Yhdysvaltalaiset suurella rahalla tehdyt studiotuotannot toimivat hienosti elokuvamaailman pikaruokana. Niille tarvittava kulttuurikonteksti on yleensä osmoosin kautta jokaiselle selvä elokuvan alkaessa, eikä sitäkään tietoa välttämättä tarvita. Tämän ansiosta niihin voi helposti heittäytyä mukaan, kun näkemäänsä ei välttämättä tarvitse suhteuttaa muun maailman menoon. Eskapismista en tohtisi puhua, mutta tietynlaista aivojen nollaustahan se on. Paul Feigin Ghostbusters, jonka pitäisi sopia helposti tähän muottiin, luo tähän poikkeuksen. Sitä on käytännössä mahdotonta katsoa miettimättä sen ympärillä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa pyörivää rähinää.
Fanikulttuuria vastaan se käy olemalla paperilla uusintaversio 1980-luvun keskinkertaisesta-mutta-rakastetusta komediasta. Lähtökohtaisesti alkuperäisteosten fanit vihaavat uusintaversioita ellei niitä markkinoida jatko-osina á la Star Wars: The Force Awakens. Markkinointi nousi avainasemaan ensimmäisen trailerin ilmestyessä, koska se oli monien mielestä umpisurkea, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että itse elokuvakin on. Sillä ei ollut väliä, että esimerkiksi Feigin aiempi elokuva, Spy, sisälsi trailerin mukaan pelkkiä läskivitsejä, kun taas itse elokuvan juoni ja tematiikka pyöri lihavuusstigman onnistuneen dekonstruoinnin ympärillä. Nopeita reaktioita rakastavassa internetissä kaikki on ikuisesti huonoa jos se siltä aluksi näyttää. Toisen lusikkansa soppaan työnsi jo ennen kuvausten alkua GamerGate-liikkeen kautta tapetille nousseet ja siitä levinneet erinäiset miesasialiikkeet kuten kuvalauta 8chan ja Redditin huonosti nimetty KotakuInAction-keskustelupalsta, jotka kritisoivat kaikin mahdollisin sanankääntein ja argumentein sitä, että uuden Ghostbustersin nimihahmoina toimisivat naiset, nuo transsukupuolisten ja suvaitsevaisten miesten ohella kyseisten liikkeiden pahimmat viholliset.
Nämä yhdysvaltalaisen konservatiiviliikkeen derivatiivit ovat ehkä pohjimmiltaan vihaisia siitä, että uusi Ghostbusters edustaa nyky-Hollywoodin toimintakomedioille tyypillistä, liberaalia suuntaa siinä missä alkuperäinen Ghostbusters esittää juuri Yhdysvaltojen konservatiiveille olennaisia kapitalistisia “yritys käy valtiota vastaan” -asenteita. Valtion edustajat ovat toki yhä persenaamoja, mutta lopussa kaikki on hyvin ja haamujengi lyö jopa hynttyyt yhteen pukumiesten kanssa. Kuvitelkaapa Bill Murrayn hahmo tekemässä samaa alkuperäisessä elokuvassa sen sijaan että hän tuottaisi televisiomainoksia dollarinkuvat silmissä. Uudet haamujengiläiset ovat idealisteja, tiedenaisia, jotka haluavat selvittää universumin mysteereitä.
Nämä negatiiviset asenteet voisi ehkä asettaa sivuun elokuvaa katsoessaan, ja yritinkin aluksi niin tehdä, mutta Feig ja käsikirjoittajakumppani Katie Dippold eivät anna katsojalle sitä mahdollisuutta. Koko elokuvan kaari kertoo näistä äärireaktioista sen olemassaoloon: pääpahiksena toimii nelikymppinen hotellin kellarissa asuva sovinistinen olmi, joka turhautuneena siihen, että maailma tuntuu ajaneen hänen ohitseen päättää rakentaa manauslaitteita, joiden avulla hän hukuttaa New Yorkin kummituksiin. Maailma siis kaipaa puhdistusta koska hän ei saa tarpeeksi huomiota. Samalla valtaapitävät miehet (pormestari, paranormaalien myyttien murtaja, yliopistojen tiedekunnat) tekevät parhaansa johtaakseen instituutioita, jotka toimivat naisvetoisen haamujengin osaamisen ja tietotaidon vähättelyn nimissä. Käsikirjoituksen itsetietoinen luonne käy selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun ruudulle tulee Bill Murray puhumaan siitä, miten feikkejä nämä naiset ovat.
Suuri ironia elokuvan miesten ja heidän edustamiensa alkuperäistä elokuvaa ihannoivien suhteessa sen naispäähahmoihin on tietysti, ettei heissä ole mitään feikkiä tai väärää. Melissa McCarthy, Kristen Wiig, Kate McKinnon ja Leslie Jones esittävät jokainen uutta, mielenkiintoista persoonaa, joille ei suoria vastakappaleita alkuperäisestä löydy. McCarthy vetää hahmovalinnoissa lyhyimmän tikun päätymällä varsin pliisun tiedenörtin rooliin, mutta kemioiden pelatessa Wiigin kanssa näinkin hyvin siitä on vaikea häiriintyä. Kyseessä on kuitenkin hyvin kirjoitettu dialogivetoinen komedia, jossa siirtymät kohtauksesta toiseen toimivat välillä itsessään vitseinä.
Positiivisena yllätyksenä elokuvan lopussa muuttuessa toimintakomediaksi – koska niin kaikki Feigin elokuvat Morsiusneitojen jälkeen tekevät vaihtelevalla menestyksellä – siihen asti silmää häirinnyt New Yorkia piinaavien haamujen visuaalinen toteutus, jossa haamu ympäröidään jatkuvalla tietokonevalmisteisella värikkäällä sumulla, pääsee oikeuksiinsa kun haamuja on enemmän ruudulla kuin oikeita kuvauspaikkoja. McKinnonin ampuessa akimbona plasmapyssyillään CGI-haamuja CGI-sumun keskellä jopa kaltaiselleni ei-nostalgikolle tuli oikeanlainen nostalgiavapina siitä, että tällaiselta haamujengileluilla leikkiminen pikkulapsena tuntui. On sääli, jos maailmasta löytyy katsojia, jotka kieltävät itseltään saman tunteen koska haamut eivät ole vahanukkeja tai niitä ampuvat ihmiset ovat väärää sukupuolta.
Jossain vaiheessa elokuvan ensi-iltaa edeltäneessä mediahumussa tämän uuden version vastustajat nimittäin nostivat alkuperäisen Ghostbustersin myyttiseen asemaan, johon ei saa koskea. Se edusti heille paitsi yksittäistä elokuvaa, myös heidän koko lapsuuttaan. Tämä Ghostbusters ei kuitenkaan ole alkuperäisen maineen ja sitä ihannoivien lämpimät muistot tuhoava elokuva, kuten ei yksi muukaan uusintaversio. Se on kuitenkin ensimmäisiä näkemiäni uusintaversioita, jotka suoraan nostavat pöydälle näin uskovien ajatusmaailman ja peilaavat sen takaisin heitä itseään kohti – heistä tehdään elokuvan skeptikkoja ja antagonisteja hyvin kirjaimellisessa mielessä. Joillekin tämä varmasti tuntuu ilkeältä. Oman sisäisen maailman peruskivien mahdollisten virhepäätelmien kohtaaminen tuntuu usein siltä. Feigiltä ja Dippoldilta se on kuitenkin tavattoman älykäs veto, joka tuo muuten hutulta tuntuvaan teokseen sisältöä, jota olisi vaikea nähdä esimerkiksi uudessa Marvel-tuotannossa. Negatiivinen vastaanotto projektin luonteesta ja tekijöistä sen tuotannon käynnistymisestä lähtien antoi heille tilaisuuden tehdä jotain omanlaistaan, ja tähän tilaisuuteen Ghostbusters on tarttunut päättäväisesti. Päättäväisyys puolestaan mahdollistaa sen, että elokuvan tarjoama nautinto on suoraan verrannollinen siihen, miten sen katsoja – oli hän sitten uusintaversiointeja vastustava, naispääosista suutahtanut tai niihin täysin ihastunut – pystyy nauramaan itselleen, sillä sitä Ghostbusters vaatii vähintään vastaavan määrän kuin se nauraa itselleen.