Martin Scorsese ihmetteli aikoinaan, mihin Frank Borzagen voi sijoittaa nykymaailmassa, jossa ihmiset eivät edes tiedä keitä ovat John Ford, Federico Fellini tai Akira Kurosawa. Amerikkalainen nettituttuni tokaisi äskettäin, että milloinkahan olemme tilanteessa, jossa mykkäelokuva on yhtä kuin Charles Chaplin, Buster Keaton ja Harold Lloyd? Otammeko siis jatkuvasti takapakkia, vaikka meidän pitäisi kulkea tiedon määrässä ja laadussa mitattuna eteenpäin? Toivottavasti emme, mutta todennäköisesti kyllä.
Kirjoitin aikanaan toisaalla, kuinka kummallista elokuvan historia onkaan. Seitsemäs taide on vasta hieman yli satavuotias, mutta suurin osa ensimmäisten sukupolvien mestareista on jo unohdettu. Minkä muun taiteen alalla menneeseen suhtaudutaan samanlaisella välinpitämättömyydellä? Kertooko klassisen musiikin harrastaja ystävälleen, ettei hänellä ole hajuakaan keitä olivat Johann Sebastian Bach tai Jean Sibelius? Entä bibliofiili, ovatko Charles Dickens, Emile Zola tai Fjodor Dostojevski yhdentekeviä nimiä menneisyydestä? Voiko maalaustaidetta harrastava ylpeänä kehaista, ettei ole koskaan nähnyt Salvador Dalin, Vincent Van Goghin tai Pablo Picasson töitä edes kirjojen sivuilta, eikä muuten koskaan kiinnostakaan? Tuskin.
Entäpä elokuva, koetaanko sen historia tärkeänä ja tutustumisen arvoisena? Omilta kouluvuosiltani en muista kuin satunnaisen sutaisun Chaplinin suuntaan, joskus saattoi olla puhetta Hitchcockistakin. Ei puhettakaan, että olisimme katsoneet – tai edes keskustelleet – Griffithin, Murnaun, Dreyerin tai Eisensteinin teoksista. Jos televisiosta tuli joku vanha klassikko, sitä ei ainakaan erikseen suositeltu meille, kuten vaikkapa jotain taidenäyttelyä. Elokuva sai pysytellä omissa oloissaan ja jokainen siitä kiinnostunut sai sinnitellä sen parissa parhaaksi näkemällään tavalla.
Tänä päivänä asiat ovat koululaitoksessakin muuttuneet, mutta onko elokuvan asema edelleen yhtä horjuva kuin aiemmin? Käsitelläänkö sitä vieläkään tavalla, joka sille kuuluisi ja jonka se ansaitsisi? Tietääkseni ei, vaikka muutoksen olisi pitänyt jo tapahtua. Miksikö? Siksi, että jokaisella asialla on perustuksensa, lähtökohtansa, kehittäjänsä. Vanhat elokuvat ovat muutakin kuin naarmuista nitraattifilmiä, ne ovat taidetta siinä missä digielokuvakin. Elokuva ei ole ainoastaan tekninen luomus, jossa uudet innovaatiot kehittävät sitä jatkuvasti parempaan suuntaan. Jos näin uskottelee, valehtelee vain itselleen.
En tarkoita, että vanhoista elokuvista on pidettävä tai vanhoja tekijöitä palvottava. Vaikka kiinnostus näihin ”esihistoriallisiin kuvaelmiin” ei olisikaan korkea, kannattaa niille antaa mahdollisuus. Abel Gancen ja Sergei Eisensteinin montaasiratkaisut saattavatkin tuntua yhtäkkiä hyvin nykyaikaisilta, Jean Epsteinin kuvakompositiot ajattomilta tai Mauritz Stillerin luontokuvat kauniimmilta kuin mitkään tämän päivän maalaukset. Elokuvan historia on täynnä kiehtovia teoksia, taitavia tekijöitä ja mieleenpainuvia kuvia, kunhan niitä viitsii vain etsiä.
Olen itse heittäytynyt reilu vuosikymmen sitten mykkäelokuvien maailmaan, josta uskon tietäväni tänä päivänä melko paljon. Silti en saa enkä voi jättäytyä lepäämään laakereilleni,vaan minun on jatkuvasti päivitettävä tietojani ja katsottava lisää elokuvia, jotta tiedän, mistä kaikesta tuolla aikakaudella oli kyse. Kaiken tämän teen suurella mielihyvällä – päivä, viikko ja kuukausi toisensa jälkeen. Tämän vuoksi perustin syksyllä 2005 Mykkäelokuvasivustonkin, jota ylläpidän edelleen. Uskon, että minun kaltaisiani, harrastukselleen lähestulkoon elämänsä pyhittäviä on Suomessa monia, kiinnostuksemme kohteet vain vaihtelevat.
Monikohan meistä on tullut ajatelleeksi, kuinka suuri vastuu meille on tämän harrastuksen myötä tullut? Ei riitä, että keräämme tietoja vain itsellemme, sillä keräämme sitä myös muille. Mitä vähemmän harrastajia, sitä terävämpänä on oltava: jakaa tietotaitoa halukkaille, vinkkejä aloittelevalle, neuvoja niitä kaipaavalle. Meidän on oltava innostuneita ja innostavia ja jaksettava vastailla asiallisesti välillä hölmöiltäkin tuntuviin kysymyksiin. Koska ”virallisilla tahoilla” on omien töidensä ja intressiensä vuoksi harvemmin aikaa tai voimia tällaiseen tekemiseen, hyvin pitkälti meidän käsissämme on harrastajapohjan kasvattaminen ja kehittäminen. Töykeä tai ylimielinen käytös ei palvele ketään, oman egon kasvattaminen on unohdettava: tiuskimalla ei näissäkään kuvioissa pitkälle pötkitä.
– Kari Glödstaf
Kari Glödstaf (s. 1974) on lappeenrantalainen mykkäelokuvaharrastaja, joka menetti sielunsa viime vuosisadan alun elokuville jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten. ”Kaikista mykkäelokuvista ei tarvitse pitää, mutta kaikki on nähtävä”, on hänen ohjenuoransa. Glödstaf ylläpitää kotimaista Mykkäelokuvasivustoa, toimii Forssan Mykkäelokuvafestivaalien organisaatiossa ja on kirjoittanut kaksi omakustannekirjaa.