Tunnetaan myös nimillä: Heremias: Unang aklat – Ang alamat ng prinsesang bayawak; Heremias: Book One – The Legend of the Lizard Princess
Maa: Filippiinit, Alankomaat, Ruotsi
Genre: Rikos
Ohjaus: Lav Diaz
Käsikirjoitus: Lav Diaz
Kuvaus: Mara Benitez
Leikkaus: Lav Diaz, Lia Martinez
Sävellys: Earl Drilon
Näyttelijät: Ronnie Lazaro, Sid Lucero, Dante Balois
Sallikaa minulle pieni yleistys useiden elokuvaharrastajien puolesta: luulemme elokuvankatsojina olevamme usein vaihtoehtoisia maultamme, koska olemme tottuneet pitämään jotenkin kokeellisina kameratekniikoiltaan hurjia elokuvia, joiden dramaturgia on kuitenkin perinteistä järjestystä noudattava. Esimerkiksi Unelmien sielunmessu: hurja musiikkivideomainen estetiikka tukee erittäin saarnaavaa ja kylmän vanhatestamentillista tarinaa, jossa noususta ja ansaitsemattomasta gloriasta seuraa aina tiputus helvettiin, vapautus tuskan kautta.
Visuaalisuus voi tällöin olla rohkaisevan erilaista ja toki arvo itsessään, mutta ei varsinaisesti tue esitettyä. Miksi glorifioida visuaalisesti jotain, jos siitä kuitenkin tekopyhästi rangaistaan? Kikka tuo mieleen Cecil B. DeMillen eksploitatiiviset historialliset elokuvat, jotka sallivat katsojalleen mielihyvän synnissä kylpemisestä sillä lupauksella, että lopussa kuitenkin kiitos seisoo ja rangaistus on varma.
Erojakin toki on; esimerkiksi siinä, että DeMille oli aikeissaan rehellinen, ja hänen tehtävänsä oli tyydyttää katsomossa istuvien tekopyhien ja pervojen mielihalut kolikon kummaltakin puolelta, kuten kunnon maallikkosaarnaajan kuuluukin. Se oli häpeilemätöntä toimintaa, kuten eksploitaatio yleensäkin – sen sijaan valtavirtaelokuvassa tätä halua tyydyttää häpeillään ja se tarjoillaan itsessään tekopyhänä ja blandattuna.
Suurin osa elokuvista noudattaa jonkinlaista vaikeuksien ja lunastuksen kaavaa. Eikä siinä mitään, mutta lunastus (tai rangaistus) ei usein tunnu kummaltakaan, koska katsojaa ei saada tuntemaan kärsimystä. Visuaalisuus ei tue esitettyä. Monelle elokuvan harrastajallekaan harvemmin tulee mieleen, että maailmassa voi olla muutakin, kuin dramaturgialtaan tiukasti käsikirjoitettua elokuvaa. Silti juuri draaman kaaren rikkominen ja sen kiistäminen ovat elokuvalle jopa elinvoimaisia vaikuttimia, ehkä jopa sen elinehtoja taiteena kehittymisessä. Jostain syystä meille on opetettu, että elokuvissa ja tarinoissa yleensäkin on aina oltava tietty dramaturgia, tietty kaari, tietty pituus. Saamme nautinnon, kun nämä seikat täyttyvät ja tyydymme tähän nautintoon samalla tavalla, kuin tyydymme itseemme ja omiin rutiineihimme. Toisin sanoen tyydymme, koska emme edes halua yrittää.
Tähän on syynä halumme nähdä odotuksien toteutuvan, ja se kummallinen ajatus, että vain tietyt tarinankaaret tekevät nähdystä toismaailmallista, ylevää ja eskapistista. On hämmentävää, että juuri se mitä haluamme nähdä, on mielestämme sankarillista, ei yllättävyys. Tämä on tietysti täydellisen väärä lähtökohta elokuvan katseluun myös siksi, että elokuvasta ei tee elämää suurempaa sen aiheet tai dramaturgia, vaan kamera itse – sen alituinen katse, joka editointiratkaisujen kautta kertoo tekijöiden silloisista valinnoista, eräänlaisina todisteina ajasta, joka joskus oli: tämän he ovat halunneet meille näyttää, juuri tämän ja siksi se on niin merkityksellistä.
Lav Diazin Heremias iskee täydellisesti pirstaleiksi odotuksen ja seuraamuksen väliset rajat. Se on maailman pisimpiin kuuluvia juonellisia elokuvia. Pituutta tarinalle tulee yli 9 tuntia. Kannattaa hypätä seuraavan kappaleen ylitse, jos jostain syystä tahtoo juonen pilalle väljähtymistä välttää.
Pieni härkävankkurikaravaani vaeltaa hitaasti ruudun halki paikasta toiseen. Viisi kärryä vaeltaa hiljaisia autoteitä aamusta iltaan, myyden satunnaisesti vastaantuleville ihmisille pieniä tarvekaluja. Yksi karavaanin jäsenistä, nimihenkilö Heremias (Ronnie Lazaro), päättää irtautua kärryineen porukasta ja lähteä omille teilleen ilman syytä ja muiden protesteista välittämättä. Heremias vaeltaa päämäärättömästi teitä, jotka eivät sano hänelle mitään, välttäen tietoisesti betonisia teitä ja luottaen kuraisiin kärryteihin, jotka kulkevat niin köyhien kylien lävitse, ettei sen asukkailla olisi varaa edes Heremiaksen tavaroihin. Lopulta eräänä sateisena yönä Heremiaksen uskollinen härkä ja vankkurit varastetaan. Hän yrittää saada apua virallisilta tahoilta, huomaa sen korruption tähden mahdottomaksi ja päättää saada syylliset käpälälautaan itse. Odottaessaan varkaiden palaamista rikospaikalle, hän todistaa aivan toisten rikollisten aikeet suorittaa uusi, vielä varkauttakin kamalampi rikos. Heremias yrittää estää rikoksen tapahtumisen, jälleen turhaan ja lopulta tekee yllättävän, voimakkaan ja toivorikkaan lupauksen. Yhtä kaikki, tarinassa ei ole opetusta: ei ole tyydytystä, ei ole täyttymystä. Se on kaikki tässä. Kuten elokuvan pidemmästä nimestä voi huomata, tarinan oli tarkoitus olla ensimmäinen osa pidemmässä jatkumossa, mutta toista osaa ei koskaan tehty valmiiksi.
Luonnollisesti olennaista on se, että Heremiaksen yksinkertaiseen tarinaan kulutetaan hämmentävän monta tuntia. Tämä kertoo, kuten useimpien superpitkien elokuvien kohdalla, ennen kaikkea sen, että ajalla itsessään on rooli teoksessa. Heremiaksen pitkien ja maalailevien ottojen ei ole tarkoitus toimiva konventionaalisesti ja jokaisen pitäisi älytä se viimeistään elokuvan rakenteesta. Elokuvan on tarkoitus uuvuttaa, sen on tarkoitus ajaa etsimään mielen sopukoista erilaisia pakoteitä ja lopulta sen on tarkoitus saada tilanteeseensa tyytyvä katsoja kiinnittämään huomiota ruohoon, puihin, pilvien liikkeisiin ja sumuun, jotka kaikki ovat upeassa kontrastissa keskenään, kiitos digitaalisen mustavalkokuvan. Yksi digitaalisuuden suurimpia ilojahan on se, että rohkeat elokuvantekijät mitä erilaisemmista maista saavat täten itselleen ilmaisukanavan, ja työt kuten Heremias, jotka eivät enää voisi tulla tuotetuiksi suuressa osassa Eurooppaa tai Yhdysvalloissa, saavat nähdä päivänvalon. Emme edes tiedä, että elokuvalla on päähenkilö, ennen kuin hänen nimensä mainitaan, kuin ohimennen ja hän alkaa saada hieman – ja vain hieman – enemmän tilaa kuin muut karavaanin jäsenet heidän pysähtyessään syömään, pesemään härkiään ja leikittämään lapsiaan.
Heremias tapahtuu lähes kokonaan luonnon keskellä, ja juuri luontoon meidät pyydetään itsemme sijoittamaan, ei Heremiaksen pään sisälle. Diazin työryhmä välttää lähikuvia niin paljon, että katsojalla ei välttämättä ole elokuvan päätyttyä edes muistikuvaa siitä miltä Heremiaksen kasvot näyttävät – näemme ne vain satunnaisesti ja niissä ei ole liiemmin erikoispiirteitä. Hän pukeutuu tavallisiin housuihin ja valkoiseen paitaan ja emme saa tietää hänen menneisyydestään, perhesuhteistaan tai mielihaluistaan yhtään mitään. Tiedämme vain, että hänellä on mystinen tarve vaeltaa sielunsa pimeyteen ja että hän haluaa saada härkänsä takaisin. Hän on jokaisessa elokuvan kohtauksessa mukana, mutta ei koskaan tunnistettava tai kovinkaan omaperäinen. Tämä on näyttelytyötä, joka on elokuvan formaatissa kaikkein vaikeinta tai raskainta myös näyttelijälle itselleen.
Toisin kuin voisi luulla, elokuvan tarkoitus ei ole saada meitä projisoimaan omia halujamme ja toiveitamme Heremiakseen, vaan saada meidät katselemaan häntä kaukaa tiirailevan hallitsijan, Jumalan, näkökulmasta. Filippiinit on katolinen maa ja kaikki maailmassa on Luojan luomaa. Ei ole myöskään mikään sattuma, että Heremias on nimeltään hyvin lähellä ihmisen henkilökohtaista suhdetta Jumalaan korostanutta profeetta Jeremiaa, joka joutui omien veljiensä vihan kohteeksi. Kun siis Heremias ensin liikkuu tovereidensa kanssa, ihastelemme öisiä nuotioita, sumua ja härkien hidasta liikettä. Yksin liikkuessaan Heremias kohtaa monsuunisateen ja sen sijaan, että samastuisimme hänen tuskallisiin taisteluihinsa sadetta ja tuulta vastaan, olemme ikään kuin sateen ja tuulen asemassa, katsomassa tätä yhtä ihmistä, joka kamppailee, kuten jokaisen täytyy kamppailla, kohti määränpäätä. Mitä määränpäätä? Se on aivan sama.
Heremiaksen erkaantumiselle karavaaniporukasta sen jälkeen, kun elokuvaa on jo kulunut pari tuntia (tämä hetki tulee täydellisenä sokkina katsojalle, joka on juuri ehtinyt tottua pienen yhteisön lämpöisyyteen ja heidän rutiiniensa uneliaaseen hellyyteen), ei anneta muuta syytä, kuin hänen satunnaiset, hiljaiset tuijotuksensa juurikin kesyttömään luontoon, jonkinlaiseen alkutilaan, jonne hän haluaa päästä: kohti vuoria, järveä, jokia ja maanteitä ja samalla kohti vähän kerrassaan eskaloituvaa henkilökohtaista kärsimystä. Kuten todella uskonnollinen ihminen, hän ei osaa itsekään selittää tunteitaan toisille.
On jopa kyseenalaista voiko Heremiasta kutsua päähenkilöksi, vaikka hän alituiseen ruudussa onkin. Huomasin eräässä pitkässä kohtauksessa nimihenkilömme ensin pestessä härkäänsä ja sitten istuessa joessa ja tuijottaessaan mietteissään kohti luontoa, selin kameraan, miettiväni Heremiaksen ajatusten sijasta enemmän miten hänen härkänsä mahtaa paraikaa tilanteen kokea. Diaz kuvaa suurimman osan kohtauksista paikallaan pysyvällä kameralla, tukeutuen vain satunnaisesti Heremiaksen point of view -näkökulmasta toimivaan käsivaraan tai lyhyisiin panorointeihin. Härän ja miehen peseytyminen, ja miehen tuijotus kaukaisuuteen ovat paitsi oudon puhdistavia, myös vapauttavia toimia tarkastella. Ne vapauttavat dramaturgiasta ja oikeastaan kaikesta muustakin paitsi kameran jumaluudesta. Katsoin ruohon heilumista, kuuntelin puiden huminaa ja seurasin tarkasti millaisia kuohuja joki aiheuttaa osuessaan töyrään pieniin kiviin.
Katsoja joutuu seuraamaan Heremiasta ensin ryhmässä ja lopulta yksin useita tunteja, ennen kuin elokuvan ensimmäiset todelliset käänteet alkavat tapahtua. Joka kerta uusi käänne tuntuu nyrkiniskulta vatsassa. Katsoja joutuu ottamaan vastaan elokuvan tarjoaman hiljaisuuden eikä hänelle ole tullut mahdollisuuttakaan kääntää katsetta pois pitkistä ja toisinaan vaikuttavista, toisinaan puuduttavista kohtauksista. Kun muuten vain luonnollisiin musiikkiääniin (henkilöiden lauluun ja kitaransoittoon) turvautunut elokuva alkaa ujeltaa katsojan korviin äkisti noise-musiikkia, joka soi tunnin mittaisen yhtämittaisen otoksen aikana, jolloin Heremias vakoilee puskista muutamaa humalassa riehuvaa rikollista, ei katsoessa tiedä enää miten päin olisi. Kiirastulesta tulee helvetti, ja katsojalle voi tulla fyysisestikin paha olo elokuvan muuttuessa silkaksi monotoniaksi. Kohtauksen loputtua olo on kaikkein lähimpänä katarttista mitä tarinan aikana päästään, vaikka tarinan itsensä kannalta pahempaa on tulossa.
En tiennyt mistä elokuvassa oli kyse aloittaessani katsomaan sitä ja oletin saavani tunnelmallista, avantgardistista jumitusta – tämäkin omanlaisensa omahyväinen ennakko-oletus. Elokuvan muuttuessa rikostarinaksi, aloin ymmärtää paremmin mistä on kyse: omasta hölmöydestäni. Rikoksen dramaturgia ei ole Hollywood-elokuvista tuttu ”rikos tehdään – se tulee tietoisuuteen – sitä selvitetään monien mutkien kautta – lopulta kaikki ratkeaa”. Rikoksen dramaturgia on todellisuudessa siinä, että on tekijä, vääryys ja uhri ja kaikki muu on loppupeleissä merkityksetöntä. Rikoksen, ihmisen pahuuden kärjistymispisteen, kautta Diaz tarkastelee koko maailmaa ja jokaisen meistä henkilökohtaista matkaa omien jumaluuksiemme rinnalla. On kärsimys, on synti ja on luonnon välinpitämättömyys. Vaikka emme tiedä Heremiaksesta elokuvan aikana mitään emmekä tiedä oikeastaan mitään sen jälkeenkään, hänen hätänsä on yleismaailmallista, raivokasta, pahoinvoivaa juuri siksi, koska ympäristön suhtautuminen siihen on niin täydellisen välinpitämätöntä ja totta.
Heremias on hidas ja pitkä elokuva, koska se siirtyy vellovasta rauhan tilasta hitaasti kohden kiirastulta, vaikka elokuvan rytmi itsessään, saati elokuvan kuvaama maailma, eivät muutu lainkaan. Heremias on sietämätön, kaunis, piinaava, tylsä, rohkea, epätoivoinen, arkinen, satumainen. Se on kaikkea tätä elokuvan aikana, mutta alkutekstien päätyttyä sieluun jää hallitsevaksi tunteeksi musertava totuudenomaisuus. Kaikki se mitä pitää muka todellisena, siis kaikki mikä ei ole elokuvaa, on elokuvan jälkeen hetken ajan esillä kirkkaasti ja riisuttuna mielen konstruktioista.
