Free and Easy on Buster Keatonin ensimmäinen äänielokuva ja hänen kultakautensa lopun alku. 20-luvun lopulla MGM-studioille siirtynyt Keaton ehti tehdä yhtiölle kaksi pitkää mykkäelokuvaa, The Cameraman ja Spite Marriage, joista ensin mainittu on yksi hänen uransa kruununjalokivistä. Näiden jälkeen alkoi äänielokuvan aika, josta Keaton oli innoissaan. Jo viimeisen mykkäelokuvansa, Spite Marriagen, hän olisi halunnut tehdä ääniversiona. Ongelmia seurasi ääneen siirtymisen jälkeen lähes välittömästi. MGM oli päättänyt pitää suuren sijoituksensa visusti huomassaan, ja studion johdolla oli tarkka visio siitä mihin Keatonin lahjoja käytettäisiin äänielokuvissa.
30-luvun elokuvien viehättävyys on usein siinä, että katsoja näkee kuinka elokuvia opetellaan tekemään monin paikoin uudelleen; hieman jokainen tapailee uutta ilmaisua, jopa moni mestari… monen ura tuhoutui tai lähti alamäkeen (Douglas Fairbanks, D.W. Griffith), osa siirtyi ääneen vaivatta (Jean Renoir, John Ford, Fritz Lang…).
On yleisesti luultu, että Buster Keaton olisi kuulunut niiden lukuisien mykkätähtien sarjaan, joille ääni-ilmaisu olisi ollut ylitsepääsemätön este. Tämä ei pidä paikkaansa. Keaton oli ollut jo ennen elokuva-uraansa lapsuudesta saakka esiintynyt viihdyttäjäveteraani. Hän aloitti vaudevillessä ja näihin esityksiin kuului tärkeänä osana niin tanssi kuin laulu. Aikalaiskatsojat ovat saattaneet yllättyä Keatonin tummasta, presenssiä täynnä olevasta äänestä, mutta vieraannuttavalta se ei tuntunut. Keatonin ääni-ilmaisu on sujuvaa – jos Free and Easya jostain voi kehua, se on äänenkäytön luonnollisuus, joka on todellinen harvinaisuus ajan elokuvissa: kukaan ei mylvi kuin karjapaimen alkeellisen mikkitekniikan takia. Yksikään Keatonin 30-luvun äänielokuva ei ole jäänyt maineeltaan elämään jälkipolville, mutta esityskierroksillaan ne nettosivat rutkasti enemmän rahaa kuin ohjaajan mykkäelokuvat. MGM:n sijoitus koomikkoon oli kannattanut.
Valitettavasti tämä johti lukuisiin kompromisseihin. Keaton joutui käyttämään stunt-miehiä, koska yhtiö halusi suojella kaikin voimin isot rahat maksanutta tähteään. Näyttelijä joutui pitäytymään tiukasti sovituissa käsikirjoituksissa. Keatonin ohjaamia mykkäelokuvia katsoessa ei sitä arvaisi, mutta monet niistä on toteutettu puoliksi improvisoimalla, mikä poltti paljon rahaa. Tämä ei tuolloin vielä independent-ohjaajana työskennellyttä Keatonia haitannut. MGM:ää haittasi. Studiojohto teki selväksi, ettei koomikolla ollut enää ohjaajanvaltaa. Yhtiön visiossa näyttelijä oltiin palkattu hauskuuttajaksi; samaan visioon ei enää mahtunut ymmärrystä siitä, että Keaton oli erityisen hauska ollessaan taiteensa kontrollissa. Ironisesti Free and Easy on kertomus klovnista ja vielä roimalla lisäironialla höystettynä klovnista, joka saapuu MGM-studioille toteuttamaan unelmiaan elokuvauran parissa.
Kuten lähes kaikissa Keatonin teoksissa, juoni on huttua ja vain tekosyy hassuttelulle. Keaton on Elmer Butts, vaudevillemanageri, joka on matkalla Hollywoodiin tekemään kauneuskilpailun voittaneesta ujosta suojatistaan, Elvirasta (Anita Page), tähteä. Mukaan on lähtenyt myös nousevan tähtösen äitimuori (Trixie Friganza). Perillä Hollywoodissa palavasti Elviraan ihastuneen managerin kilpakumppaniksi tulee nuori näyttelijä Larry (Robert Montgomery). Erilaisten kommellusten myötä näyttelijäntyötä saavatkin Elmer ja äiti, Elviran jäädessä odottamaan omaa vuoroaan
Free and Easyssa on paljon kömpelöä, joka oudosti sopii elokuvaan, joka kertoo elokuvien tekemisestä; kohtausten kömpelyys viehättää siksi, että elokuvanteko näytetään teoksessa hankalana touhuna, jossa monen kokin soppa menee herkästi pilalle, jos yksi kokki ei osaa asiaansa. Näyttelijät katsovat vahingossa kohti kameraa, vain hieman ennen kun eräässä kohtauksessa Elmeriä opastetaan olemaan katsomatta kameraan. Eräässä kohtauksessa stuntti on mennä kauhealla tavalla pieleen (tahattomasti) ja outoa on, että stuntin tekijä ei ole Keaton: ballerina hyppää musiikkikohtauksessa parvekkeelta alhaalla odottavan miehen syliin ja miehen ote on pettää niin, että ballerinan pää on vain parin sentin päässä lattiasta. Kumpikin jähmettyy hetkeksi kauhusta, mutta päättää sitten tosiammattilaisina viedä kohtauksen loppuun, vaikka ovat vain statisteja: olisi liian hirveää melkein mokan jälkeen toistaa kohtaus. Tällaiset seikat tekevät Free and Easysta ajoittain viehättävää katsottavaa, vaikkei tämä elokuvana elokuvanteosta pärjää mitenkään esimerkiksi vain pari vuotta aiemmin ilmestyneelle MGM:n Show Peoplelle (King Vidor, 1928), joskin Show People on mykkäelokuva…
Filmi kärsii varhaisten äänielokuvien helmasynnistä. Tylsyys syntyy loputtomasta lörpöttelyn tarpeesta, vaikka kellään ei ole mitään asiaa, ja vitsit ovat laihoja. Mitään ei kerrota kuvin, vaikka juuri sen Keaton osasi. Ääni on tullut niin isoksi osaksi filmien vetovoimaa, että elokuvan ominaisaspektit unohtuvat. Huolimatta The Yearlingistä (1946) voittamastaan oscarista ja Yhdysvaltain elokuvaajien järjestön johtajuudesta kameramies Leonard Smith oli yksi niistä monista studioiden päiväduunareista, jonka myöhemmistä saavutuksista elämään ovat jääneet vain parit Marx-veljesten elokuvat. Loput ajasta hän kuvasi esimerkiksi Tarzanin kekkulointia tai Lassien pörhistelyä.
Tämän päiväduunariuden myös näkee, vaikka oma vikansa on varhaisen äänielokuvan ongelmassa eli taktisessa mikkisijoittelussa. Kamera ei liiku mihinkään ja jokainen näyttelijä pönöttää kuin Charlton Heston roomalaisepookissa; elokuvan musiikkikohtauksissa – tietysti tämä on myös musikaali, kun ääntäkin ollaan saatu – ei ole mistään Busby Berkeleystä kyse. Koreografioita ei ole satunnaisen hetkutuksen lisäksi – lopun musiikkikohtauksessa tytöt tanssivat kaislahameissa ja bikiniyläosissa, onhan tämä sentään pre-code-elokuva. Musiikki on kauheaa, vaikka esimerkiksi Keaton laulaa varsin hyvin. Smithin kamera jököttää paikallaan kohtauksesta ja laulusta toiseen kuin obeliski. Vaihtelua saadaan vain siitä, että joissain kappaleissa kamera on yleiskuvassa ja joskus laajassa kokokuvassa. Leikkaajien osuutta asiaan on vaikeaa arvella: jos sopivaa materiaalia ei ole kuvattu tarpeeksi, ei leikkaushuoneessakaan ole dynaamisemman lopputuloksen aikaansaamiseksi voitu tehdä mitään. Siinä ei skarveilla leikitä, jos kuvaaja on todennut, että kaksi kuvakulmaa yhdelle viiden minuutin musiikkikohtaukselle riittää.
Tietysti Keaton pääsee väläyttämään gag-taitojaan vain pari kertaa, ja se on elokuvan suurin pettymys. Haluaisin minulle näytettävän jotain elokuvallista, kuten kuka tahansa nimenomaan elokuviin tullut katsoja, ja Keatonin stuntteja kuvauksellisempaa ilmiötä on vaikeaa keksiä; kameroiden ei tarvitse liikkua Kenraalissa, Busterin miljoonissa, One Weekissä tai The Cameramanissa lainkaan, koska koko ruutu ja jokainen skarvi on täynnä actionia. Jähmeästä kuvasta tulee liikkeen vapauttaja, kumimaisen pikkumiehen jokaisen eleen herkkä tallentaja. Siksi Keatonin mykkäelokuvat ovat koomisten toimintaelokuvien aatelia. Free and Easyn jähmeä on vain jähmeää.
Free and Easyssa Keaton näyttää sivuhenkilöltä omassa elokuvassaan, ja sitä hänestä tuli myös omassa elämässään. Keatonin uran laskukausi ei liittynyt elokuvien menestykseen. Sen sijaan entinen ohjaaja tarttui epäonnisen avioliiton ja epätyydyttävien elokuvien ristipaineessa pulloon ja alkoi tehdä elokuvia päissään. Turhakkeiden välissä studion takapihoilla tarjoutui niin paljon vapaa-aikaa, että Keaton käytti sitä lähinnä rellestämällä kavereidensa kanssa. Jotkut hänen Jimmy Duranten kanssa myöhemmin tekemistään elokuvista näyttävät Keatonin esiintyvän selvästi juovuksissa, hädin tuskin sammalluksensa peittäen. MGM:n idea lyödä Keaton Duranten aisapariksi oli arkun viimeinen naula. Koomikolla ei ollut mitään Durantea vastaan, mutta jälkimmäisen suunsoittoon perustuva komediatyyli jätti Keatonin maltillisen esiintymisen täysin varjoonsa. Samalla koomikkoparina työskentely oli henkinen paluu “Fatty” Arbucklen kanssa tehtyihin lyhytelokuviin, siis omaleimaisen auteurin nöyrtyminen takaisin soittamaan toista viulua. Kaiken lisäksi Arbuckle, Keatonin ystävä, kuoli samoihin aikoihin. Näyttelijän henkinen terveydentila romahti.
Keatonin äänidebyytti on paikoitellen outo, melkein profeetallinen. Se loppuu todelliseen downer-endingiin, jossa Elmer katsoo kirjaimellisesti vierestä rakastamansa naisen joutumista toisen miehen syliin, koska Elmer ei koskaan ehdi tai uskalla sanoa juuri oikeita sanoja. Samalla hetkellä hänelle kerrotaan hänen tehneen ison elokuvasopimuksen ja saavan mammonaa ja mainetta. Elmer jää nyyhkyttämään, koska hän ei halua rahaa vaan rakkautta ja Elviran. Tarinan katkeruus ei ole mitään uutta. Se on toisinto esimerkiksi The Unknownin (1927) ja Laugh, Clown, Laughin (1928) kaltaisista traagisista show-business-tarinoista, joita tehtiin mykkäajalla paljon, kummassakin mainitussa esimerkissä pääosassa yksi suurista, Lon Chaney. Mutta Buster Keaton -elokuvassa tämä on täydellisen bisarria. Lähes jokaisen Keatonin tähdittämän elokuvan idea on se, että päähenkilön on kaikkia todennäköisyyksiä ja katastrofaalisen isoja esteitä (morsiamen väkivaltaista perhettä, sisällissotaa, Chinatownin gangsterimellakkaa, luonnonkatastrofeja…) vastaan voitettava itselleen suloinen naapurintyttö. Jokainen Keatonin sankari oli myös onnistunut siinä. Kivikasvoisessa surrealisteja, eksistentialisteja ja absurdisteja puhutelleessa olemuksessaan hän oli silti joka-mies ja periksiantamaton onnistuja konkreettisella tasolla, siis todellinen American self-made-man.
Äänielokuvan tullen näin ei enää ollut. Keatonin filmit ovat kilttiä pre-code-elokuvaa ja pre-code-aikakautta pidetään elokuvan historiaa käsittelevissä kirjoissa vapaana aikakautena. Vapaus on suhteellista: aihepiirit olivat raisumpia, mutta Hollywoodin studiokontrolli ja sen vaatimukset tarinankerronnalle olivat toimineet jo kauan. Busterin kaltainen pikkumies ei tuottajien mielestä voisi olla sankari, joka saa naisen jossa on tyyliä. Kunnollinen ja kaunis perhetyttö nai Free and Easyssa kunnollisen ja komean (ja umpitylsän) krumeluuripojan.
Suolana haavoihin kumpikin pariskunnan osapuoli on täydellisen tietämätön klovnin elättämästä rakkaudesta, vaikka tämä selvästi kärsii elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Kosimisesta ilostuneelta Elvira-morsiamelta hän saa suudelman (“Onnittele minua!”), mikä iskee häneltä kirjaimellisesti jalat alta sekä tämän yhden suudelman synnyttämästä kiitollisuudesta että kivusta, jonka voimme vain arvata kestävän koko eliniän. Kohtaus jäytää sielua ja näyttää Keatonin kivikasvojen tehon, jota käytetään nyt ainoan kerran koko elokuvan ajan oikein: ilmeettömyyteen voi lukea niin halutessaan loputtoman suurta tuskaa. Hän saa tyytyä elokuvan pääroolissakin sivurooliin, koska missä Hollywood-elokuvassa nykyäänkään klovni ja ulkopuolinen saisi luvan rakastaa ketään muuta kuin toista klovnia, toista ulkopuolista?
Tällaisten oudosti paljon puhuvien kohtausten takia varhaista Hollywoodin äänielokuvaa kannattaa katsoa, vaikka studiosysteemi ei ole vielä saavuttanut 40-luvun sotavuosien täyttä loistoa. Karkeudesta syntyy joskus pieniä siruja kauneutta tai jotain kiinnostavaa eikä viimeisen kohtauksen hyytävää ennustusta voi olla vertaamatta Keatonin seuraavan vuosikymmenen harharetkiin ja niiden loputtua tapahtuneeseen hitaaseen arvon nousuun. Elmer saa isommat rahat kuin koskaan, mutta menettää itselleen arvokkaimman asian. Keatonin humalainen 30-luku taas piti sisällään hynää joka taskun täyteen, mutta myös reissun mielisairaalaan, josta näyttelijä käsittämätöntä kyllä onnistui pakenemaan stunt-työstään saamillaan taidoilla. Harry Houdinin perheystävä kannattaa olla, jos haluaa vapautua pakkopaidasta. 40-luku alkoi loppuelämän kestäneen avioliiton solmimisella ja jatkui sivurooleilla A- ja B-elokuvissa. Niin aika kulki tuoden mukanaan osin James Masonin löytämät ja osin MGM:n varastosta löytyneet, kadonneiksi luullut Keatonin elokuvien filmikelat, kunnia-Oscarin, uudelleen löydetyn arvostuksen ja yhteistyön Samuel Beckettin kanssa (Film). Free and easy?