Pääkaupunkiseudun loputtamalta tuntuvan festivaalitarjonnan tuoreimpia jäseniä on aasialaiseen elokuvaan keskittynyt Helsinki Cine Aasia. Tämä teksti käsittelee lyhyemmin viittä festivaaleilla nähtyä elokuvaa ja sunnuntaina ilmestyy laajempi kritiikki filippiiniläisen Lav Diazin nelituntisesta Norte, the End of Historysta.
Beijing Blues (2012)
Poliisimies Zhang Hui Lingin vastuulle kuuluu Pekingin katutason rikollisuus ja hän kyttää päivin öin taskuvarkaita ja humpuukimaakareita. Kadut ovat tulvillaan erilaisia venkuloita: korvausrahan toivossa auton alle heittäytyviä muka-rampoja, väärennetyn rahan vaihtajia, uskonnollista krääsää tuputtavia guruja ynnä muita. 21 miljoonan ihmisen kaupungista löytyy höynäyttäjiä ja höynäytetteviä ikuisiksi ajoiksi ja Zhang kokee ajoittain suurta ahdistusta ihmisten vilpillisyyden takia, joka tuntuu loputtomalta suolta.
Hän yrittää suhtautua työhönsä filosofisesti ja analysoi muuttavansa pahaa energiaa hyväksi energiaksi, kun palauttaa lompakon omistajalleen. Kotona vaimo epäilee, että Zhang on onneton, mutta mies yrittää parhaansa mukaan säilyttää edes kodin pyhättönä pahalta energialta, vaikka televisio truuttaa ulos jatkuvasti uutisia kammottavista tapahtumista.
Beijing Blues on päämäärätön, sekava kollaasi erilaisten pikkurikollisten touhuilusta, mitä on omalla tavallaan mielenkiintoista seurata, kuin on myös miljoonakaupungin alituista kaaosta ja ihmisten paljoutta. Valitettavasti kaaos ei johda mihinkään, eikä säily kiinnostavana kahta tuntia. Realismin ja dokumentaarisuuden korostamiseksi elokuva käyttää halvinta mahdollista temppua, eli eräässä vaiheessa tv-ryhmä alkaa seurata Zhangin elämää vähän niin kuin yhdysvaltalaisessa Lain nimessä-sarjassa. Katsoja katsoo elokuvan sijaan reality-sarjaa, mutta jumalan kiitos tämä ratkaisu ei jatku elokuvan loppuun saakka, sillä heiluvaa käsivarakameraa ei jaksa.
Parhaimmillaan Beijing Blues on surrealistisissa hetkissä, jossa ihmiset lähtevät jahtaamaan rikollista poliisin seurana ja parhaimmillaan pitkäkyntisen hännillä roikkuu kymmeniä ihmisiä ikään kuin osoituksena, että suurkaupungilla on yhtä suuri kyky synnyttää empatiaa, kuin sillä on kyky synnyttää itsekkyyttä. Vaikka se empatia johtaisi oletetun rikollisen sakinhivutukseen.
And the Mud Ship Sails Away… (2013)
Takashi on jumissa elämänsä kanssa. Ei työtä, ei naista, ei motivaatiota, vaan mies asuu isoäitinsä kanssa kohtuullisen autiossa maalaiskaupungissa. Eräänä päivänä ovelle ilmaantuu nuori tyttö, joka esittäytyy Takashin vähän aikaa sitten menehtyneen isän lehtolapseksi. Parisenkymmentä vuotta nuorempi koululainen alkaa pian kettuilla 36-vuotiaan Takashin elämäntyylistä, joka koostuu enimmäkseen rahapeliautomaateista, tupakan polttelusta ja nukkumisesta. Erinäisten vastoinkäymisten kautta Takashi päättää lopulta toimia ja hyväksyy paikallisen yakuzan tarjouksen salakuljettaa huumeita Etelä-Aasiasta Japaniin. Sen sijaan, että tämä tarjoaisi elokuvalle jonkinlaisen ratkaisun, lopputuloksena on totaalisen yhdentekevä, joskin lievästi huvittava huumepsykoosi.
And the Mudship Sails Away… on Hirobumi Watanaben ensiohjaus ja siltä se tuntuukin, kaikin puolin. Kyseessä on mustavalkoinen hengailuelokuva, jossa ihmiset ovat hukassa, eivät oikein tiedä mitä haluaisivat elämältään ja kukaan ei jaksa mitään. Pääosanesittäjä Kiyohiko Shibukawa on selkeästi tutkinut tarkkaan kuinka Jean-Paul Belmondo polttaa savukkeita. Elokuvalla ei ole oikeastaan muuta tarjottavaa, kuin pikkunokkelaa sanailua ja vittuilua, joka on kuitenkin sen verran huvittavaa, että kyllästymisen puolelle ei kallistu täysin. Takashin kaveri esimerkiksi ehdottaa tylsänä perjantai-iltana, että he voisivat lähteä lähikauppaan katselemaan ja iskemään tyttöjä. Erikoista ilmapiiriä alleviivaavat ärsyttävyyteen asti erikoiset sivuhahmot, kuten Takashin entinen koulukaveri, pyrkyri, joka pamahtaa navettaan kampanjoimaan ehdokkuuttaan paikallisvaaleissa.
Stray Dogs (2013)
Taiwanilainen Stray Dogs kurkottaa samalla alueelle, kuin Lav Diazin Norte, the End of History. Elokuva seuraa köyhän taiwanilaisperheen elämää, jonka isä hankkii elantonsa pitelemällä mainoskylttiä moottoritien varrella niin auringonpaisteessa kuin vesisateessa. Perhe pesee hampaansa ja hiuksensa julkisissa vessoissa ja yösija löytyy löytyy kodiksi muutetusta rahtikontista.
Ensimmäisenä Stray Dogsista puskee läpi samanlainen ryönäisyys, kuin kulkukoirista. Isä seisoo moottoritien varrella hengittämässä pakokaasuja ja tuuli on viedä mainoskyltin. Välillä yksitoikkoinen työ tuntuu olevan liikaa ja hän mutisee itsekseen laulua silmien vesittyessä ja rään valuessa nenästä. Tiiviissä lähikuvassa mies syö tauollaan riisiä ja kanankoipea repien lihaa hampaillaan ja kauhoen riisiä suuhun ahmimalla, niin kuin ihmiset syövät eli oikeasti melko epäsiistin näköisesti. Tätä naturalistista näkyä on suunnattoman miellyttävä, lähes terapeuttista seurata.
Valitettavasti Stray Dogs sinnittelee vain himpun verran keskiverron yläpuolella ja kääntää lopulta vaa’an toiseen suuntaan, kun viimeinen vartti tai parisenkymmentä minuuttia koostuu kohtauksesta, jossa perheen isä ja äiti seisovat teollisuushallissa, isän siemaillessa juomaansa, eikä kukaan tee yhtikäs mitään. Hitaalla tempolla käynyt elokuva jämähtää totaalisesti paikalleen. Kohtaus on niin pitkäveteinen ja puuduttava, että minun oli vaikea olla purskahtamatta epätoivoiseen nauruun pimeässä elokuvateatterissa.
What They Don’t Talk About When They Talk About Love (2013)
Indonesialainen näkövammaisten koulun arkea seuraava, kammottavalla nimellä siunattu What They Don’t Talk About When They Talk About Love menee vahvasti samaan kategoriaan kuin ranskalainen Amelie ja muut arkista elämää romantisoivat hassuttelut. Värit ovat täyteläisen kirkkaita, tytöt pukeutuvat kivoihin kesämekkoihin ja heillä on kukkia hiuksissaan ja elämä on kuin antoisa tutkimusmatka. Tässä ihanassa maailmassa elävät eri tasoin sokeutuneet nuoret, jotka etsivät itseään, rakkautta ja intohimoja.
Näyttävän värimaailmansa ja sopivasti erikoisen miljöönsä ansiosta What They Don’t Talk About When They Talk About Love on oikein viihdyttävä tapaus, vaikka sisältöä löytyy suurin piirtein keskiverron teinielokuvan verran. Tytöt ja pojat haaveilevat tyttö- ja poikaystävistä ja tuleva teini-ikä jännittää vallan paljon. Tunnin jälkeen elokuvan katsomisesta ei edes muista mitään muuta kuin värien kauniin kirjon ja ah niin lämmittävän pörröisen tunnelman.
The Tale of Iya (2013)
Suomalainen maaseutu on tehnyt hiljaista kuolemaa viimeiset 40-50 vuotta kaikkien ihmisten muuttaessa suuriin kaupunkeihin sillä seurauksella, että tietyt kaupunkilaisihmiset, cityhipit, ovat kehittäneet romantisoidun mielikuvan pientilaelämästä. Japanilainen The Tale of Iya tarkastelee oikein nasevasti japanilaisen maaseudun ja kaupungin asukkaiden välistä ristiriitaa ja väärinkäsityksiä, jonka voi siirtää helposti Japanista Suomeen.
Nuori mies pakenee Tokiosta maaseudulle toiveenaan aloittaa yksinkertaisempi eli helpompi elämä. Hän liittyy paikalliseen luonnonsuojeluliikkeeseen, joka pyrkii estämään uuden tietunnelin rakentamisen, joka valmistuessaan menisi suoraan Iya-vuoren lävitse. Maalaiset suhtautuvat mieheen naureskellen, että jahas, tällainen tapaus jälleen kerran. Vuorella asuu vanha ukko, joka Pentti Linkolan hengessä elää täysin omavaraisesti ja vaatimattomasti luonnosta. Ukolla on adoptiotytär, joka monen maalla kasvaneen nuoren ihmisen tavoin joutuu päättämään, että jatkaako ukon viitoittamaa yksinkertaista, mutta raskasta elämää vai muuttaako kaupunkiin niin sanotun paremman elämän perässä.
Iya-vuorta suojeleva kansanliike tuo herkullisesti mieleen kaivosyhtiö Talvivaaraa ympäröineen mediasirkuksen ja kuinka irtaantuneita cityhipit ovat maaseudun elämästä. He olettavat, että hyvä luontoäiti pitää huolen ihmisestä, vaikka todellisuudessa luonnosta eläminen on ankaraa sään armoilla kärvistelyä. Pian kaupunkilaispojan kärvistely muuttuu tragikoomiseksi epätoivoksi, kun sato menee pilalle ja päähenkilö möyrii pitkin vuoren lumisia rinteitä etsien mitä tahansa syötävää. Näky lämmittää entisen maalaisen vahingoniloista sielua suunnattomasti. Toisaalla, adoptiotytär tekee päätöksensä ja muuttaa kaupunkiin, jossa hän jatkaa ekologista työtä tieteen parissa. Elokuva päätyy lopulta melko munattomaan kompromissiin vastakkainasettelussaa, mitä tavallaan ei voi edes kutsua kompromissiksi, vaan kaupungin ja ennen kaikkea teknologian voitoksi.