Viides ja samalla viimeinen osa DocPoint 2014 -artikkeliamme käsittelee yhteiskunnallisia elokuvia sekä Aho & Soldan -palkitun Kanerva Cederströmin neljää teosta. Toimittajina Mikko Lamberg, Joonas Nykänen ja Jyri Majuri.
At Night I Fly (2011)
Kalifornian pääkaupungista Sacramentosta 30 kilometriä luoteeseen sijaitsee yksi maailman eniten vartioiduimmasta vankilasta. Folsomin piirivankilaan sijoittuva At Night I Fly on elokuvasäveltäjänä muun muassa toiseen festivaalin elokuvaan Belleville Babyyn musiikit tehneen Michel Wenzerin debyyttityö kokopitkänä elokuvana, vaikka kestoa tällekin elokuvalle tulee vain sopivat 88 minuuttia. Folsom on sama paikka, jossa muun muassa Edward Bunker ja Danny Trejo ovat nuorina lusineet, ja jossa Johnny Cash kävi kuuskytluvulla heittämässä kuuluisat keikkansa.
Vankilan jaloittelupuistossa, rotupihalla eri ihmistyypit jakaantuvat jengeihin ja jengit reviireihin: On meksikaanien alue, nekrujen alue, maitonaamojen alue ja niin edespäin. Vartija valistaa, että meksikolaiset ovat kaikkein pahimpia, he voivat puukottaa ihmisiä keskellä pihaa; sitten seuraa kohtaus, jossa esitellään kaikkia aseita, joita vankilaan on yritetty ja onnistuttukin salakuljettamaan tai joita on rakennettu hammasharjoista ynnä muista välineistä.
Pihaa kiertävät raskaasti varustetut vartijat ja joka puolella on turvakameroita kuin Big Brotherissa konsanaan. Koko ajan kaikkea tarkkailevat jonkun vartijan ulkopuoliset silmät. Lausumattomat säännöt pitävät yllä tiettyä järjestystä. Välillä elokuva näyttää turvakameroihin tallentuneita tapauksia, pihalla sattuvia flidiksia, puukotuksia ja ainakin yhden suuren jengitappelun, jonka päätteeksi kamera päätyy zoomaamaan, ja mikäli zoomaus on masturbointia, kuten joku on huomauttanut, mastruboimaan savupommien savun alta löytyvään verilammikossa makaavaan mieheen.
Kaiken tämän keskellä osa vangeista yrittää vapautua todellisuudesta kirjoittamalla lyriikoita ja runoja, räppäämällä toisille, ruokkimalla puluja rautaristikkoaidan takaa, pitämällä lemmikkisisiliskoja. He käyvät yhdessä keskustelutilaisuuksia, joissa voivat yllättävän vapaasti, kun ottaa huomioon vähäisen ajan, joka tekijöillä oli vankien kanssa käytettävissä, avautua kameralle. Nämä ovat kuitenkin vain pienen vähemmistön harrastuksia. Parrakas mies kertoo, ettei vankilaelämä ole lainkaan sellaista kuin televisiosarjoissa ja monissa elokuvissa se nähdään: Ei ole peppuraiskauksia, ei pakoyrityksiä tunnelia kaivamalla, ei samankaltaisia rikollisliigoja ynnä muuta. Ihmiset vain haluavat nähdä näitä asioita, hän sanoo. Ja tuottajat tietävät sen. (JN)
Vägen till Silverstone (2014)
Harvasta edes kaikkein heikointa laitaa edustavasta DocPoint-festareilla nähdystä elokuvasta tulee sellainen tunne kuin Vägen till Silverstonesta: Tunne dokumentin riittämättömyydestä elämän rinnalla. Tässä filmissä kuvatut ihmiset olisivat ansainneet paremman elokuvan saavutuksistaan.
Tarina kertoo palestiinalaisista nuorista yliopistossa opiskelevista miehistä ja naisista jotka ovat suunnitelleet ja rakentaneet ilman tehtaiden apua ja ilman ulkomailta tuotuja osia Formula-kilpa-auton, jota sitten halutaan mennä esittelemään ulkomaille eri opinahjojen välisiin kisoihin, tietysti Silverstonen radalle. Jännitystä matkaan tuovat käsittämättömät tullisäädökset ja matkustamislait Palestiinan rajalla (henkilöt yrittävät Egyptin kautta, koska Israelin kautta olisi tietysti turha yrittääkään). Ulkomailla ollaankin sitten ihan pihalla, kun kaikki on aivan uutta ja ihmeellistä. Ankaran ulkomailla asuneen professorin opit ja rohkaisut osaavat myös olla kovaotteisia ja huutopainotteisia, sille päälle sattuessaan.
Valitettavasti elokuva tekee hyvällä asialla ollessaan kaiken aivan pieleen. Harvoin näkee teknisesti näin uskomattoman käppäisesti tehtyä elokuvaa. Filmillä on pituutta vain tunti, jolloin suuresta keskiössä olevasta porukasta olisi järkevää ehkä tutustua yhteen tai kahteen jäseneen hieman paremmin tai ainakin antaa jokaiselle lyhyt, mutta yksilöllinen käsittelynsä ja ruutuaikansa. Tätä ei koskaan tapahdu, vaan joukkio nähdään koko ajan vain yhtenä ryhmänä, ei joukkona yksilöitä. Jengiä vilisee ruudulla minkä kerkeää, ja ainoa tapa jolla heidät erotellaan toisistaan ovat nopeasti ruudulla vilahtavat nimiplakaatit, jotka ovat niin persoonattomia, etteivät ne auta henkilöiden yksilöimistä mitenkään.
Vain heidän persoonalliset kasvonsa erottuvat, mutta vain niitä käyttämällä ei valitettavasti ole osattu rakentaa iskeviä ja toimiva henkilökuvia. Tämä on ongelma esimerkiksi silloin, kun elokuvan ensimmäinen emotionaalinen huippukohta tapahtuu ja yksi kavereista joudutaan jättämään kotiin muiden jatkaessa matkaa. Kohtauksesta ei välity minkäänlaista tunnelatausta, koska emme ole oppineet tietämään kaverista kuin nimen.
Koska elokuva on tehty selvästi vaikeuksien kautta voittoon -hyvänmielenfilmiksi, soi siinä koko keston ajan aivan sietämätön ja katsojaa aliarvioiva nyyhkyvasaramusiikki, joka säestää jokaista noin tusinasta kohtauksesta, jossa palestiinalaisporukan jäsenet kehuvat toisiaan tai halailevat onnistumisen hetkellä. Kaiken koskettavuutta ja ruudulla tapahtuvaa alleviivataan vielä sillä, että henkilöt itse kertovat voice-overeissa kohtausten päälle mitä oikein tunsivat ja ajattelivat noina hetkinä ja kuinka siistiä onkaan päästä kisaamaan kilpa-autojen rakentamisesta. Näin ”näytä – älä kerro” -säännöistä piittaamattomuus kostautuu pahemman kerran. Tyhminkin tajuaa henkilöiden riemuitessa ja halaillessa heidän olevan onnellisia. Sitä ei tarvitse erikseen vielä selittää auki.
Elokuvan hienoimmat kohdat koetaan, kun vaikeudet on selätetty ja on vihdoin päästy Lontooseen. Palestiinalaisporukan aito ihmetys ulkomaan outojen tapojen ja paikkojen edessä on mielenkiintoista ja todellisen tuntuista, koskettavaakin seurattavaa, vaikka onkin vaarassa luisua karikatyyrimäisen“maalaisserkut ulkomailla” -sepostuksen puolelle. Valitettavasti nämä pienet, herkät kohtaukset käydään lävitse turbonopeudella ja aivan liian rivakalla leikkauksella, jotta ne ehtisivät tuntua todella vatsanpohjassa asti.
Kaiken kaikkiaan elokuva tuntuu kaveriporukan kesälomavideolta, huolimatta alituisesta asian tärkeyden alleviivaamisesta. Kun sanoman pohja on kuitenkin näinkin vakava ja huomiota ansaitseva ja ohjaajana on suomenruotsalainen ammattimies Johan Eriksson työryhmineen, on nähdäkseni kohtuullista odottaa hieman parempaa jälkeä. (ML)
Pine Ridge (2013)
Etelä-Dakota, Pine Ridge. Biisonit eivät kulje enää näillä seuduilla. Nyt niitä peittävät laidunmaat ja farmit. Ruotsalaissyntyisen Anna Ebornin esikoisohjaus Pine Ridge keskittyy kuvaamaan Pohjois-Amerikan keskilännen vähemmistöjen, ahtaalle työnnetyn alkuperäiskansan nuorten ex-sioux-intiaanien elämää. Aluksi kuva on sininen ja kuulemme yhden alkuperäisasukkaan monologia, joka menee näin: ”Most people think we still live in tipis. Fuck, we have houses man. It’s just stupid man…” Toisesta maasta tulevalla tekijällä voi olla joitakin hyöty- ja haittapuolia kuvatessaan toista kulttuuria: Häntä eivät rajoita kuvaamansa maan sisään kasvaneet traditiot; hän näkee maiseman ja elämän siellä ensimmäistä kertaa ja se tallentuu kameraankin tuoreeltaan: voi olla että tuo kokemus välittyy näin voimakkaammin kuin jos samoja paikkoja on nähnyt elämänsä ajan joka ikinen päivä.
Kuvat laajoista mäkisistä maisemista, humisevista harjuista ja ukkospilvien peittämästä taivaasta laajalle leviävien tasankojen yllä tuovat mieleen Yhdysvaltojen joitakin suuria westernejä, ja tekijöitä. (Ei ole mikään yllätys että kriitikot, joilla saattaa olla intellektuaalinen tarve nimien viskelyyn, ovat nostaneet Terrence Malickin vertailukohteeksi A. Ebornin elokuvalle; Eborn itse tunusti olevansa cinefiili ja nosti Q&A:ssa esiin muun muassa Malickin debyytin Badlandsin ja Harmony Korinen elokuvat); on sanottava, että Ebornin esikoistyöllä on tietyt kompastuskivensä ennen muuta musiikin käytössä: Mieleeni tulee elokuvan lopetus, ja joidenkin kuvien aiheiden banaalisuudessa, mutta yleisö oli haltioissaan; ensimmäistä kertaa festivaalin aikana kuului kannustavaa huutoa aplodien aikana.
En tiedä ovatko aiheeltaan banaalit kuvat lopulta enemmän haitta vai hyöty; se näyttää riippuvan kokonaan siitä, mihin niillä tähdätään (esimerkiksi mestariteos Jeanne Dielman on lähes pelkästään täynnä banaalien tapahtumien kuvaamista, tosin ilman ainuttakaan banaalia kuvaa…): Mutta tässä tapauksessa en aivan voinut nähdä kaikilla kuvilla olevan estetiikansa lisäksi muuta tarkoitusta, ellei se jo riitä pelkästään hyväksi tarkoitukseksi. Voi kuitenkin miettiä, mitä ohjaaja on halunnut jättää pois elokuvasta ja minkä hän on halunnut ehdottomasti näyttää, ja kuinka paljon hänen valintansa avaavat meille lopulta kuvaa Etelä-Dakotan alkuperäisasukkaiden jälkeläisten elämästä: Ennen muuta Pine Ridgen ohjaajan ja leikkaajan valinnat ovat esteettisiä ja luonnollisesti draaman lajeille tarpeellisia.
Oli miten oli, Pine Ridge ei vain rajoitu ihastelemaan suunnattomia maisemia, vaan etualalla ovat ihmiset ja heidän kohtalonsa. Ebern näyttää olevan erityisen kiinnostunut ihmisten kasvoista ja ruumiista: Heidän olkapäillä olevat polttoarvet, kasvojen kaaret, hampaat ja ruhjoutumat, toisaalta ihon sileys ja kasvojen kauneus ja nuoruus, asioita, jotka tuovat myös mieleen Malickin, tallentuvat kameraan. Kamera pääsee hyvin lähelle henkilöhahmojen kasvoja kuin Cassavetesin elokuvissa konsanaan, vaikka myönnän että Cassavetesin nimi on hyvin kaukaa haettua tähän kohtaan. Ihmisten tarinat ja unelmat tai niiden puute tulevat keskeisiksi teemoiksi Pine Ridgessä.
Kokonaisuudessa Pine Ridge kerää kourallisen etelädakotalaisia nuoria ja esittää fragmenteja heidän elämästä (tämä kaikki tulee tietysti selväksi elokuvasta itsestään): Lopulta heidän elämänsä ei vaikuta niin erityisen paljon erilaiselta kuin toistenkaan maiden köyhyysluokassa tai sen alapuolella kituuttavien nuorten elämä. Samoja unelmia ja pelkoja pyörii vähän siellä ja täällä; erot ovat kokonaan konkreettisia: Ostoskeskuksien tilalla on farmit heppoineen, festivaalien tilalla rodeotapahtumat ja maauimaloiden tilalla jokin Mississippijoen sivuhaaraumasta lähtenyt mutainen lätäkkö, johon hypätään voltteja betonisillalta. Reservaatissa on yli 80 prosentin työttömyys ja siellä asuvat ihmiset kutsuvat sitä enemmän slummiksi kuin jotakin New Yorkin tai Los Angelesin pahamaineisimmista ghetoista. Mene ja tiedä. (JN)
Sacro GRA (2013)
Sacro GRA (nimi tietysti sanaleikki pyhästä graalista ja GRA-kehätiestä) oli varmaankin suosituin yksittäinen elokuva vuoden 2014 DocPoint-festivaaleilla yleisömäärissä mitattuna. Sillä oli useita esityksiä, joista viimeiset kaksi jopa samaan aikaan sunnuntain viimeisellä esityspaikalla. Liekö ihmiset vetänyt teattereihin sitten se, että filmi voitti Venetsiassa kultaisen leijonan?
Myönnän etten aivan ymmärrä mihin Sacro GRA tähtää. Se on kuvaus monista eri ihmisistä, jotka elävät suuren kehätien varrella. Nämä ihmiset edustavat erilaisia laitapuolia modernissa italialaisessa yhteiskunnassa. Tutustumme esimerkiksi ankeriaita pyydystävään kalastajaan ja hänen ukrainalaiseen vaimoonsa, vanhaa äitiinsä rakastavasti kohtelevaan ambulanssikuskiin ja filosofoivaan isään (aatelinen, joka on joutunut luopumaan vauraasta asemastaan) ja hänen aikuiseen tyttäreensä, jotka sanailevat nasevasti pienessä kerrostalohuoneistossaan. Isä katselee ikkunasta ympäröivää maisemaa ja jaarittelee niitä näitä, johon tytär vastaa lyhyillä tokaisuilla klassisen funny man – straight man -jaottelun mukaisesti. Joitain hahmoja seurataan lävitse dokumentin muutamissa isommissa kohtauksissa, jotkut näkyvät vain lyhyissä välähdyksissä tai yksittäisissä kohtauksissa.
Mielenkiintoista on sekin, että Sacro GRA on toinen festareiden elokuva, jota on inspiroinut Italo Calvinon esseistinen romaani Näkymättömät kaupungit. Toinen niistä on Kanerva Cederströmin Paikan henki. Näistä kahdesta Cederströmin elokuva vetää helposti pidemmän korren kuvauksella Töölönlahden satunnaisista ihmiskohtaloista, muistoista ja vapaasti soljuvista surrealistisista mielleyhtymistä. Se tavoittelee aitoa mystiikkaa ja elokuvantekijän intuitiota, kun Sacro GRA pysyy lähes koko ajan jalat maassa. Lähtökohta on kiehtova, mutta Sacro GRA:lla ei tunnu olevan mitään erityistä sanottavaa tai edes taiteellista johtoajatusta. Se on vain kuvaus näiden ihmisten elämistä, kiehtovaa katsottavaa sinänsä, mutta ei nouse osiensa summaa suuremmaksi. Jonkinlainen poliittinen sanoma on ehkä luettavissa, mutta elokuva ei silti tunnu haluavan keskustella vaikkapa luokkajaosta, koska se näyttää ihmiset köyhyydestään huolimatta tilaansa tyytyneinä, onneksi toki luonnollisesti eikä makeillen. Sanomaksi voisi tiivistää, että erilaiset yhteiskunnan hylkiöt pitävät herkemmin huolta toisistaan. Elokuva kuvaa jokaisen kohteensa lempeällä huumorilla ja tuomitsematta, ovat he huoria, duunareita, eksentrikkoja, aatelisia tai maahanmuuttajia.
Hahmojen eksentrisyys ajoittain uhkaa peittää alleen heidän muun ihmisyytensä, jolloin elokuva on kääntyä itseään vastaan. Ainoa poikkeus kuvattuihin köyhiin ihmisiin on perheensä kanssa kartanossa asuva prinssi. Totaalisen mauttomassa kodissaan hengaileva sikaria pureskeleva limaletti pelaa kylpytakki päällä pasianssia samalla kun hänen asunnossaan kuvataan valokuvaromaaneja – kevyitä Harlekiini-romanssien kaltaisia sarjakuvia, joissa sarjakuvaruutujen virkaa toimittavat oikeista näyttelijöistä otetut valokuvat. Heppuli pukeutuu vieraiden tullessa käymään vielä jonkinlaista arvokkuutta hehkuvaan perinteiseen seremonialliseen viittaan. Vaikka hän edustaa toimeentuloltaan vastakkaista laitaa kuin muut dokumentin henkilöt, on hän heidän laillaan vieras omassa maassaan, jota hallitsevat aivan toiset henkilöt kuin historian prinssit ja aristokraatit. Hänen absurdi inhimillisyytensä muistuttaa useammastakin syystä Luchino Viscontinelokuvista.
Sacro GRA jättää ilmaan kysymyksen: tarvitsemmeko tällaisia kevyitä ja pohjimmiltaan kantaa ottamattomia elokuvia ihmisten arjesta ja ihmisten erilaisuudesta? Tarvitsemme ehdottomasti ja ennen kaikkea italialaiset tarvitsevat – tällaiset kuvaukset tuskin lienevät siellä vahvasti populistissävytteisen mainstream-median heiniä. Mutta tarvitsevatko tällaiset elokuvat todella näin paljon huomiota kansainvälisesti, kun maailmassa olisi tusinoittain muita, paremmin rakennettuja dokumenttielokuvia? Jaa-a. (ML)
Trans-Siberia (1999) / Lost and Found (2003)
Ohjaaja Kanerva Cederströmille jaettiin tämän vuoden DocPointissa Aho & Soldan –elämätyöpalkinto kunnianosoituksena hänen urastaan. Palkinnonjakotilaisuudessa esitettiin kaksi Cederströmin ohjaamaa dokumenttia: Siperian vankileirien kokemuksia junamatkan taustalla kertova Trans-Siberia (kuvassa) ja Suomeen muuttaneesta venäläisestä homoseksuaalista kertova Lost and Found.
Trans-Siberia etenee hyvin unenomaisella tavalla. Elokuvan kuvamateriaali on käsivaralla kuvattua tunnelmointia. Vankien kirjeiden lukeminen kuvamateriaalin taustalla yhdistää pitkän junamatkan ja loputtomalta tuntuneen tuomion tavalla, jollaista ei ole ennen tullut vastaan. Juna ei itsessään ole vankila, vaan se alkaa tuntua matkalta kohti vapautta. Tyylinmuutokset tunnelmoinnissa voivat olla äkillisiä, ja rauhallinen vankitarinoiden lukija saattaa vaihtua räminän ja paukkeen täytteiseen kaoottiseen pyörimiseen ympäri junaa. Visuaalisesti elokuva on aivan mieletöntä katsottavaa, koska siinä on niin paljon kaikkea kiehtovaa ja kekseliästä koko ajan. Hyvin epätavallisen dokumentin täydentää monipuolinen ja erinomaisesti rytmitetty äänisuunnittelu. Viimeisen päälle tyylitelty elokuva tuntuu sekoitukselta junaelokuvien mestari Geoffrey Jonesia ja viime vuoden suuryllättäjä Leviathania.
Palkintotilaisuuden toinen elokuva, Lost and Found, ei ole niin tunnelmointipainotteinen kuin Trans-Siberia. Se kertoo Moskovasta homofobiaa Helsinkiin paenneesta miehestä, joka päätyy hoitamaan vanhuksia. Elokuva seuraa miehen jokapäiväistä elämää ja antaa tälle aikaa kertoa itsestään ja mietteistään. Myös unenomaisia ja jopa runollisiksi äityviä tunnelmointikohtauksia on mukana, mutta muuten Lost and Found on paljon perinteisemmän oloinen dokumenttielokuva kuin Trans-Siberia. Elokuvan keskiössä oleva mies on tarpeeksi mielenkiintoinen persoona, ja tunnelmointikohtausten vuoksi Lost and Found tuntuu erittäin tuoreelta tapaukselta. Venäjän nykyisen tilanteen huomioiden dokumentti on vieläpä hyvin ajankohtainen tänäkin päivänä. Lost and Foundin tapauksessa onkin oikeastaan valitettavaa, että se sattui tulemaan niin tajunnanräjäyttävän visuaalisen tripin jälkeen. Yksinään esitettynä se luultavasti iskisi vielä kovempaa.
Palkintotilaisuus itsessään oli hyvin pelkistetty. Se koostui lähestulkoon pelkästään siitä, että Cederström haki palkintonsa ja sanoi muutaman sanan. Elokuvien jälkeen hän kertoi aina hieman taustatietoja niiden tekoprosesseista. Tämä minimaalisuus oli oikeastaan hyvä asia, koska nyt tilaisuus antoi enemmän jalansijaa elokuville itselleen. (JM)
Kaksi enoa (1991) / Paikan henki (1986)
Kanerva Cederströmin vanhempia töitä esittelevä tuplanäytös oli kiehtova katsaus vähemmälle huomiolle jääneeseen suomalaiseen essee-elokuvaan. Kaksi enoa (kuvassa) tarkastelee Leena Krohnin kirjoitus pohjanaan niin Krohnin kuin Cederströmin yhteistä enoa, jota kumpikaan ei koskaan saanut tavata, mutta jonka aave leijaili heidän perheidensä historian yllä. Paavo Cederström katosi sotien aikana, mutta myöhemmin hänestä tehtiin havaintoja Venäjältä. Myöhemmin nimettömästä osoitteesta tuli Paavon äidille, Cederströmin ja Krohnin isoäidille, neuvostoliittolainen lehti, jonka kannessa ollut mies näytti Paavolta. Hänestä tehtiin myös näköhavainto neuvostoliittolaisen hotellin aulassa vuosia myöhemmin.
Elokuva tarkastelee Krohnin muiden tekstien tapaan ihmisen paikkaa ja olemista maailmassa, olemisen määrittelyä ja sitä missä minuus tai jonkun toisen ihmisen minuus on. Paavo-enolla on lähtemätön paikka elokuvantekijöiden sisällä, ja oikeastaan enoja on nimen mukaisesti kaksi, vaikkakin yhdessä muistossa yhden miehen olemassaolosta. Yksi enoista todennäköisesti kuoli nuorena miehenä hukkumalla aaltoihin sodassa. Samalla elokuva käy kipeästi ja vaikuttavasti lävitse sodan vaikutuksia. Se on mielenkiintoinen sotaelokuva siksi, että se käy lävitse sodan todellista merkitystä kotona sekä rintamalla ja pommitusten alla koettujen kauhujen jälkeen. Maailmankaan elokuvasta sille ei löydy paljon vastineita.
Toinen enoista taas on vanha herrasmies jossain päin Neuvostoliittoa, joka ei vain koskaan palannut kotiin, syystä tai toisesta. Hän elää kuvitelmissa onnellista elämää. Hänkin on olennaisesti sodan vaikutuksista syntynyt hahmo. Kuollut eno on sodan tragedia, elävä eno sodankin jälkeen heräävä, miksei mieletönkin, toive.
Paikan henki käsittelee Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -teosta pohjanaan käyttäen Töölönlahden asukkaiden ja ympäristön kehittymistä, muistoja ja rappeutumista. Se on temaattisesti kytköksissä Kahteen enoon siinä mielessä, että se tarkastelee ihmisen suhdetta muistoihin. Ovatko paikat samoja, kun aikaa on kulunut ja ihminen on kulunut sen myötä? Paikan henki noudattaa runollista assosiaatiota. Se yhdistelee surrealistisia maalauksia ja katkelmia Calvinon teksteistä Töölönlahden asukkaiden ja eksentristen hahmojen haastatteluihin, jotka hiipivät mukaan kuin vaivihkaa, välillä kiinnittäen katseensa kauniina kesän valossa hehkuvaan ympäristöön ja välillä hyödyntäen vanhoja kaitafilmimateriaaleja viedessään katsojan hetkeksi sinne mitä joskus saattoi olla.
Elokuvan tehoa vain korostaa entisestään se, että se käsittelee mennyttä maailmaa, mutta on jo itsessään sen verran iäkäs elokuva, että edes alueita, joita siinä kuvataan ei ole olemassa sellaisenaan. Elokuva muodostuu kaksinkertaiseksi peiliksi menneisyyteen, artifaktiksi joka tulkitsee kaukaisempia artifakteja.
Vaikka Paikan henki on (toki onnistuneesti) abstraktimpi ja ohjaajan esikoistyöksi häkellyttävän hiottu, humoristinen ja kauniskin, on Kaksi enoa niin täydelleen muotoiltu, että se vie näistä kahdesta pidemmän korren. Silti kumpikin elokuva on niin essee-elokuvan kuin suomalaisen elokuvan mittakaavassa ainutlaatuisen tekijän työtä, kauttaaltaan tyylitietoisuuden ja elokuvarunouden lävistämiä. (ML)
– – – – –