Tämä arvostelu tulee olemaan mieltä puhdistava matka mielisairaalaan Transilvanian kautta, koska tunsin tykytystä kulmahampaissani. Se pakottava tunne oli verenhimoinen. Niin himokas, että erehdyin katsomaan Mehmet Muhtarin ohjaaman turkkilaisen filmatisoinnin Bram Stokerin kuuluisasta Draculasta. Ajatus ei ollut kiehtova, eikä elokuvan toteutus tehnyt kokemuksesta yhtään mukavampaa. Näin onkin pakko todeta tähän alkuun, että on hauskempaa kirjoittaa huonoista elokuvista. Se antaa jonkinlaista oikeutta sille kärsimykselle, jonka olen joutunut henkilökohtaisesti kokemaan. Mitään järjellistä syytä katsoa turkkilaista versiota Draculasta ei ole. Sellainen on mielenvikaista ja silmiä syövyttävää.
Onneksi tarina on sentään suhteellisen uskollinen kirjalle, vaikka alussa selviää, että Draculan linnaan saapuva Azmi on turkkilainen lakimies Istanbulista. Tästä seikasta huolimatta narratiivi jatkuu erikoisen uskollisena, kun Dracula muun muassa toteaa yön lasten soittavan kaunista musiikkia. Wikipediassa vekkulisti silti väitetään käsikirjoituksen perustuvan Ali Rıza Seyfin kirjaan Kazıklı Voyvoda, joka on jokseenkin käännös Stokerin alkuperäisestä romaanista. Kyseessä on myös yksi ensimmäisiä turkkilaisia kauhuleffoja, ellei jopa ensimmäinen. Turkkilaiset saavat myös kunnian siitä, että elokuva on ensimmäinen, jossa näytetään Draculan kulmahampaat. Kuka olisi uskonut? En minä ainakaan.
Naurettavuuksiin päästään, kun selviää, että Islamilaisessa valtiossa kuvattu filmi ei voi sisältää yhtään ristiä. Tämä tekee siitä kirjaimellisesti ristiriitaisen teoksen. Myös rakas verihampaamme on profeetta Muhammedin lähettiläs ja toteaa eräässä kohdassa, että Allahin täytyy antaa hänen levätä. Tästä uskonnollisesta näkövinkkelistä johtuen ristit on korvattu valkosipulilla, jolla Draculaa onnistutaan pelottelemaan tarpeen tullen.
Alkuperäismateriaalille uskollisuutta korostetaan, kun turkkilainen Dracula kykenee myös kävelemään auringonvalossa. On siis päivänselvää, että kyseinen Dracula on aivan vitun kova ja valovoimainen paholaisen ilmentymä. Alkupuoliskolla istanbulilainen lakimies löytää verenimijämme arkusta, ja yrittää ensin hakata hänen palasiksi lapiolla. Tässä hän ei onnistu, jonka jälkeen hän kaivaa povitaskustaan pistoolin ja koittaa sillä surmata vanhan kunnon vampyyrin. Maanisesti nauraen hän laukoo pyssyn tyhjäksi, epäonnistuen jälleen. Kohtauksessa Draculan yllä näyttää olevan dynamiittia, joka saattaa olla huono kuvanlaadun luoma illuusio tai mielenterveyteni järkkymisen lopullinen tulos.
Efekteistä tai mistään sellaisesta tosin ei ole tietoakaan. Kokonaisuudessa on yksi muodonmuutoskohtaus, jossa epämääräinen kissan ja lepakon näköinen liitelevä karvatuppo muuttuu silmänräpäyksessä vertahimoitsevaksi vampyyriruhtinaaksi. Eräässä kohdassa keskustellaan myös siitä, kuinka Dracula imee lapsia Istanbulissa. Tätä pidetään iljettävänä, jonka vitsin kaksimieliset varmaankin ymmärtävät.
Valaistuksessa on käytetty noir-henkisiä ratkaisuja, jotka korostuvat suurissa varjoissa. Tätä osa-aluetta ei voi pitää aivan surkeana. Muutoin turkkilaisten kädenjälki tietysti näkyy elokuvan teknisessä puolessa heti alusta asti, kun äänimaailma on korvia särkevän sairasta ja kuvanlaatu on aika ajoin ylivalottuneen pilaantunutta. Koko touhu vaikuttaa muutenkin siltä, että se on kuvattu mykkäaikakauden kameralla, johon on liitetty äänet jälkikäteen epäonnisesti. Välillä kuva pysähtyy kokonaan tai alkaa liikkua turhan nopeasti. Mistään tehokeinosta tässä ei ole kyse.
49 päivää kestäneet kuvaukset herättävät kummastusta, koska kaikki on todella rumaa jo nopean näköisesti yhteen kursittua – herää kysymys, mihin kaikki aika on käytetty. Ei ainakaan loogisiin asioihin, kuten uusintaottoihin, sillä tunnetusti filmi on kallista, eikä turkkilaisilla ole varaa turhamaisiin uusintaottoihin.
Lopulta päästään siihen, että teistä idea elokuvan katsomisesta voi nyt kuulostaa hauskalta. Vakuutan kuitenkin, ettei kyseessä ole yhtään hauska pätkä. Päinvastoin Dracula in Istanbul käy jatkuvasti tyhjällä ja sisältää jopa tarpeettomia tanssikohtauksia, jotka tekevät siitä jonkinlaisen Bollywood-sekasotkukunnianosoituksen. Viimeistään sen yli puolentoista tunnin kesto tekee siitä kuolemaakin kamalamman kohtalon.
Elokuvan loppuun kestäminen vaatii asiantuntemusta turkkilaisesta tuotannosta, rautaisia hermoja ja sympatiaa sen tekijöitä kohtaan. En voi millään hyvällä suositella Draculan matkaa Istanbuliin kenellekään muulle kuin paatuneille turkkifaneille tai uteliaille katsojille, jotka ovat nähneet jo lähes kaikki mahdolliset Draculasta kertovat rainat. Haluat ehkä enemmin seivästää itsesi perseestä kuin kuluttaa kallisarvoista aikaasi suttuisen mustavalkokuvan parissa, joka on kaiken kukkuraksi mielenterveydelle haitallista. Melkein elokuvan alussa Dracula toteaa, ettei ajalla ole merkitystä täällä. Tämä kommentti on osuva, koska aika todella pysähtyy Dracula in Istanbulia katsoessa. Tähän mietteeseen on hyvä päättää turkkilaisen imuttelijan pohtiminen.