Maa: Suomi
Genre: Sota, opetuselokuva
Ohjaus: Toivo Särkkä, Yrjö Norta
Käsikirjoitus: Mika Waltari
Kuvaus: Theodor Luts
Leikkaus: Yrjö Norta
Sävellys: Martti Similä
Näyttelijät: Tauno Palo, Regina Linnanheimo, Eino Kaipainen, Laila Rihte, Yrjö Tuominen, Kaarlo Angerkoski
On elokuvia, joiden maailmankatsomus on niin vastenmielinen, että ne nostavat pahoinvoinnin väreilyn iholle. Toivo Särkän Helmikuun manifesti, niin sanottu historiallinen suurelokuva kansakunnan tiestä vapauteen, saa kenet tahansa vähänkään historian oppikirjoja raottaneen yksilön nolostumaan, ahdistumaan ja nauramaan puolentoista tunnin aikana, joka kattaa Suomen historian vuodesta 1809 vuoteen 1917.
Helmikuun manifesti keskittyy nimensä mukaisesti Venäjän keisari Nikolai II:n antaman helmikuun manifestin jälkeisiin sortokausiin. Suomen reaktioita venäläisten toimiin käydään läpi Kotkan perheen kautta. Vahvasti itsensä suomalaiseksi mieltävä porvarisperhe aloittaa vastarinnan Venäjän sortotoimia vastaan. Tauno Palon esittämä Jaakko Kotka on mukana aivan kaikessa: kiellettyjen kirjoitusten julkaisemisessa, kapinoiden lietsomisessa ja suuren adressin keräämisessä. Erään mellakan aikana Kotka tutustuu työmies Sihvolaan, joka hamuaa itsenäisen Suomen lisäksi täydellistä yhteiskuntajärjestyksen muutosta. Ensimmäisen sortokauden päätyttyä kaverusten tiet eroavat ja Sihvola pakenee Suomesta, mutta jättää Regina Linnanheimon tulkitseman Aino-siskonsa Kotkan perheen suojeltavaksi.
Toinen sortokausi alkaa. Jaakko lähtee jääkärikoulutukseen Saksaan, Sihvola palaa itsenäistymisen kynnyksellä noutamaan Ainoa punakaartiin. Aino ei suostu, venäläisten johtama punakaarti pettää Sihvolan ja Jaakko palaa Saksasta johtaen Suomen tuoreen hallituksen joukot Suomen sisällissodan voittajaksi.
Helmikuun manifesti on itsevarma, rinta rottingilla kulkeva elokuva, jonka sanoma on järkähtämättömän nationalistinen. Alusta asti on ollut selvää, että Suomi on saavuttava itsenäisyytensä ja nykyisten ja tulevien sukupolvien on vaalittava tätä ansaittua itsenäisyyttä. Itsenäisyyteen johtavat tapahtumat, sortokaudet, suuri adressi, yleislakot kelataan läpi hurjalla vauhdilla, eikä yksikään elokuvan hahmoista epäröi hetkeäkään tekojensa tarkoituksenmukaisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Vastapuolella temmeltävät venäläiset puolestaan ovat joko risupartaisia juoppoja tai muuten vain ilkikurisia sadisteja. 1930-luvun Suur-Suomi-ajattelumaailmaa heijastava, yksiulotteinen historiankäsitys tuntuu 2010-luvun ihmisestä ahdistavalta ja nololta.
Tunnetta ei helpota, että elokuvan näyttelijät ja erityisesti Kotkan perheen patriarkkaa esittävä Yrjö Tuominen ovat luokattoman huonoja ja yliampuvia. Joka ikinen repliikki lausutaan yli äyräiden vuotavalla ulvonnalla tai huohotuksella ja monologit päättyvät aina näyttelijän tiukasti yläkanttiin, hieman etuviistoon suunnattuun katseeseen. Koska tulevaisuuttahan tässä ennustetaan. Lisäksi, Kaarlo Angerkosken esittämä laukkuryssäagentti-hahmo vetää vertoja natsipropagandan juutalaiskuvalle. Käheällä ulkomaanaksentilla hyvää suomea puhuva agentti on jokaisen kulman ja puskan takana ihan vain siksi, koska hän on venäläinen ja vihaa suomalaisia.
Äkikseltään voisi olettaa, että karikatyyreiksi alennetut venäläiset olisivat Helmikuun manifestin suurin uhri, mutta kaikkein eniten elokuva mitätöi suomalaista työväenliikettä, jota työmies Sihvola symbolisoi. Itse asiassa se mitätöidään täysin. Elokuva summaa 1800-luvun muutamassa sekunnissa todeten, että Suomi eli ja voi hyvin. Sihvolan asema yhteiskunnassa tehdään selväksi hänen puheidensa kautta, mutta hänen haluaan yhteiskunnan muutokselle ei selvitetä tipan tippaa. Toisen sortokauden ajaksi Sihvola katoaa kuvioista täydellisesti ulkomaille, mutta palaa punaisten puolelle sisällissotaan yllättäen kommunistiksi poksahtaneena. Matkailu avartaa näemmä maailmankuvaa. Suomineitoa symbolisoiva Aino-sisko torjuu veljensä ja valitsee valkoisen vaihtoehdon.
Suomen sisällissodassa taisteli molemmin puolin lähes 100 000 suomalaista. Valkoisia kaatui sodassa hieman yli 5000 ja punaisia yli 27 000. Punaisista 11 000 menehtyi varsinaisten sotatoimien jälkeen vankileireillä. Sisällissota repi Suomen kahtia vuosikymmeniksi, joka vaikutti osaltaan myös elokuvateollisuuteen. Kirjassa Suomalaisuus valkokankaalla väitetään, että Suomen sisällissodan takia suomalaisen elokuvan tekijät ovat aina pyrkineet mahdollisimman häilyvään, mutta ylevään suomalaiskuvaan. Kukaan ei halunnut menettää puolia mahdollisista maksavista asiakkaista jo alkukättelyssä, joten oli tärkeää esittää suomalaisen elokuvan pääosassa suomalainen, johon sekä punaiset että valkoiset pystyivät samaistumaan.
Tällä ylevällä suomalaiskuvalla ja ryssävihalla Toivo Särkkä yritti talvisodan aattona yhdistää edelleen jakautuneita suomalaisia. Sen lisäksi, että elokuva korostaa yhden ihmisen merkitystä historian sivuilla stratosfääriin saakka, se myös iskee yleisölle silmää noteeraten taiteen merkityksen nationalistisen hengen luojana. Kenraalikuvernööri Bobrikovin kalsarit menevät solmuun hänen nähdessään Eetu Iston ikonisen Hyökkäys-maalauksen. Sihvonen ja Kotka laulavat kapinareissuillaan Valalaulua. Kotkan perheen isän joutuessa Siperiaan hyvästelevä yleisö laulaa lirauttaa spontaanisti Maamme-laulun.