyörimään laitteeseen, minkä jälkeen hän voi sitten kertoa muille, että millaista siellä oli) ihmisten täyttämässä kirjavassa illuusiomiljöössä paljastaa lopulta jotain kapitalistisesta yhteiskunnasta, jonka vekkulitalon muuan asukki ei pelannut ilmoitettujen sääntöjen mukaisesti.
Siinä missä ensimmäiset 40 minuuttia tuntuvat eräänlaiselta hallusinaatiolta, ovat sitten ne seuraavat kuin silmien sulkeminen ja laskeutuminen takaisin samaan painajaiseen, josta hetkeä aiemmin hikikarpaloiden kostuttamana on havahtunut. Paluu Linnanmäelle sen uusien, uuvuttavien estradinäytösten pariin tuo välähdyksiä lapsuudesta ja niitä samoja tunnetiloja, joita muistan tuolloin kokeneeni lukutuokiossa erään Astrid Lindgrenin anonyymin satukirjan parissa, päähenkilöiden matkattua kohti pahisten kolkkona piirtynyttä linnoitusta. Edes suomalaiskotien tuoreen uutuuden, television, väkisinvängetynoloinen esittely ei lohduta takaisin piinaan lähetettävää sen enempää, kuin Helvetistä ongittua Jeesuksen ilmoitus siitä, että tämä on hänelle rakas, ennen paiskautumista takaisin Luciferin paistinpannulle. Säntäilyn, sähläilyn ja monen monituisten viihdetaiteilijain pitkällisten harjoittelun tulosten ihmettelyä seuraa onnellinen loppu, joka taitaa ruusuisuudessaan olla yksi taivaallisimmista näkemistäni – ainakin tänä vuonna. Shampoo-tehtaat sopivat riitansa ja yhtyvät, Julia ja Romeo saavat toisensa (sekä mahdollisesti yhtyvät), kirkonrottaa köyhempi ruokakunta puolestaan 100 000 markkaa ja kaikki tanssivat piirissä, ennen huisin vuoristoratakyydin alkamista.
Huvipuiston suosituimmassa ja sen erääksi maamerkiksi muodostuneessa laitteessa POV:na koettu ajelu on kieltämättä eksploitatiivisen vauhdikas päätös leffalle. Pitkälti yleis- ja puolilähikuvien hallitsema elävä kuva saa myös kiitosta unentuloa hieman estäneestä kameran epästaattisuudesta, mikä sentään vaihtaa paikkaa jopa jännittävimpien strapetsiesitysten aikana. Vuoristoradan ohella myös kummitusjunajakso yltää kameratyöllään ylitse muiden; kohtauksessa kuvataan ensin junanvaunua, sitten mustaa ja lopulta kameraa kohti välähtävää peikkoa, mikä kombinaationa tavoittanee jo melko paljon aaveajelujen meiningistä.
Mainoselokuvan ongelmana on, että paitsi ettei sen katsominen ole iloinen kokemus, myös Linnanmäki-teema jää etäiseksi. Laitteet kyllä esitellään, mutta – kuten myös Yrjö Kemppi aikanaan totesi – ei hurvittelupaikan tarjoamista mahdollisuuksista ole edes yritetty riuhtoa irti juuri mitään, Lintsin itsensä jäädessä silkaksi kulissiksi siellä vierailleiden ulkomaalaisten tempuntekijöiden esitysten tallentamiselle. Leffa floppasikin Hämeenlinnaa ja Varkautta lukuunottamalla kaikkialla ja poistettiin kuvauskaupungin kaksoisensi-illasta vaivaisessa viikossa. Witikka ohjasi seuraavana vuonna vielä Aapelin teksteihin pohjautuvan, mukiinmenevän Pikku Pietarin pihan, ennen siirtymistään mm. teatteri- ja televisiotöiden pariin.
Vaikka olen samoilla linjoilla tappiollisen filmin uudelleen Surulliseksi Linnanmäeksi ristineen tuottajan kanssa, on teoksen myöhempi tituleeraaminen ”suomalaisen komedian pohjanoteeraukseksi” yhtä mielisairasta, kuin Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan kutsuminen Linnan romaanin parhaaksi filmatisoinniksi. Siitä huolimatta, että myönnän katseluprosessista järjissä selviämiseen vaadittavan useamman kuin yhden tequila sunrisen, on kyseessä myös positiivisia puolia sisältävä kesäelokuva, jonka ansiot sen jälkipolville tarjoaman dokumentaarin saralla ovat – eräältä kantilta – selvät. Samaa ei voi sanoa Luokkakokouksesta, Napapiirin sankarit 2:sta tai Juoppohullun päiväkirjasta. Ja opittiinhan seikkailun tiimellyksessä myös, että sarvisankakakkuloiden riisuminen voi saada ihmisen ulkonäössä ihmeitä aikaan.
Kiitokset vielä elokuvan DVD:llä julkaisseelle VLMedialle arvostelukappaleen ystävällisestä postittamisesta.