Pixarin ideapankissa tuntuu olevan paukut vähissä. Viime vuosikymmeneltä on toki mahdollista poimia muutamia kauniita toteutuksia kuten Coco tai Inside Out – mielen sopukoissa. Samalla Pixar on kuitenkin kasvavissa määrin puskenut ulos studion oman kulta-ajan elokuviin pohjautuvia jatko-osia, joiden tarinoiden laatu on ollut laajasti heittelevää. Kaikesta huolimatta suurin osa katsojista ja kriitikoista on silti pysynyt kyydissä lähes mukisematta.
Animaatiostudion 2020-luvun sai kunnian aloittaa Berliinin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Eteenpäin. Animaation maailmanvalloitus siirtyi nopealla aikataululla koronaviruspandemian takia teattereiden sulkiessa joko tauolle tai Yhdysvaltojen tapauksessa suoratoistopalveluihin. Valitettavasti Dan Scanlonin ohjaama elokuva liittyy mitäänsanomattomien Pixar-animaatioiden ryhmään, jossa sekoilu vie mahdolliselta tunnelataukselta suurimman painon. Fantasiateemasta huolimatta elokuva ei juurikaan tuo pöytään mitään omaperäistä, vaan keskittyy kankeasti ajelehtimaan eteenpäin yhdestä väsyneestä sketsistä toiseen. Vaikka Eteenpäin on studion kuudesta viimeisestä elokuvasta vasta toinen alkuperäistarina, niin esimerkiksi Ylellä suitsutettiin elokuvan laajemman levityksen aikoihin, kuinka Pixar “uskaltaa tehdä uusia tarinoita, kun muu elokuvamaailma ratsastaa jatko-osilla”. Ehkei uusille tarinoille kannata kuitenkaan antaa kiistatonta arvoa, jos sisältö on yhä sitä samaa vanhaa.
Elokuvan maailmankin potentiaali on enintään kyseenalainen. Entisaikaan taikuutta käytettiin enemmän, kunnes olennot huomasivat sen vaivalloisuuden. Täten käynnistyi teollinen vallankumous, ja nykypäivänä yhteiskunta muistuttaakin meidän ihmisten maailmaa — peikkojen eläessä kaupungin lähiöissä ja yksisarvisten tonkiessa roskiksia. On lähes absurdia, että animoitu fantasiaelokuva onnistuu vääntämään itsensä tuiki tavallisiin asetelmiin, mikä tekee kokemuksesta entistä väsyneemmän. Keskiössä pitäisi tietenkin olla perinteiden kunnioitus, sisäisen taikuuden löytäminen ja niin edelleen, mutta käytännössä toteutus on löyhää ja teemat jäävät vitsien tasolle. Tästä syystä Pixarin ”tehdään ihan normaali elokuva, mutta peikoilla ja muilla elukoilla” -asetelma tuntuu lähinnä loukkaukselta.
Maailman lievä ärsyttävyys ei tee elokuvan juonenkaan lähtökohdille 
palveluksia. Peikkoveljekset Ian (Tom Holland) ja Barley (Chris Pratt) ovat eläneet jo kauan ilman edesmennyttä isäänsä Wildeniä, joka kuoli vähän ennen Ianin syntymää. Erityisesti rohkeuttaan etsivä herkkä Ian yrittää muistella isukkia, jota hän ei saanut koskaan tavata. Yllätykseksi Wilden olikin jättänyt Ianin 16-vuotispäivän kunniaksi sauvan ja jalokiven loitsuohjeen kera, jonka avulla isä voisi palata yhdeksi päiväksi takaisin. Loitsussa menee tietenkin jotain pieleen, jalokivi särkyy ja Wildenistä tuleekin näkyviin pelkkä kehon alaosa. Kiire löytää uusi samanlainen jalokivi on siis suuri, kun aikaa isäukon kanssa on vain vähän.
Jalokiven hakureissu onkin oiva tekosyy hauskoihin kommelluksiin ja henkilökohtaiseen kasvuun. Harmillisesti Scanlonin etsimät tunnelmat ovat enemmän sukua The Boss Babyn tyyppiselle älyttömälle kohellukselle kuin vaikkapa sympaattiselle Cocolle. Road trip -matkaa muistuttava säätö ei itsessään päädy tarjoamaan mielenkiintoista viihdykettä, vaan ainoastaan muutamat irralliset hetket onnistuvat edes jollain tasolla. Eteenpäin on selvästi liian kiinnostunut fantasiaolentojen tuomisesta nykyaikaan ja sen oletetusta vitsikkyydestä, vaikka kohtaukset laahaavat ja hahmot hädin tuskin toimivat. Ian löytää sisäisen itsevarmuutensa kaiken merkityksettömän spedeilyn jälkeen, koska näin elokuvissa yleensä käy. Oivaltavaa.
Veljesten kemiatkaan eivät oikein kohtaa toivotulla tavalla. Holland ja Pratt hoitavat roolinsa kelvollisesti, mutta hahmoista on vaikea saada otetta. Luonteenpiirteet pohjautuvat samaan vanhaan kaavaan, mikä voisi toimia, jos toteutuksessa olisi enemmän sielua. Esimerkiksi Ianin rasavillistä isoveljestä Barleystä jää lähinnä mieleen liioiteltu pelle sen sijaan, että hahmosta olisi saatu samankaltainen rakastettava hölmö kuin Prattin Marvel-hahmo Tähtilordista. Suurin osa veljesten kanssakäymisestä jättääkin mitäänsanomattoman reaktion. Katsojien silmien tulisi vetistyä Ianin tajutessa lopussa isoveljensä merkityksen isän korvikkeena, mutta todellisuudessa nämä tunnetilat jäävät vain haaveeksi.
Kaiken lisäksi Ianin ja Barleyn äidille (Julia Louis-Dreyfus) sekä mukaan hyppäävälle mantikori Coreylle (Octavia Spencer) oli selvästi aivan pakko saada oma sivujuonensa. Sivujuonen aikana, totta kai, ei tapahdu mitään. Elokuvan päähenkilöiden tavoin kaksikko ajelee eteenpäin, yrittäen saada jalokiveä etsiviä peikkoteinejä kiinni ennen kuin jotain vaarallista pääsee tapahtumaan. Kun koko elokuva tuntuu jo valmiiksi turhalta täytteeltä, niin ylimääräinen sunnuntaiajelu ei oikein maistu. Myös Spencer ja Louis-Dreyfus ovat ihan hauskoja rooleissaan, mutta hahmoille olisi suonut jotain oikeaakin tekemistä jo toisen merkityksettömän autoreissun sijaan.
Tyhjänkäynti korostuu entisestään, kun elokuvan huumori ei inspiroi lähes lainkaan. Vitsien terävin kärki keskittyy juuri fantasiaolentojen ja todellisuuden yhteentörmäykseen, mikä huvittaa ehkä hetken, mutta ei todellakaan lähes kahta tuntia. Vanhan tarunomaisen tavernan paljastuminen modernissa maailmassa McDonaldsin vastikkeeksi voisi esimerkiksi olla ihan hyvä alustus vitsille. Vastoin tyypillistä vitsin rakennetta minkäänlaista huipentumaa ei kuitenkaan koskaan saavuteta, ja kohtauksen huumoriarvo jää lähinnä roikkumaan ilmaan. Elokuvan tekijät olivat varmasti myös ylpeitä muuttaessaan harmittomat keijukaiset moottoripyöräjengin jäseniksi, vaikka kyseisestä ylipitkästä sketsistä nauruja irtoaa tasan nolla. Jos gangsterikeijut eivät satu hemmottelemaan nauruhermojasi edes ajatuksen tasolla, niin tuskin Eteenpäin onnistuu komediassaan muulloinkaan.
Autolla ajelua yritetään toki höystää magialla ja Barleyn keräilemillä roolipelikorteilla, joilla olisi oikeasti voinut tehdäkin jotain kiinnostavaa. Korteilla ei kuitenkaan loppujen lopuksi tehdä mitään merkittävää, vaan ne ovat lähinnä yksi irrallinen idea lisää elokuvan pakkaan. Ian oppii pikkuhiljaa pääsemään arkuudestaan eroon taikasauvan käytön avulla, mutta taikuutta hyödyntävät hetket ovat parhaimmillaankin vain “ihan kivoja”. Kohtaukset toki näennäisesti edistävät hahmojen kehitystä, koska sitä on tapahduttava, ja niin edelleen.
Vaikka Eteenpäin ei laajemmin kehuja keräile, niin animaation kliimaksissa käytetyn lohikäärmeen hahmosuunnittelu on selkeästi maininnan arvoinen. Loppurymistely ei välttämättä muulla tavalla onnistu stimuloimaan aivosoluja, mutta ainakin idea koulurakennuksen graffitin perusteella muodostuvasta taruolennosta on hyväksynnän arvoisesti huvittava ja oivaltava. Jos loput elokuvasta olisi ollut edes tällä tasolla, voisi lopputuloksena olla jotain aivan muuta.
Eteenpäin jättää kaiken jonninjoutavan jälkeen kieltämättä väsähtäneen tunteen. Pixar tarjoaa katsojilleen tylsällä tavalla pakkauksen kliseitä, mutta mukamas uusissa kuorissa. Lapsia halvat vitsit ja sekoilu voivat varmasti viihdyttää, mutta en näe elokuvalla olevan mitään merkittävää annettavaa vanhemmille faneille. Studion tulevaisuutta ajatellen se ei ainakaan paljoa uskoa vala. Jätän kuitenkin vuosikymmenen alun lopullisen tuomitsemisen myöhemmäksi: näillä näkymin kesällä julkaistava Soul näyttäisi muistuttavan enemmän sitä lämpöistä ja rakastettua Pixaria.