Tänä viikonloppuna virtuaalisesti käynnistettävä yhdeksäs Helsinki Cine Aasia -festivaali (16.4.-18.4.2021) tuo suoraan suomalaisten koteihin uutta aasialaista elokuvaa kahdentoista elokuvan voimin. Festivaalin ohjelmistosta valikoitui tähän ennakkoon yksi ehdoton helmi, jota on mahdoton ohittaa. Jos sinulla on siis aikaa vain yhdelle tai muutamalle elokuvalle, katso ainakin Red Post on Escher Street.
Hulluna töitä paiskiva ohjaaja Sion Sono on Takashi Miiken ohella yksi japanilaisen elokuvan ahkerimmista työmiehistä. Vuonna 2015 valmistui peräti viisi Sonon tehtailemaa tuotosta. Sono kärsi sydänkohtauksesta vuoden 2019 helmikuussa hänen leikatessaan pidennettyä versiota Netflix-elokuvasta The Forest of Love, eikä edes se hiljentänyt työn raskaan raatajan tahtia merkittävästi. Ohjaajan englanninkielinen debyytti Prisoners of the Ghostland myöhästyi, mutta sai lopulta ensi-iltansa tämän vuoden alussa Sundancen elokuvajuhlilla. Ennen sitä Sonolla oli kuitenkin vielä yksi aarre takataskussaan – vuoden 2020 lopulla lähes yllätyksenomaisesti ilmestynyt Red Post on Escher Street.
Elokuvan keskipisteenä ovat fiktiivisen ohjaajan Tadashi Kobayashin järjestämät koekuvaukset uutta elokuvaa varten. Suuresta hahmokavalkadista moni työntää hakemuksensa punaiseen postilaatikkoon, toivoen saavuttavansa tähtistatuksen jo rakastetun uuden ohjaajan alaisuudessa. Kaikki haaveet eivät kuitenkaan voi toteutua, eikä jokaisesta voi tulla pääroolin esittäjää. Vai voiko?
Red Post on Escher Street on selkeä 
jatko-osa The Forest of Loven tyyppiselle elokuvanteolle, vaikka Sonolle elokuvista kertovat elokuvat eivät olekaan millään tavalla uusi suuntaus. Teokset ovat elokuva-alaa koskettavilta teemoiltaan lähes täysin erilaisia, mutta kaksikko on silti mitä oivin vertailupari niiden episodimaisen, rönsyilevän rakenteen ansiosta. Kumpikaan riiviö ei ensimmäisen tunnin aikana taputtele katsojan päätä, eikä kummallisesta juonenkuljetuksesta ole ainakaan liian helppo nauttia täysin. Silti kokonaisuuksia rakennetaan eteenpäin kuva kuvalta ja askel askeleelta, lähes huomaamatta kohti täydellistä lopetusta. Red Post on Escher Street ja The Forest of Love alkavat jokseenkin kuluttavina sekä raskaina pyörremyrskyinä; ja silti sekasotkuista syntyy lopulta jotain erityisen kaunista, joka koskettaa syvästi.
Tietyt piirteet elokuvan pyörteistä ammentuvat itse todellisuudesta. Elokuvassa voi nähdä Sonon omaa tuskailua ohjaajana, kun artistinen visio kohtaa tuottajien ainoan tavoitteen: rahan. Katsojalle tuodaan koettavaksi elokuvanteon painekattila, jossa vastakkain ovat kärjistetysti kapitalistinen tuoton maksimointi ja taiteilijan näkemys elämää koskettavasta kuvataiteesta. Toinen, kameran eteen astuvien puoli on saanut inspiraatiotaan Sonon oppilaiden koettelemuksista saavuttaa ammattinäyttelijän asema. Jokainen taistelee tosissaan pienestäkin hetkestä ruutuaikaa, ja menestys on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Suuri osa elokuvan tähdistä – niin fiktiossa kuin todellisuudessa – ovat vasta raivaamassa tietään alalle, mikä kertoo Sonon halusta kehystää uusia, raikkaita kasvoja pelkkien vanhojen äänien sijaan.
Vaikka ohjaajalla on oma tärkeä roolinsa elokuvassa, Red Post on Escher Street on ennen kaikkea näyttelijöiden ja ekstrojen estradi. Viime vuoden Cine Aasian ohjelmistossa esiintynyt, Japanista niin ikään postitettu Extro teki samanlaista kunniaa korostetun humoristisella otteella. Sonon punainen postilaatikko on siihen verratuna sonomaisen kiero, omituisen hauska ja riipaisevan toiveikas; lopputulos on sama, sillä sydän on kultaa. Ilman ekstroja eli elokuva-avustajia ei ole elokuviakaan, mutta onko ekstroja edes olemassa, kun jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan?
Tässä Sono menee Extroa pidemmälle. Useaa hahmoa seurannut narratiivi tuottaa hedelmää, kun teos huipentuu upeana jaksona, joka on yksi ohjaajan uran parhaimmista saavutuksista. Avustajien ei tarvitsekaan seisoa pääosaa esittävien tähtien varjossa, sumeana hahmona tai harmittomana ohikulkijana. Sono selvästi uskoo periksiantamattoman työnteon voimaan, mutta tällä kertaa kyse ei ole ainoastaan siitä. Kyse on ihmisyydestä, ihmisten janosta vapauteen ja oman suuntansa valitsijoiksi. Me olemme kaikki oman elämämme tähtiä, jotka toimivat sivuosassa läheistemme elämässä, ja lopulta ekstroina laajemmassa mittakaavassa. Kaikki tämä kytkeytyy toisiinsa lankoina, joista maailma – elokuvat – muodostuvat. Jokainen rooli on tärkeä, jokaisen roolilla on merkitystä.
Oikeus tehdä elokuvia on sekä kirous että lahja. Tämä on Sonon käsitys rakkaudesta. Elokuvien tekeminen voi olla helvettiä, mutta niiden avulla on mahdollista saavuttaa pieniä euforian hetkiä ja tuottaa palasen ainutlaatuisuutta. Kun rakastat elokuvia, menetät ja saat jotain. Kun rakastat elämää, menetät ja saat jotain. Ohjaaja kävi lähellä kuolemaa työstäessään aiempaa tuotostaan, ja Red Post on Escher Street valmistui ensimmäisenä täyspitkänä elokuvana kyseisen episodin jälkeen. Tuntuu siltä, kuin Sono syleilisi elämää ja elokuvia täysin uudella, mutta silti samankaltaisella tavalla.
Red Post on Escher Street on jaaritteleva, itsetyytyväinen ja pitkällä pituudellaan liiaksi temppuileva elokuva. Samalla Red Post on Escher Street on aito, inhimillinen ja inspiroiva kuvaus ihmisen taistelusta oman kohtalonsa herraksi. Kumpikaan näkemys ei sulje toista pois, vaan ristiriidat löytävät yhteisen harmonian useiden koitosten jälkeen. Lahja on kirous, mutta kirous on myös lahja; elokuvan sielu on yhtä. Lopussa poliisit pysäyttävät kameramiehen, joka seuraa aukiolla tavallisten ihmisten seassa elokuvan vapaudesta hullaantuneita hahmoja. “Lopeta kuvaaminen, pysäytä kamera, tee kuten sanon“. Ei, en usko Sion Sonon ikinä lopettavan.