Kahdeksanteen inkarnaatioonsa edennyt aasialaisen elokuvan festivaali Helsinki Cine Aasia tuo valkokankaalle 18 elokuvaa kahdeksasta eri maasta. Toimittajamme Jyri Majuri esittelee ennakossamme neljä tärppiä 12.3. alkavalta festivaalilta, jonka elokuvatarjonnasta löytyy reilusti muutoksen käsittelyä ja luonnon ylistystä.
Balloon (2019)
Festivaalin avajaiselokuvana nähtävä tiibetiläinen Balloon kuvastaa karjaa kasvattavan perheen elämää hengellisyyteen keskittyvässä mutta kovaa vauhtia maallistuvassa maailmassa, jossa konflikti perinteiden ja oman kestokyvyn välillä on paikoitellen valtava. Äidiltä varastettujen ja ilmapalloksi puhallettujen kondomien läpi kuvatulla otolla alkava elokuva tuo nopeasti esiin vanhoillisen suhtautumisen sekä ehkäisyyn että seksuaalisuuteen ylipäänsä. Lapset eivät ymmärrä, mitä he ovat tekemässä, mutta heille ei myöskään suostuta kertomaan asiasta mitään, joten parempi ratkaisu on kurittaa heitä typerästä pelleilystä. Lähistön asukkaille ei myöskään saa selvitä, että perheessä käytetään ehkäisyä, koska tämä vaikuttaisi perheenisä Dargyen kunniaan. Kondomien hankkiminen on myös paljon vaikeampaa kuin länsimaissa. Salaa lääkäriltä pyydettyjä kumeja pitääkin piilotella kuin ne olisivat Panaman papereita.
Ongelmia syntyy, kun kolmen lapsen äiti Drolkar ei haluaisi enää yhtäkään lasta. Teini-ikäisen pojan ja kahden nuoremman lapsen äiti haluaisi päättää itse kehostaan, mutta lähipiirissä vallitsevassa ajatusmaailmassa asia ei ole näin, vaan miehellä on oikeus päättää, milloin hän haluaa seksiä. Jos ehkäisyä ei ole tarjolla, niin sitten sitä ei käytetä. Balloon ei kuitenkaan keskity ainoastaan tähän näkökulmaan, vaan käsittelee aihetta nimenomaan muutoksen kautta. Joidenkin ajatusmaailmaan alkaa jo iskostua käsitys suuremmasta itsemääräämisoikeudesta, mutta muutosvastarintainen kyläyhteisö taistelee vielä sitä vastaan. Kondomi-ilmapallojen näkeminen on esimerkiksi loukannut naapuria niin vahvasti, että hän vaatii hyvitystä koetusta nolaamisesta. Kunniakäsitysten vahva vaikutus tuodaankin erinomaisesti esille tällaisten pienten yksityiskohtien kautta.
Muutoksen ja vanhojen perinteiden yhteentörmäystä kuvataan myös Drolkarin siskon Anin kautta. Rakkauteensa pettynyt ja nunnaksi lähtenyt nainen pyrkii samanaikaisesti välttelemään ja selvittämään menneiden tapahtumien kulkua. Ex-rakkaan antama kirja tarjoaa mahdollisuuden uuteen tapaan tarkastella asioita, mutta toisessa asiassa muutosta haluava Drolkar toimii tilanteessa nyt itse muutosta vastustavana tekijänä kieltämällä kirjan lukemisen. Alleviivaamaton ja ketään syyttelemätön kaksinaismoraalin kuvaus toimii sekä tiibetiläisen kyläyhteisön että koko ihmisyyden mittapuulla.
Suurin konflikti nähdään, kun Drolkar tulee raskaaksi ja haluaisi tehdä abortin. Asteittain positiivisemmaksi ja hyväksyvämmäksi käyvä ilmapiiri tekoa kohtaan kokee kovan kolauksen, kun Dargyen isä kuolee. Vahvasti uudelleensyntymään uskovassa yhteisössä päätetään välittömästi, että Drolkarin sisällä kasvaa isoisän inkarnaatio. Näin ollen abortti ei olekaan enää jälkiehkäisyä tilanteessa, jossa uusi lapsi ei enää ole järkevä ratkaisu, vaan kuolleen miehen sielun kadotukseen ajamista. Elokuvan aikana kuvattu pieni toivon pilkahdus muutoksesta vaihtuu kyläyhteisön ja muun perheen painostukseksi, jolloin uskomukset vievät ihmisten ajatusmaailman takaisin elokuvan alussa nähtävään status quo -tilanteeseen.
Hienosti kuvattu ja paikoitellen kekseliäitä teknisiä ratkaisuja sisältävä elokuva onnistuu välittämään melkoisen karunkin sanomansa personoimatta epäkohtia tiettyyn henkilöön tai hahmoon. Näin Balloon pystyy kuvastamaan todellista maailmaa reilusti paremmin kuin tekemällä jostain hahmostaan äärimmäisen pahan. Ihmisten sijaan ongelma piilee asenteissa, ja niiden muuttaminen on mahdollista, mutta se vaatii aikaa, tahtoa ja valistusta.
Dwelling in the Fuchun Mountains (2019)
1300-luvun kuuluisan kiinalaismaalauksen mukaan nimetty Dwelling in the Fuchun Mountains kertoo tarinan neljästä veljeksestä muuttuvan elinpiirin keskellä. Ohjaaja Xiaogang Gun omille kotiseuduille Fuyangin kaupunkipiiriin Hangzhoun kaupungissa sijoittuva elokuva alkaa veljesten äidin 70-vuotisjuhlilla, joissa sattuneen sairaskohtauksen vuoksi miehet joutuvat pohtimaan, kenen tehtävä on pitää huolta apua tarvitsevasta perheenjäsenestä. Tämä avaa mahdollisuuden käsitellä muutosta sekä yleisenä ilmiönä että perheiden omassa arjessa vaikuttavana tekijänä.
Veljekset on kirjoitettu toisistaan poikkeaviksi. Vanhin veli pyörittää perheravintolaa ja toimii jonkinlaisena suvun epävirallisena päämiehenä. Toinen veljistä kalastaa työkseen eikä näin ole kiinnittäytynyt mihinkään kuivalla maalla. Kolmannen veljen elämää varjostavat uhkapeliongelma ja rahahuolet. Huollettavanaan hänellä on poika, jolla on Downin oireyhtymä, ja jonka kautta elokuvaan tuodaan tärkeää sanomaa erityistukea tarvitsevien ihmisten kohtelusta Kiinassa. Neljättä veljeä taas pidetään kelvottomana yhtään mihinkään, koska hän ei ole luonut itselleen uraa tai perhettä.
Trilogian ensimmäiseksi osaksi tarkoitettu elokuva pureutuu hahmoissaan kiinalaiseen perhekäsitykseen. Paperilla omista vanhemmista pidetään huolta ja heidän elämänsä ehtoota kunnioitetaan, mutta käytännössä kyse on jonkun riippakiveksi lankeavasta lisäkustannuksesta. Elokuvassa käsitelläänkin erinomaisesti Kiinan talouskasvua ja yksilön jäämistä sen jalkoihin. Massiivisia kerrostaloja nousee pihapiiriin tauotta, mutta tavallisella työläisen palkalla on aivan turha haaveillakaan asunnon ostamisesta. Jatkuva lahjojen ostaminen sukulaisille aiheuttaa ison loven lompakkoon, ja omat vanhuusvuodetkin pitäisi vielä turvata jollain. Lasten osalta käyttäydytään kuin heidän ja heidän puolisoidensa rahat olisivat omia, joten tyttären on turha kuvitellakaan menevänsä naimisiin peruspalkkaisen opettajan kanssa. Rahallisen omaisuuden kollektiivisuuden käsitettä tuodaan esille myös yhden veljeksen uhkapeliongelmalla ja velkaantumisella. Gangsterit ovat vahvasti sitä mieltä, että velka kuuluu koko suvulle, kun taas suku olisi sitä mieltä, että heillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Asiasta kinaaminen taas loukkaa kunniakäsityksiä, mikä itsessään aiheuttaa lisää ongelmia.
Tekniseltä toteutukseltaan elokuva luottaa pitkiin ja tarkkaan harkittuihin ottoihin. Elokuvan alkupuolella nähtävä uintikohtauksena alkava vanhimman veljeksen tyttären ja opettajarakkaan päiväkävely on toteutettu yhdellä otolla kohtauksen äärimmäisestä vaativuudesta huolimatta. Keskivaiheilla nähtävässä talonpurkukohtauksessa taas siirrytään kerrostalon huoneesta toiseen kuvaten viereisissä rakennuksissa tapahtuvaa työskentelyä ikkunankarmien läpi. Tällainen kiinnostava kamerankäyttö tekee Dwelling in the Fuchun Mountainsista tavanomaista perhedraamaa mielenkiintoisemman tapauksen.
Muuttuvuuden teemaa tukee elokuvan jakautuminen neljään eri vuodenaikaan. Elokuva ei onneksi yritä jotenkin kietoa neljää veljestä eri vuodenaikoihin vain, jotta numerologit voivat kehitellä omia teorioitaan, vaan suurempi ajanjakso tarjoaa mahdollisuuden näyttää tapahtuneiden muutosten seurauksia luonnollisena osana tarinankerrontaa. Myös Fuyangin kaunis luonto pääsee näyttämään omat salansa useampaan otteeseen eri muotoisena. Alueella kasvaneelle ohjaajalle oman kotikaupunkinsa kauneuden näyttäminen onkin varmasti yhtä henkilökohtainen ja tärkeä asia kuin yhteiskunnallisen sanoman kertominenkin.
They Say Nothing Stays the Same (2019)
Useassa festivaalin elokuvassa käsiteltävään muutoksen teemaan sopii myös näyttelijänä paremmin tunnetun Joe Odagirin meditatiivisen rauhallinen They Say Nothing Stays the Same. Lautturina elämäntyönsä tehneen Toichin arkirutiineja kuvaava elokuva esittelee katsojalle miehen, jonka elämä koostuu sekä pohdiskelevasta luonnon tarkkailusta että ainaisesta valmiudesta joen yli kaipaavien ihmisten palvelemiseksi. Joen yli rakenteilla oleva silta aiheuttaa kolhuja kiireettömyyden ja odottamisen yhdistelmään, jossa omalla elämällä on vielä merkitys. Sillan valmistuttua Toichista tulee hiljalleen tarpeeton ja unohdettu. Siltatyömaalla työskentelevien ihmisten päivittäinen kuljettaminen on sekä hetkellistä tulonlähdettä että oman elinkeinonsa tuhoamisessa auttamista. ”Tarpeettomat asiat katoavat”, tokaisevat tympeät rakennusmiehet kuljettajalleen.
Elinkeinon menettämisen sijaan Toichin suurimpana huolena on unohtuminen. Sillan myötä joen yli kulkemisesta tulee helppoa ja ilmaista, joten elämänsä ehtoota viettävä mies ei ole rakennelman valmistumisen jälkeen kuin taakka muille. Tarkoitus omalle elämälle tuntuu löytyvän, kun lautturi eräänä päivänä pelastaa vedestä kuolemaa tekevän nuoren naisen. Asiakkaat kertovat huhuja naapurikylässä tapahtuneesta perhesurmasta, josta mahdollisesti joku on paennut, mutta varmuutta asioiden kulkuun ei saada. Toichi alkaa myös nähdä omituisia näkyjä aaveista, jotka tuntuvat vaativan heiltä anastettua ihmiskohtaloa.
Wong Kar-wain luottokuvaajana tunnetun Christopher Doylen luontoa ylistävää kuvausta rikotaankin kiinnostavasti kauhuelementeillä. Elokuva ei missään vaiheessa muutu shoutgageilla vihjailevaksi puukkohipaksi, mutta sen rauhallinen, pohdiskeleva ja mystinen tunnelma saa seurakseen piirteitä japanilaisesta genre-elokuvasta, jollaisen parissa ohjaaja Odagiri itse on näyttelijänuransa aloittanutkin. Kiehtova yhdistelmä voidaankin tulkita kunnianosoitukseksi ohjaajan omille juurille. Se myös osoittaa, miten ihmisten jalanjälki muuttuu heidän kasvaessaan. Taiteellisena pidetyn ilmaisun ja eksploitatiivisen genre-elokuvan yhdistelmän myötä viittaukset esimerkiksi vastaavanlaisia yhdistelmiä tehtailleeseen Shôhei Imamuraan eivät ole kaukaa haettuja.
Vanhan miehen oman tarpeellisuutensa etsimisen lisäksi Odagiri käsittelee onnistuneesti myös ihmisten tylsistymisen pelkoa. Pitkiäkin ajanjaksoja rauhallisesti lainehtivaa jokea tuijottavan Toichin elämäntapaa pidetään modernisoituvaa ja kiireistä elämää vähäarvoisempana. Sillan valmistumisen myötä ihmiset eivät enää keskity mihinkään oleelliseen, koska uusi toimimistapa on tehnyt heistä liian kärsimättömiä. Välitön helppouden hakeminen ei rajoitu teemana ainoastaan They Say Nothing Stays the Samen maailmaan, vaan se on jatkuvasti ajankohtaisempi aihe käsiteltäväksi samalla, kun kätemme hakeutuu kohti takataskua kaivaakseen esiin puhelimen vilkkuvat viestikimarat.
Krabi, 2562 (2019)
Teoksissaan aikaisemminkin ihmisen ja luonnon välistä suhdetta käsitelleen Ben Riversin sekä thaiohjaaja Anocha Suwichakornpongin yhteistyö tuo valkokankaalle nykyisin suositun turistikohteen, Krabin, sielun ja sydämen. Vahvasti turistien jalkoihin jäämässä olevaa luonnonparatiisia kuvataan ajassa hyppien pääpainon ollessa kuitenkin nykyajassa – buddhalaisen kalenterin vuodessa 2562.
Krabi näytetään katsojalle eri näkökulmista. Alkuun paikallisia haastattelee saarelle vastikään saapunut nainen, jonka tekemien kysymysten kautta saadaan tietoa lähiaikojen tapahtumista ja vähemmän turisteja kiinnostavista asioista. Myöhemmin taas nähdään matkaoppaan kertomuksia ja vinkkejä parhaista matkakohteista. Näiden yhdessä tarkastelu avaa ovia pohdinnalle siitä, miten erilaista tietoa mistä tahansa kohteesta voi saada, kun vertaa itse etsittyä tietoa ja sitä, mitä vieraille halutaan kertoa tai näyttää.
Elokuva luokitellaan kaikkialla dokumentiksi, mutta se ei ole tavanomainen puhuvien päiden faktakimara. Tapahtumia väritetään tai johdatellaan usein fiktiivisillä ja näytellyillä kohtauksilla, jotka toimivat aasinsiltana kaupungin toimintojen esittelemiselle. Pelkän kuvankauniilla luonnolla mehustelun sijaan Krabi, 2562 kuitenkin tarjoilee katsojalle myös ajan ja paikan meditatiivista puolta. Vanhat kansantarut värittävät kallioiden ja luolastojen syntyhistoriaa samalla kun näytellyt kohtaukset esi-ihmisten toimista tuovat elokuvaan kiehtovaa mystisyyttä hieman Apichatpong Weerasethakulin elokuvien tyyliin. Näin elokuva käsittelee myös Krabin sellaista puolta, joka ei tule esille vain ihmisen omia saavutuksia tarkkailemalla tai paikallista ravintolatarjontaa testaamalla.
Krabi, 2562:n voi tulkita hätähuudoksi turismin alle hukkuvan ainutlaatuisen luonnon puolesta. Samanaikaisesti se on kuitenkin myös kiehtova kokeellinen dokumentti, jossa tarkkaillaan erilaisia aikakäsityksiä, kapitalistista maailmanjärjestystä sekä ihmistä suurempia historiallisia kehityssuuntia. Erityisen voimakkaana jää mieleen kahden amerikkalaisturistin matka nauttimaan koskemattomasta luonnosta ja mystisistä perinteistä. Alkuun rauhassa näytetyt lomailijat saavat kääntyvän kameran myötä seurakseen sadat muut täysin vastaavaa hakevat turistit.